Kirjeet ovat aarteita

Sunnuntai. Siis päivä, kun aloitan uuden hitaan blogini. Aiheita on pursuamassa päästäni koko ajan lisää. Niistä kaksi teemaa ovat juuri nyt erityisen aktiivisia. Toinen liittyy äitini sodan jälkeiseen aikaan. Avasin eilen pitkästä aikaa punaisen silkkinauhan vanhojen kirjeiden ympäriltä, jotka olen joskus aiemmin järjestänyt aikajärjestykseen ja aloin lukea niitä. Olin erityisen yllättynyt siitä, kuinka paljon informaatiota sain niistä nyt, kun olen antanut aiheen levätä. Toisaalta en olisi millään ehtinyt käsitellä kirjeitä aiemmin.

 

Olen kirjoittanut äitini ja isäni kirjeistä joskus aiemmin blogeissani käsitellen jotakin yksittäistä asiaa niiden sisällöstä. Seivästöläinen-lehden 2016 numeroon N:o 9 kirjoitin otsikolla ”Kirjeitä kesällä 1944”.  Siinä otin esille muutaman äitini, heti Karjalan kannaksen 9.-10.6.1944 suurhyökkäyksen jälkeen saamia kirjeitä. Jo niissä oli mahdottoman paljon informaatiota.

Seivästöläinen- lehti ilmestyi kymmenisen vuotta Seivästösäätiön julkaisemana, kyseinen 2016 ilmestynyt lehti lienee ollut viimeisin numero. Selvennykseksi vielä, Seivästö oli äitini ja hänen perheensä kotikylä Karjalan kannaksen Kuolemajärvellä.

Tässä kuva seuraavaksi mainitsemastani rakennuksesta sivulta päin. Se oli muistorikas monella tapaa ja sitä varmasti monen monille ihmisille.

 

Kirjeitä ei olisi tallella yhtäkään, jollen olisi ottanut niitä talteen, ennen kuin Kanalanvintiksi kutsumamme vanha rakennus poltettiin suureellisesti kotipihallani Rengon Vehmaisissa lauantaina 28.8.1999.  Viime syksynä siirsin tapahtumasta kuvaamani videon jälleen kerran uuteen formaattiin. En ole tainnut kirjoittaa aiheesta Unikkopellossa- blogeihini sen enempää, mutta aion palata siihen, kunhan ehdin. On tapahtuma sen varren merkittävä, että se vaatii oman kirjoituksensa.

 

Edellisenä iltana tyhjensimme rakennusta sen verran, kun saimme. Äiti tai isä ehkä olivat joskus siirtäneet meidän lasten muistoja, kirjeitä, koulukirjoja, kalentereita ja myös omiaan pahvilaatikoihin ko. rakennukseen. Avasin pahvilaatikoita ja keräsin summamutikassa papereita mustiin jätesäkkeihin. Näin sain talteen omat 1960-luvun kirjeet ja kalenterit.  Oli suoranainen ihme, että joukkoon pääsi myös osa vanhempieni kirjeistä. Niin hienoa kokoelmaa kuin monilla ihmisillä on, minulla ei ole olemassa. Kaikki äitini nuoruuden ja sota-ajan kirjeet jäivät Karjalaan ja tuhoutuivat sodan melskeissä. Isän kirjeissä on toki myös vanhempia kirjeitä 1930-luvulta ja sodan jälkeen, koska Hämeessä ei koettettu samanlaista myllerrystä kuin Karjalan kannaksella. 

 

Lapsuudessani kirjeet olivat vanhan aittarakennuksen lutissa, jossa joskus niitä luimme. Postimerkkien keräilijänä otin myös postimerkkejä talteen. Vanhemmat olivat vihaisia, kun saivat tietää meidän lukeneen kirjeitä. En toisaalta muista, oliko kukaan siskoistani kiinnostunut aiheesta. Voin tästä päätellä, että minussa uinuivat jo tuolloin ne asiat, jotka vasta paljon myöhemmin pääsivät pinnalle. Nyt kirjeet ovat uskomattoman arvokkaita.

Tässä äitini hyvin nuorena, ennen kaikkea sotarähinöitä. Mutta en tiedä ajankohtaa. Kaikki kuvat, joita ei varmaan edes ollut paljon jäivät jälkeen.

On sääli, että vanhempani eivät voineet kokea ja nähdä, kuinka nykyään entistä suurempi osa meistä jälkipolvista arvostaa nyt vanhempiensa sotataivalta, kokemuksia ja menetyksiä. On niin, että aikanaan sotien jälkeen suuren yleisön toimesta sotaveteraaneja pilkattiin ja alennettiin eri tavoin. Lottia syytettiin huonoiksi naisiksi ja kaikenlaisia aineistoja tuhottiin. Koko lottajärjestö kiellettiin. Sota-aihe on silti edelleen monelle tabu, josta ei saa puhua. Se on sitä siitäkin huolimatta, että oman suvun jäsenet ovat olleet eri tavoilla mukana ja kokeneet kovia joko sodassa tai kotirintamalla.(Äidin lottapuku jäi myös sinne luttiin, sen kohtalosta minulla ei ole tietoa.)

Äitini ensimmäistä kertaa sitten sota-ajan kotirannoillaan Tammikossa 1976. Kuva HL.

Sain viikko sitten kirjoitettua äitini esittelyn lottagalleriaan. Se ei ole vielä ilmestynyt. Tarkoitukseni on liittää hänet myös Sotapolku.fi – palveluun. Vaikka äitini oli koko jatkosodan ajan Puolustusvoimien, jalkaväkirykmentti 1:n palveluksessa lottana, en ole onnistunut saamaan hänestä kaikkia tietoja, jotka ovat olleen ehkä kirjattuna aikanaan jonnekin. Onneksi rintamapalvelustunnuksen hakuvaiheessa 1978 asiat kirjoitettiin osittain ylös, osa muistista, osa todistuksista. Äidin saamat kunniamerkit ja niiden kunniakirjat olivat myös olemassa.  Siitä joskus toiste.

Äitini kävi vilkasta kirjeenvaihtoa oman äitinsä, sisartensa, veljiensä ja veljen vaimon kanssa. Kirjeissä esiintyy myös lottakavereita ja harvoja miesystäviä. Sotapolku kesti noin joulukuulle 1944, jonka jälkeen hän meni Selänpään asemalla kauppaa pitävän kauppias Simo Lahden palvelukseen. Jo Koivistolla hän oli 1938–1940 ollut töissä tämän liikkeessä. Kauppiaan lähdettyä evakkoon talvisodan alkaessa, äitini jäi hoitamaan myyntiä saadakseen varastoa tyhjemmäksi. Selänpään kaupassa myytiin edelleen nk. lyhyttavaraa, johon kuului siis kaikkea ompelussa, neulomisessa ja kutomisessa tarvittavaa, kankaita, ehkä kenkiä ym. vastaavaa. Äitini auttoi paljon sukulaisiaan antamalla näille omia ruokakorttejaan, toimittamalla kankaita ja vaatteita, lähettämällä jopa joskus rahaa pikkuveljelleen.

 

Mummo, äidinäiti kirjoitti alkuvuodesta 1945 ahkerasti Karunasta, jossa perhe siinä vaiheessa asui. Mummoni käsiala ja ilmaisu ovat erinomaisia, kirjeet erityisen selkeitä. Helmikuussa 20.2.1945 hän kirjoitti, että perhe on ollut terveenä, paitsi isän jalkoja on kivistänyt, iskias tai mikä lienee. Pojat Väinö ja Hannes ovat käyneet metsätöissä, kaataneet tukkeja ja tehneet motteja. Väinö on pitkittänyt lähtöään Haukivuoreen, syytä mummo ei tiedä. Ilma on lähtenyt Turkuun, hän on saanut ehkä paikan keittäjän apulaisena Kuuromykkäin koululla erään Alli L:n pyytäessä häntä sinne. Mutta kun Ilma meni sinne, niin Alli olikin sairastunut tulirokkoon. Ilma vei hänet sairaalaan, jossa sairasta pidettäisiin kuusi viikkoa. Ilman palkka oli 1500 markkaa/kk ja sen lisäksi vapaa ylöspito. Äidin nuorimmat veljet, pikkupojat (Martti ja Yrjö) olivat Ruotsissa, josta heidän äitinsä oli saanut kortin. Hoitaja oli kertonut poikien  olevan reippaita ja tottelevaisia.  Lisäksi hän mainitsi kirjeessä muita tapaamisia. Äidin sisko Lempi oli Kouvolassa, jossa Väinön vaimo Selma oli käynyt ja myös äitini. Valkealan Selänpää oli siihen aikaan vielä toimivan Savon radan varrella eikä ollut kaukana Kouvolan kauppalasta.

Äiti on saanut jo ensimmäisen lapsenlapsen. Tässä hän tuli kylään Riihimäelle.

 

Samaisessa kirjeessä mummo kirjoittaa myös korvausasiasta, joka silloin oli parhaillaan ”jauhettavana”. Hän neuvoo äitiäni listaamaan kaiken menettämänsä irtaimiston 1944 tasolla. Erityisesti hän mainitsee äidin runsaan kirjavaraston (”niitähän sinulla oli paljon”) ja pyörän.  Hän mainitsee myös erään äidin hyvän nuoruudenystävän, Vilho Turran.  Äitini kertoi Vilhosta aikoinaan myös minulle haastattelua tehdessäni. Tämä oli kaiken lisäksi sukua hänen vanhimman veljensä Einon vaimolle Martalle. Mummo kertoi Vilhon olevan erityisen suosittu paikallisten tyttöjen keskuudessa.

Äidin lottaystäviä kävi kylässä Rengossa 1973. Tyttäreni sopeutui joukkoon oikein hyvin.

 

Maaliskuussa mummoni kirjeessään tilasi äitini kautta papalle eli isoisälle, äidin veljelle Hannekselle ja Hannulle vaatteita, puseroita ja housuja.  Isällä oli vain rikkinäiset housut ja pitkään sodassa olleella Hanneksella vain ”sotilaspuseron haamu”.  Hän kertoi kokoja ja rahasummia, joita hän lähettäisi postin kautta, kun saisivat tilejä. Vaatekortit lähtivät kirjeen mukana. Hän tilasi myös rullalankaa.

Tuleva isäni oli niihin aikoihin pitkällä sairaalakierroksella. Hänhän haavoittui vaikeasti 17.6.1944 Kaukjärvellä, kun JR 1:n joukot olivat perääntymässä Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen. Kirjeitä ei ole montaa tallella. Mutta 3.1.1945 hän kirjoitti kertoen muuttaneensa sairaalasta Hämeenlinnassa Invalidisairaalaan Helsinkiin, osoitteessa Munkkiniemenkatu 6. Hän odottaa pääsevänsä kotiin maalle kylvöaikaan keväällä.  No jaa, isäni oli kyllä aika karu kirjeessään, ehkä katkera, mutta yritti olla ystävällinen.  ”Akkakin pitäisi olla siellä jne.… Pitää hommata jostain immeinen, joka tekee hyvää ruokaa, parsii ja paikkaa.”

Olen lukenut vasta vain osan kirjeistä. Ymmärsin, ettei työ Selänpäässä ollut äidilleni enää mikään ihannetyöpaikka. Mielessä kävivät myös muut vaihtoehdot, jopa lähteminen ulkomaille, mutta loppujen lopuksi hän jossakin vaiheessa kesällä 1945 suostui lähtemään töihin isäni maatilalle. Hän kyllä lähti sieltä myös välillä pois, mutta palasi myöhemmin takaisin. Jätän ne vaiheet myöhemmän tutkimukseni aiheeksi.

Helvi-pieni, Helviseni, olisi kyllä kiva nähdä myös niitä äitini kirjoittamia kirjeitä, jotka hyvin mahdollisesti ovat vastaanottajilla säilyneet jopa pidemmältä ajalta paremmin tallessa kuin minun kirjeeni. En ole koskaan tullut kysyneeksi, onko serkuillani vanhempiensa kirjeenvaihtoa. Joskus myös kirjeiden vastaanottajat haluavat hävittää kaiken postinsa. Kun ajattelen asiaa tänään tältä etäisyydeltä, tiedän, että oma äitini on vuorostaan halunnut säilyttää papereita, joista jälkipolvet voivat päätellä asioita. Muistan myös joitakin keskusteluja, joita kävimme hänen viimeisinä kesinään, jotka antoivat aiheen niin olettaa. En muistaakseni koskaan kertonut hänelle, että olin pelastanut osan niistä kirjeistä, joita emme saaneet lapsena lukea. Isäni oli kuollut keväällä 1999. Äiti ei ollut paikalla elokuussa 1999, kun vanha rakennus poltettiin.

Tässä 1959 vanhempieni perhe oli valmis.

 

Äitini saamista kirjeistä paistaa läpi, kuinka ystävällinen ja hieno persoona hän on ollut, kiltti ja huomaavainen, aina valmis auttamaan muita. Sitä hän oli koko elämänsä. Kiitos, äiti! Vaikka luen vain yksipuolisia kirjeitä, näen niistä molempien sekä lähettäjän että saajan persoonan. Kirjeet ovat yllättävän rikas lähde, kun selvitämme ihmisen luonnetta ja ominaisuuksia. Mutta siitä lisää joskus toisella kertaa.

Äidilläni oli myös puukantinen vieraskirja (olen sen maininnut joskus aiemmin), jossa on Lotta-Svärdin merkki etusivulla. Ensimmäinen merkintä on (JR 1:n) upseerikerhon hyvän vuoden toivotus lotalleen (28.1.44) ja kiitos kuluneena aikana heidän nauttimasta huolenpidosta. Kovin paljon kirjassa ei ole merkintöjä kevään 1944 aikana, mutta sen jälkeen (suurhyökkäys kesäkuussa) äidin siirryttyä muonituslotasta sairaanhoitoon, merkintöjä on lisää. Ne auttavat myös joidenkin kirjeiden selvittelyssä.

Toisen teemani jätän tällä kertaa myöhemmäksi. Päivät eivät aina riitä syvää luotaavien ja merkittävien asioiden tutkimiseen. Tässä välillä olen lukenut päivän lehdet, tehnyt ruokaa ja syönyt. Nyt on iltapäivä pitkällä ja on levon aika. Jatkan vielä huomenna.

Maanantai. Nukuin vaihteeksi oikein huonosti. Valvoin aamuyöstä varmasti parikin tuntia. Oli pakko nousta ensimmäisen kerran jo kuudelta valmistamaan puuroa ja lukemaan lehdet. Sen jälkeen jatkoin vielä unia pari tuntia. Sekava yö tuntuu kropassa koko päivän.

Hereillä ollessani ajattelin erityisen paljon, miten palaisin someen liittyen näihin vanhempieni muistoihin.

Mummoni hautajaiset Muhniemen hautausmaalla Anjalassa marraskuussa 1959.

 

Olen jättänyt Instagramin tosi huonolle hoidolle kuten siis myös Facebookin. Voisin jatkaa vanhalla profiilillani mainitsemallani aiheilla, koska en ole innostunut toisen profiilin perustamisesta. Kuvia taggaamalla saan ne oikeaan aihepiiriin kuten esim. #jatkosota #lottasvärd  #continuationwar #war jne. 

Tässä on minun nykyinen profiilini siellä https://www.instagram.com/merjatelle/. Olen työntänyt sinne kaikenlaista omasta elämästäni, luonnosta, lapsenlapsista ja vanhoista valokuvista. Perustin aikanaan toisenkin profiilin, joka on edelleen siellä. Tarkoitukseni oli esitellä kirjojani, mutta siitä ei tullut ajanpuutteen takia mitään. Kaiken lisäksi olen käyttänyt palvelua vain puhelimeni kautta enkä ole kaikissa kuvissa käyttänyt taggausta. Nyt voisin kehittää omaa Instaani harkitusti.

Halukkaat voivat Instagrammista tulla lukemaan blogejani, joissa kerron asioista laajemmin. Nykyaikana ihmiset kuitenkin pitävät nopeista ja lyhyistä asioista, joten… Katsotaan nyt, miten blogien kirjoittamisen ohella ehdin panostaa myös tähän puoleen ja onnistunko ideoideni ristitulessa!

Tämä Instagram-juttu ei ole se toinen asia, jonka mainitsin edellisenä päivänä. Näitähän tulee koko ajan lisää, mutta jätän sen vielä salaisuudeksi. Yrittäkää kestää!

Voi näiden kuvien kanssa!!! Ja olihan tosi vaikea saada Instagram toimimaan läppärillä. Sehän on tarkoitettu älypuhelimille. Onnistuin, mutta aikaa meni. Siksi tämän julkaisu viivästyi.

 

 

 

 

 

 

Voimien keräilyä

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa keräsin lisää käyttämättömiä, näyttämättömiä tai hylättyjä kuvia, joista ehkä joskus kirjoittaisin. Itse asiassa olin hetkeä aikaisemmin katsellut yhden kirjahyllyn yläreunalta ottamani valokuva-albumin valokuvia. Ne olivat kesältä kohta kymmenen vuotta sitten. 2006. Tyttärentyttäreni Anna oli ensimmäistä kertaa mukana Karjalan matkalla. Hän oli 12-vuotias. Kuvat näyttävät albumissa aivan erilaisilta kuin tietokoneen tai puhelimen näytöllä. Siihen aikaan minulla oli ensimmäinen valokuvatulostin. Olin valmistautumassa ensimmäiseen näyttelyyni. Printtasin kaikki näyttelyyn tulevat valokuvani itse.  Yleensä niiden koko oli A4.  Siinä samalla sitten tulostin paljon muitakin valokuvia pienemmässä formaatissa.

Koti pellolta katottuna vasemmalla mäntyjen välissä.

Miksi kuvat albumissa näyttivät erilaisilta kuin tietokoneen ruudulta? Se Karjalan matka heinäkuun alussa (7.7. 2006  –  9.7.2006) oli hyvin tärkeä omalle tulevaisuudelleni. Ylipäänsä se koko kesä oli merkityksellinen.  Osa tuon matkan kuvista oli pitkään esillä Seivästö-säätiön kuvagalleriassa. Kun verkkosivusto sittemmin vaihtui, kuvat lienevät menneet sen mukana. Olisiko aika laittaa ne kuvat uudelleen esille tai ainakin osa niistä?

Ajatukseni katkesi siirtyessäni nojatuolista työpöytäni ääreen. Kuvien kanssa vierähtää helposti tunti pari. Työtä riittää monen muunkin aiheen parissa. On oikeastaan aika samantekevää, missä järjestyksessä tehtävänsä hoitaa kunhan pitää huolta määräajoista.

Valokuvapaperille tulostetut kuvat näyttävät erilaisilta. Se johtuu ehkä vain siitä, että enää harvoin tulostamme tai tilaamme kuvia paperille. Minulla onkin niitä (kuvia)  niin paljon, että se on turhaakin. Joka tapauksessa jonkin verran vielä teen paperikuvia pitääkseni tulostimeni kunnossa.

Palasin siis iltamyöhään kymmenen vuoden taakse. Ihmettelin, minne se aika hävisi. Ymmärrän, että aika vuosikymmenen vaihteesta on hävinnyt näissä iänikuisissa taisteluissani, jotka ovat tehneet minusta oikeasti vanhan naisen. Lapsenlapseni ovat kasvaneet isoiksi ja olen saanut heitä lisää.

Kaikkiin noihin menneisiin vuosiin sisältyy paljon asioita. Osan haluaisin unohtaa, osan muistaa. Kirjaan tähän joitakin ajatuksia päiväkirjani sivuilta vuoden 2006 alkupuolelta. Samalla voin tuoda näkyville sen ajan unohtuneita ja hylättyjä kuvia. Teksti ja kuvat yhdessä kantavat mukanaan myös jo unohdettuja tunteita ja tunnelmia.

Olipa vaikea työpöytä, kun piti koko ajan olla niska kenossa.

Tammi-maaliskuu 2006

Tammikuun alussa kerroin, kuinka olimme saaneet esimieheltämme punakantisen kirjan muistiinpanoja varten. Suunnittelin kunnon työpäiväkirjan aloittamista. Sääli, ettei sellaista kunnollista sitten koskaan syntynyt. Jos joskus tarvitsen, niin joudun kokoamaan asioita päiväkirjani sirpaleista. Koska olen aina rynnännyt keskelle tapahtumia, huomasin sen olleen este omalle kehittymiselleni.  Olin päättänyt siirtyä lopullisesti tarkkailijan rooliin. Omat ajatukseni tulevat kollektiivisen ajatusmaailman kautta tietoon ilman mukana sähläämistäni.

Henkien maailma olkoon jatkossa minun maailmani. En ole toiminnallani saanut mitään hyvää itselleni; en rahaa, en hienoa taloa, en onnellista avioliittoa, en ylenemistä työssä, en valtaa enkä johtajuutta. Olin vain omalla yrittämiselläni tuhlannut aikaa. Kun avasin lopulta silmäni sisäänpäin, sain henkioppaita uusien ihmisten hahmoina.

Tajuan kuvien olevan jatkossa avain johonkin uuteen, eteenpäin. Myös ehkä sanat, mutta joka tapauksessa kuvat ovat tärkeimpiä.

Tapaaminen Peniössä. Kaikki naiset ovat pikkuserkkujani. Itselaukausu käytössä.

Syventäminen alkoi silloin. Tutustuin paremmin kaukaisiin sukulaisiini, pikkuserkkuihin, jotka ilmestyivät elämääni edellisenä vuonna. Pohdin naapurini kanssa hänen ongelmiaan. Neuvoin luopumaan kaikesta, käymään taisteluja itsensä kanssa, irrottamaan. Kaikki maallinen turhuus on vain väliaikaista. Hyvähän sitä on neuvoa toisia, kun se ei ihan tuntunut ajankohtaiselta omalta kohdalta. Vaikka olikin ajankohtaista. En vain halunnut sotkea asioita. Vanhetessamme käymme kai koko ajan luopumisen taistelua.  Mutta sitä taistelua edeltää aina tavaran kerääminen. Aivan kuin sillä yrittäisimme viivyttää väistämätöntä. Pohdin tätä dilemmaa paljonkin. Mietin sitä myös vanhempieni kannalta.

Helmin ateljeessa tammikuun alussa.

Jo tammikuusta alkaen suunnittelimme pikkuserkkuni Helmin kanssa näyttelyämme, joka loppujen lopuksi kesäkuun sijasta siirtyi elokuulle. Rakensin näyttelyä jopa unissani.  Pidimme paljon yhteyttä. Kirjoittelimme toisillemme kirjeitä, Minulla oli muitakin uusia kirjeystäviä. Katsoin ulospäin.

Amsterdamissa tammikuun lopussa.

Töissä puhalsivat edellisten vaikeiden vuosien jälkeen leudommat tuulet. Töitä oli paljon, tammikuussa kävin tiimini johtajien kanssa työmatkalla Hollannissa.  Jäin toisen työkaverini, nuoren naisen kanssa vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi Amsterdamiin. Vaihdoimme loistohotellista asemakadulla olevaan halpaan hotelliin, jossa oli mahdottoman kylmä. Kääriydyimme illalla peittoihin, juttelimme ja viihdyimme silläkin tavalla.  Päivällä ehdimme käydä Vincent van Goghin museossa, jossa olisin ollut mielelläni kolme kertaa kauemmin. Päätin tulla joskus uudelleen Amsterdamiin. Lentokentältä pääsee nopeasti keskustaan ja kaupungissa oli paljon nähtävää.  Enpä ole sittemmin päässyt sinne, vaikka suunnittelin matkaa sinne sisareni kanssa myöhemmin samana keväänä.

Päiväkirjani kertoo, että, että oli masentavaa palata kylmään kotiin. Öljypoltin oli rikki eikä hanoista tullut lämmintä vettä.  Postilaatikko oli niin täynnä, että lauantain sanomalehdet eivät enää olleet mahtuneet. Talon isäntä oli vain juopotellut poissa ollessani. Jos pyysin tekemään jotakin, niin sitä ei ainakaan tehty. Joka päivä harkitsin irrottautumista. Yöuneni olivat pätkittäisiä herätyskelloterrorin takia.

Kävin ranskantunneilla kansalaisopistossa yhtenä iltana viikossa. Joskus olin niin väsynyt, etten jaksanut muistaa edes englanninkielisiä sanoja. Työpaikallakin oli taas vaihteeksi ahdistavaa. Epäilin, että kevätmasennukseni alkaisi  aikaisemmin.  Lintuinfluenssa oli suuri puheenaihe, joka toi mukanaan pohjattoman lintuvihan. Järvenpäässä puhuttiin kaikkien naakkojen hävittämisestä ja niiden yöpymispuiden kaatamisesta.

Silloin kotona oli vielä paljon viherkasveja.

Kotona hurja meno jatkui. Totesin, etten pysty elämään toisen ihmisen elämää saati auttamaan. Suunnittelin jopa lähtemistä. Minun oli vaikea ymmärtää, että toinen ihminen ei osaa nauttia arkipäivästä ja yksinkertaisista asioista sellaisenaan. Hän ei myöskään arvosta toisten hyvinvointia ja tekee asioita vain hyötymismielessä.  Ainoa iloa tulee viinasta.

Katse kohti työpaikkaani Helsingin Vallilassa.

Katse taaksepäin edellisen kuvan paikalta. Harrastin paljon ympäristön kuvausta. Tämäkin ympäristö on kokenut sittemmin paljon muutoksia.OKO:n talo vasemmassa reunassa on purettu ja tilalle on noussut uusi rakennus.

Näen kirjoituksissani, että aloin pelätä. Sieltä kaukaa se pelko jo lähtee. En saanut enää käyttää autoa. Olin kuulemma rikkonut sen, kun auton ovi oli epäkunnossa.  Kävin reppu selässä kaupassa tai tyttäreni tuli viemään minut autolla ruokaostoksille. Minulle tehtiin kysymyksiä kuten, kuinka paljon öljyä pitää tilata tai milloin jään eläkkeelle, asummeko enää kesällä tässä paikassa?  Olin joskus sanonut, että viina tai minä, mikä vain lisäsi viinan määrää. Sanon mitä tahansa, se vain lisää juomista

Sanoin itselleni: Keskity olennaiseen. Samanaikaisesti kuulin, kuinka suuri ratas on kääntymässä hiljaa toiseen suuntaan.

Pari ensimmäistä vuoden 2006 kuukautta sisältää paljon asioita, kun tarkastelen niitä päiväkirjani ja kamerani kautta.  Perhe, työ, ystävät, suunnitelmat ja kaunis maailma ympärillä antavat lohtua ja uskoa tulevaisuuteen, vaikka lähes kymmenen ja sitäkin pitemmän ajan yhteinen taival on päättymässä. On surullista, että ihmiset kasvavat erilleen eikä ole edes toivoa enää kohdata.

Tuusulanjärveä Gustavelundin rannasta.

Me pienet ihmiset ja naiset

Historiaa, myös paikallishistoriaa on paljon kirjoitettu merkkihenkilöiden kautta. Muut ihmiset mainitaan ehkä yleisesti kuin vaikkapa maininnalla, että onhan siellä ollut mukana naisiakin.  Selailin taas äskettäin Kansalliskirjaston digitaalista  sanomalehtiarkistoa, kun olin poikkeamassa sinne ihan oikeasti viime viikon perjantaina aikomuksena selailla hetken aikaa uudempia lehtiä. On uskomatonta, että kotikoneilta pääsemme vain 1911 lehtiin saakka. Tekijänoikeudet estävät uudempien vapaan käytön, mikä tuntuu pöyristyttävältä suurentelulta. (kirjoittajan kommentti 12.10.2017: sanomalehtiarkistoa pääsee nykyään selaamaan vuoden 1929 loppuun saakka)

Tässä kohtaa Tammikossa lienee se pelastuasema ollut. Kuva vuodelta 2004.

Lehtien artikkelit antavat kuvan sen ajan ihmisten elämästä. Olen vuosien mittaan selannut lehtiä paljonkin ja ottanut sivuista kopiota tulevan varalle.  Aiheita sattuu vain olemaan niin mahdottoman paljon, että olen vain harvoin kirjoittanut jostakin sieltä löytämästäni. Nykyisin palvelussa voi tehdä lehtileikkeitä ja tallentaa ne järjestelmään kaikkien muidenkin käytettäväksi. Se on hieno parannus siihen tuskalliseen oman leikkeen tekemiseen ja sen printtaamiseen. Niitä voi sitten jakaa muuallakin kunkin oman tarpeen mukaan.

Yhden parannuksen voisivat sinne tehdä lisää, koska häiritsi nyt omaa toimintaani.  Kirjaudun palveluun joko Google+-tunnuksella tai Facebook-tunnuksella.  Leikkeet kirjautuvat sitten kirjautumistunnuksen mukaan enkä toiselle sisään mennessäni näe toisella kirjaamiani leikkeitä.

Äitini ja nuorin siskonsa Kerttu Viipurissa 1997.

Emme voi vielä tietää, miten historiantutkimus jatkossa noteeraa pienet ihmiset ja naiset.  On toki selvää, että kaikkia henkilöitä ei voi huomioita kirjoitettaessa historiaa, mutta me innokkaat harrastelijat löydämme tänä päivänä omat tiemme puikkelehtia ja mahdollisuutemme hyödyntää historiantutkimusta.

Ihmisten yhteydet toisiinsa kiinnostavat minua erityisesti. Tämä saattaa johtua siitä, että karjalainen äitini eli muualla kuin oman heimonsa keskuudessa.  Tunsimme oman sukumme, mutta jäimme kaukaisemman suvun ja muiden hänen kotikylänsä ja sukunsa ihmisten ulkopuolelle.  Äidillä niitä suhteita kylläkin oli, mutta hän ei aina ottanut meitä lapsia niihin mukaan. Emme olisi ehkä olleet edes kiinnostuneita. Toisaalta maalaistalon emännän työ ja viisi lasta olivat aikamoinen paketti sekin.

Se kaikki tai pieni osa kaikesta on nyt sitten näkyvissä näissä minun blogijutuissani  ja  loputtomassa keräilyssäni.  Viime kesänä perustin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmän Facebookiin, jossa on nyt 265 jäsentä. Se on yksi tapa yrittää jäljittää mennyttä aikaa ja sen ajan yhteyksiä. Huomaan myös siellä olevani tavallaan ulkopuolinen, kun monella kuolemajärvisen jälkeläisellä on läheiset yhteydet muihin sukuihin ja ihmisiin. Voihan olla, että monella muullakin on sama tunne.  Löydämme varmaan kaukaisten sukulaisuuksien ja paikan kautta paljon yhteistä. Siitäkin voisimme itse asiassa keskustella.  Sellaisen keskustelun voisin virittää jopa serkkujeni kanssa. Olisiko heillä aikaa ja kiinnostusta? Osa heistä on varmaan ollut paljon enemmän kuin minä yhteydessä karjalaisiin juuriinsa.

Monta kertaa mieleeni tulee vielä nytkin, että olisi pitänyt päästä jo aiemmin mukaan toimintaan.  Kysyisin mielelläni nyt äidiltäni, miksi hän ei pyytänyt minua useammin lähtemään kanssaan jonnekin rientoihin. Hän ehkä vastaisi pyytäneensä, mutta minulla ei ollut koskaan aikaa. Niinhän se taitaa ollakin.  Sain sentään käydä hänen kanssaan pari kertaa Kuolemajärvellä.

Pitää olla tyytyväinen niihin omiin pieniin tekoihinsa. Mutta kun työmaata on niin paljon.. Ehkä on paras vain jatkaa niillä omilla pienillä teoilla. Onhan tässä  kymmenen vuoden aikana kertynyt jo tietoa ja taitoa palapeliä rakennellessa.

Digitaalinen sanomalehtiarkisto, lehtileikkeen kautta historiaan

Tällä kertaa sanomalehtiarkistossa ollessani osuin taas kerran äitini kotikylän Kuolemajärven Seivästön kylän kalastajien avustusseuran kokoukseen.  Viipurissa ilmestyvä Karjala-lehti käsitteli lauvantaina 14 päivänä toukokuuta 1910 ilmestyneessä numerossaan 109 kokousta erityisen seikkaperäisesti. Koska artikkelissa mainittiin kolme läheistä sukulaistani, otankin sen nyt tässä käsittelyyn.  Loppukommenttina nimittäin mainittiin, että seurassa oli jäseniä yhteensä 187 jäsentä, joista 7 pysyväistä ja 180 vuosijäsentä. Mukana toiminnassa oli vain neljä naisjäsentä, joten ” siinä suhteessa on paljon toivomisen varaa, sillä onhan naisten VELVOLLISUUS ryhtyä kaikkeen siihen työhön, jota tehdään rakkaudesta omaistemme ja läheistemme hyväksi:”

Raili Taberman on kirjoittanut tästä seurasta mainiossa Seivästön kyläkirjassa luvussa 10.  Yhdistyksiä (alkaen s. 159). Se kertoo seuran historiasta aina siihen saakka, kun kylä jouduttiin jättämään.  En ole historioitsija, joten kirjoitan omiani ja vähän toisesta näkökulmasta. Seivästön kirjassa mainitaan vain joitakin merkkihenkilöitä, vaikka avustusseuran toiminnassa oli mukana paljon muitakin. Pienen ihmisen historia on totta tosiaan sirpaleiden kokoamista ja palapelin rakentamista., enemmän kuin yleinen historia.

Lähden useimmiten sukututkimuksen näkökulmasta. Seivästön kalastajien avustusseuran johdossa oli tuolloin H. Spännär.  Kun käännän sen suomen kielelle ja millä henkilö on muissa lähteissä, hän on Herman Pännäri. Hänen puolisonsa mainitaan lehdessä rahastonhoitajana nimellä Mimmi Spännär = Vilhelmiina Pännäri.  Seivästön kyläkirjan s. 81 - 82 mukaan heillä oli kauppa ja koti etukylässä komeassa talossa (kuva kirjassa), jonka he rakensivat kylään kuivalle ahomaalle tultuaan paikkakunnalle Pietarista vuosisadan lopulla.  

Herman oli alun perin lähtöisin Uudenkirkon Sortavalan kylästä ja Vilhelmiina Pirkanmaalta eli Hämeestä, Virroilta. Heidän historiaansa käydään kyläkirjassa läpi melko tarkkaan. Mielenkiintoista on myös, että tämä Vilhelmiina avioitui kolmannen kerran tämän toisen miehensä Hermanin kuoltua. Ensimmäinen mies oli ollut uusikirkkolainen Tiitus Lempiäinen Pietarin aikoina ja kolmas oli kymmenisen vuotta nuorempi  Salomon Sipretinpoika (Sigfrid) Ranki, jonka mainitaan olleen maanviljelijä ja maallikkosaarnaaja. Hän on minun sukuselvityksessäni, kun jostakin kumman oikusta olen seurannut jotakin suvun sivuhaaraa.

Karjala-lehden artikkelin mukaan seuran muita toimijoita olivat seuraavat henkilöt:

Theodor Sarlin (opettaja), kirjuri, Kaapre Ranki, Nikodemus Sirkiä, Salamon Rusi ja Jooseppi Ranki. Tilintarkastajina toimivat  kapteeni U. Letvison ? ja Abram Sirkiä.  Jooseppi Sirkiä toimi Muurilan, Salomon Kukko Lautarannan, Nikodemus Sirkiä Tammikon, H. Spännär Seivästön , Salomon Wäisänen Rötöniemen? ja Ville Reheman ? Sortavalan, Jooseppi Tetri Vitikkalan pelastusasemien hoitajina. Jäänrepeämien tarkastajina olivat kuluvana talvena olleet Salomon Rusi ja Salomon Wäisänen.

Äitini kotipaikan Tammikon pelastusasema oli rakennettu edellisenä vuonna (1909).  Tammikon pelastusasema lienee ollut siinä poukamassa, jonne matkoillamme olemme aina tulleet eväitä syömään.

Edellinen talvi oli ollut valtavan vaikea jäätilanteen vuoksi.  Liitän tähän kuvan Helsingin Sanomien artikkelista 26.3.2010, koska siinä kerrotaan mm. kuinka maaliskuussa 1910 valtava jäälautta murtui irti rannasta ja lähti ajelehtimaan avomerelle.  Jäälautalle jäi mm. Uudenkirkon rannikkokyläin kalastajia pyydyksineen. Suuriruhtinaskunnan virka- ja pelastuskoneisto lähti ripeästi toimimaan.  Jäänmurtaja Tarmo osallistui pelastustöihin vaikeassa säässä. Loppujen lopuksi kaikki kalastajat saatiin pelastettua. Oma sanomalehtiarkistoni aktivoitui tässä mukavasti.

Sama aihetta uutisoitiin lyhyemmin myös Viipurin Sanomien 18.5.1910 numerossa 56. Noista mainituista henkilöistä on kolme lähisukulaistani. Kokouksessa erovuoroisen Nikodemus Sirkiän tilalle valittiin Tammikosta Abram Sirkiä, joka oli ilmeisesti ollut tilintarkastaja, koska toiseksi tilintarkastajaksi hänen tilalleen valittiin nyt Herman Kipinoinen.

Käsittelen tässä muutamaa noista jutussa mainituista henkilöistä, koska minulla on jokin yhteys heihin olemassa.

Tähän hätään en löytänyt muuta valokuaa Helmin isästä kuin kuvan meistä ja hän välissämme Helmin maalauksena.

Nikodemus Abrahaminpoika Sirkiä (1879 – 1923)

Nikodemus Abrahaminpoika Sirkiä oli isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän vanhin veli.  Vasta äitini kuoltua, kun aloin tutkia aiempaa sukua tarkemmin, sieltä putkahti esiin Nikodemus , joka syntyi  6.4.1879 vanhempiensa Abraham Joosepinpoika Sirkiän ja Eeva Taavetintytär Kirjosen neljäntenä lapsena.  Vanhemmat olivat avioituneet 24.9.1871. Nikodemusta ennen oli syntynyt kolme tytärtä: vanhin Helena syntyi 1872, seuraava 1874, mutta kuoli muutaman päivän ikäisenä ja Karoliina 1876.

Nikodemus kastettiin 11.4.1879 silloisen pitäjän kirkkoherran Gustaf  Adolf Siveniuksen toimesta. Kummeina olivat Simon ja David Pentikäinen sekä Katriina Kirjonen.

Kummien kautta saattaa selvitä muutakin perheen yhteyksistä, sellaista, mitä ei ole aiemmin osannut ottaa edes huomioon.  Katriina Kirjonen on ollut Eeva Kirjosen kaksi vuotta vanhempi sisko (s. 1848), Hän oli mennyt naimisiin Tahvo Erkinpoika Kukon kanssa ja asui Karjalaisten kylän Lautarannassa. 

Kylässä oli toinenkin sukua oleva Katriina tai Katariina Kirjonen s. 1823, joka puolestaan oli avioitunut Johan Antinpoika Mannosen kanssa, mutta Nikodeemuksen syntyessä hän oli jo edellisenä vuonna kuollut hivutustautiin, joksi usein keuhkotautia kutsuttiin. 

Lähdin etsimään Simo ja Taavetti Pentikäistä heitä kuitenkaan löytämättä tai en voinut olla varma löydöistäni.  Sekaannuin perin pohjin tutkimaan Pentikäisen suvun ja Karjalaisten kylän vyyhtiä.  Olin taas kesken kaiken syvällä sukututkimuksen syövereissä.  Joka tapauksessa Pentikäisiä oli Karjalaisten kylässä jo 1700-luvun puolivälistä saakka. En kuitenkaan ole tutkinut heitä paitsi siinä yhteydessä, että ovat sekaantuneet Karjalaisten kylän sukuihin. Mitä nyt vähän on ryöpsähtänyt yli laitojen.

Helmin ja minun ensimmäinen tapaamisen Kaarina Nurmisen luona Helsingissä 15.10.2005. Juttua riitti aamuun saakka.

Saatan olla kirjoittanut aiemminkin Nikodemus Sirkiän löytämisestä.  Minulle tuntematon pikkuserkkuni Helmi tuli tietoisuuteeni syksyllä 2005.  Nikodemus oli hänen isoisänsä. Helmi oli etsinyt isänpuoleista sukuaan, johon yhteydet olivat olleet vähäisiä. Syy oli siinä, että hänen isänsä oli kuollut sodassa. Kun tutustuimme, meistä tuli läheisiä ystäviä. Jo kesällä 2006 olimme Kuolemajärvellä tutkimassa Tammikkoa. Helmi oli syntynyt Johanneksen Kukkolan kylässä 1932.

Äitini ei maininnut Nikodemusta ollenkaan. Aikoinaan ja vieläkin on tapana piilottaa kaikki ikävät asiat, lakaista ne ikään kuin maton alle ja olla puhumatta niistä ollenkaan. Syykin selvisi, kun kävi ilmi, että Nikodemus on joutunut hoitoon Niuvanniemen sairaalaan mielisairauden takia. Hän oli siellä myös kuollut 44 ja puolen vuoden ikäisenä 1923. Sekin varmaan oli ollut perheelle syy pysytellä erossa Sirkiän suvusta ja vaieta.

Tammikuussa 2006 vierailin Kaarinan kanssa Helmin luona ja kävimme katsomassa Helmin näyttelyn  nyt äskettäin kuolleen Armas Hutrin talossa Perniössä ja siellä tapasimme myös Kaarinan sisaren miehinen, hekin sukulaisia.

Kun tuota Seivästön kalastajien avustusseuran kokousta pidettiin toukokuussa 1910, oli Nikodemuksen Hatjalahdesta kotoisin oleva vaimo Karoliina Joosepintytär Sahari (s. 1881) kuollut saman vuoden tammikuun lopussa.  He olivat avioituneet juhannuksen 1903 tienoilla, samana vuonna, kun isä Abraham Joosepinpoika Sirkiä oli kuollut maaliskuussa alle 54 vuoden iässä keuhkokuumeeseen.  Helmin isä Vilho syntyi 31.7.1904 ja toinen poika Emil toukokuussa 1907, mutta kuoli vain päivän ikäisenä.  Suru seurasi toista, kuten usein tuohon aikaan.  Karoliina kuoli vain 28-vuotiaana 30.1.1910. Vilho menetti äitinsä vain 6-vuotiaana.  Nikodemus-isä sekosi lopullisesti.

Tuntuu pahalta, surulliselta, raskaalta, kun ajattelen orvoksi jäänyttä poikaa. Missä Vilho vietti lapsuutensa?  Hän saattoi asua Nikodemuksen vanhemman sisaren Karoliinan perheen luona Hatjalahden kylässä. Karoliina oli mennyt naimisiin syksyllä 1895 Nikodemuksen vaimon Karoliinan veljen Abraham Joosepinpoika Saharin kanssa.  Puolisot olivat toistensa pikkuserkkuja. Heidän äitinsä molemmat  sukunimeltään Kirjosia, olivat serkuksia.  Muistan äitini puhuneen tästä erikoisesta tapauksesta, kun sisarukset Karoliina ja Abraham naivat toiset sisarukset Nikodemuksen ja Karoliinan.

Viipurin läänin henkikirjoissa  1910 ja 1915 Nikodemuksen kohdalle on merkitty mielisairas. Asia lienee ollut arka paikka sukulaisille, koska siitä ei ole puhuttu. Äitini jätti hänet myös mainitsematta, vaikka varmasti tiesi asiasta. Kirjasin ylös hänen sanoneen, että perheen vanha talo, joka oli myös hänen syntymäkotinsa, jäi vanhimmalle pojalle. Siinä olikin sitten minulla ihmettelemistä, kun talossa asunut Taavetti olikin perheen nuorin lapsi.

Hän mainitsi myös, että talon osan hirret myytiin Seivästölle. Siitä päättelin myöhemmin, että Nikodemuksen sairaalahoitoon toimittaminen maksoi. Niuvanniemen sairaala Kuopiossa on Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva psykiatrinen sairaala. Se perustettiin 1885 ja täytti 2010 jo 125 vuotta. Täältä löytyy pieni pätkä sairaalan historiaa.  Googlaamalla löydän myös tiedon, että merkkipäivän kunniaksi sairaalasta on julkaistu kaksiosainen historiateos, jonka on kirjoittanut Kaija Vuorio.  Maininta ja selostus teoksesta löytyy Ritva- Annikin blogista, jonne linkki tässä. Sieltä käy myös ilmi, että sairaala on vielä 1910-luvulla toiminut eri nimellä ollen joko Fagernäs centralstalt för sinnesjuka  tai Niuvanniemen keskuslaitos muuttuen vasta 1932 Niuvanniemen sairaalaksi. Sittemmin siitä on tullut myös oikeuspsykiatrinen sairaala. Täältä löytyy myös tietoa aiheesta mm. kerrotaan eri hoitokeinoista.

Aihe on minulle ja varmaan monelle lukijalleni täysin vieras. Siksi haluaisin mielelläni tutustua tuon historiateoksen ensimmäiseen osaan.

Vilho-poika avioitui sitten joskus 1920-luvulla Emma Aleksanterintytär Puusan kanssa ja he saivat yhdessä viisi lasta, jotka kaikki ovat jatkaneet sukua.  Joulukuussa 1939 perhe lähti evakkoon. Sotamies Vilho Nikodemuksenpoika Sirkiä kaatui 31.8.1941 Viipurin maalaiskunnassa (8./JR 4). Hänet haudattiin Johanneksen kirkkomaahan. Nuorin lapsista syntyi isänsä kuoleman jälkeen perheen ollessa vielä evakossa.

Helmi on yrittänyt tavoittaa isäänsä maalaamalla hänestä kuvia valokuvan perusteella.  Sirkiäläiset olivat kyllä tietoisia tästä perheestä, koska kaksi enoani oli käynyt vierailulla heidän luonaan. Jäljelle jäi valokuva tai kaksi.

Abraham Sirkiä vaimonsa Aino haudalla 1959.

Abraham Abrahaminpoika Sirkiä (1887 – 1970)

Olen sivunnut isovanhempiani jo moneen otteeseen. Täällä kirjoitin Margareta Kamparista, joka oli isoisäni Abrahamin isän Abraham Joosepinpoika Sirkiän isoäiti.  Täällä  heinäkuun 16 päivänä 2014 kirjoittamassani blogissa on myös aiheesta. Joskus vain tulee aika, että yksityiskohtiin tarkentaminen alkaa.

Abraham, isoisäni, syntyi 25.9.1887 Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa vanhempiensa  seitsemäntenä lapsena. Häntä ennen olivat syntyneet Helena, Maria (kuollut), Karoliina, Nikodemus, Jooseppi  ja Maria. Hänen jälkeensä syntyi vielä kolme lasta, joista yksi kuoli heti synnyttyään ja nuorin 15.5.1895 syntynyt Loviisa kuoli alle 4-vuotiaana tuhkarokkoon helmikuussa 1899.

Abraham avioitui Aino Väisäsen kanssa 11.7.1909 ja ensimmäinen lapsi Lempi syntyi 1913. Seuraava olikin jo äitini, joka syntyi keväällä 1915. Lapsia siunaantui sittemmin iso liuta, yhteensä 13 kappaletta, joista kaksi kuoli pikkulapsina.

Abrahma ja Aino ja vanhimmat lapset Lempi ja Helmi noin 1917.

Joku serkuistani saattaa tietää isovanhempiemme menneestä elämästä enemmän kuin minä. Sydäntäni särkee, etten koskaan lapsena heidän vielä eläessään ymmärtänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysellä asioita heidän elämästään Karjalassa.  Täytyy sanoa, että se tuntui olevan asia, josta ei yksinkertaisesti puhuttu. Elettiin sitä elämää, mihin oli jouduttu, kun oma koti oli kesällä 1944 lopullisesti jätetty.  Heidän elinaikanaan ei edes ollut paljon mahdollisuuksia lähteä vierailulle Neuvostoliittoon. 

Äitini kävi vanhalla kotipaikallaan ensimmäisen kerran 1977. Muut sisarukset tuskin olivat niin innokkaita käymään siellä paitsi äitini 1924 syntynyt veli Lauri, joka kävi siellä usein salaa esittäen venäläistä.  Kun itse ensimmäisen kerran pääsin sinne kesällä 1991 matkustin äitini. Lauri-enon ja tämän vaimon kanssa muolaalaisen Luukan suvun bussilla. Siitä matkasta ottamani kuvat löytyvät täältä.  

Täytyy sanoa, että aika huonosti tunsin isoisääni, vaikka pikkulapsena vietin parina kesänä viikon verran heidän luonaan Anjalan Junkkarin kylässä, missä he asuivat. 1950-luvulla he vierailivat myös usein kotonani. Täytyy myöntää, että yhteys heihin jäi kaikesta huolimatta melko ohueksi. Minulla se tarkoittaa sitä, etten tuntenut heitä sillä tarkkuudella, jolla olisi pitänyt. Mummo meni sunnuntaisin kovaa vauhtia kylille pitämään pyhäkoulua lapsille ja minä kipitin perässä. Pappa (joillekin serkuistani äijä, ukki tai vaari) oli leppoisa vanha mies. Ehkä serkuiltani saan kerättyä lisää muistoja ja tietoa siitä, millaisia he oikeasti olivat ja mitä ajattelivat. Siihen varmaan palaan vielä myöhemmin.

Salomon Väisänen (1859 – n. 1915)

Äitini puhui häntä haastatellessani vähän ristiriitaisesti  Salomon Väisäsestä mainiten hänet isoisäkseen. Kuitenkin hänen äitinsä Aino s. 1892 on kirkonkirjoissa merkitty äpäräksi. Aino äiti oli Beata Tahvontytär Aikamies s. 1862. Ainon syntymään liittyi jokin skandaali, johon isoisä Salomon Tahvonpoika Aikamies. s. 1859 oli sekaantunut.  Tarkalleen asiat eivät koskaan selvinneet enkä silloin osannut vaatia niille selitystä. 

Joka tapauksessa lapseton Salomon Aikamies otti sisarensa aviottoman lapsen, Ainon ottotyttärekseen.  Heidät löytää kaikki ja myös isoisäni rippikirjasta 1900 - 1909 Seivästö 5:n kohdalta. Koska en ole tutkinut uudempia kirjoja enkä selvittänyt asiaa sen enempää, en edes tarkalleen tiedä, missä kohtaa he ovat Seivästöllä asuneet. Olen päätellyt paikan olevan Heinonmäki, mutta saatan olla väärässäkin.  Nimittäin Koskelaiset, jotka 1915 henkikirjassa ovat ennen Salomonia ovat Huovin jakokunnan alueella.  Apuna minulla on myös edellä mainitsemani Raili Tabermanin Seivästökirjassa kuvatut talojen paikat ja niissä 1939 asettuneet ihmiset.

En ollut paikalla, mutta paljon muuta sukua oli vuonna 1989.

Paljon lienee tapahtunut tällä välin. Koskelaiset olivat Beatan ja Salomonin äidin Maria Sakarintytär Koskelaisen sukua.  Alue on suuri, mutta toivon saavani valaistusta joltakin aihetta paremmin tuntevalta. Arkistot ovat minulta vielä tältä osin tutkimatta kuten myös Salomon Väisäsen kohtalo.  Äitini mummo Beata avioitui 1910  Uudenkirkon Himottulan kylään, jota myös Puumolaksi kutsuttiin. Aino –mummoni jäi ainoaksi ja sikäli ainutlaatuiseksi lapseksi, koska hän sai sentään yhteensä 22 lastenlasta.

Kuvassa Abraham ja Aino vasemmalla eturivissä. Vietettiin vanhimman pojan Einon s. 1917 häitä tämän avioituessa Martta Sarjan kanssa. Perhe oli silloin evakossa. Kuvassa myös kaksi sisarta ja veljet Väinö ja Lauri,Abrahamin veli Jooseppi vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Oikealla takana Lampaluodon paikallisia asukkaita.

Salomon Aikamies muutti nimensä 1902 Väisäseksi. Siitäkin löytyy tieto Sanomalehtiarkiston Virallisesta lehdestä. Mummoni on antanut Kuolemajärven historia-teokseen osan sivulla 344 olevista tiedoista, jossa kerrotaan hänen karkotuksestaan Siperiaan 1915. Kopioin osan tekstiä sieltä tänne:

Salomon Väisänen tunnettiin tarmokkaaksi yleisten asioiden hoitajaksi ja isänmaan ystäväksi, joka oikeudentuntoisena vastusti Suomen lakien vastaisia venäläisten toimenpiteitä. Tästä syystä hän ei ollut venäläisten vallanpitäjien suosiossa, vaikkakaan hänen ei tiedetty tehneen mitään lakien vastaista. Näennäisen syyn karkotukseen saivat venäläiset siitä, että sanottiin lautamies Salomon Väisäsen kieltäytyneen öiseen aikaan puhelinlinjojen vartioinnista, jota maailmansodan sytyttyä talollisten oli suoritettava vuorotellen. Kerrottiin lautamiehen sanoneen komennuksen tuojalle: ”Minä en sinne yöllä mene”, mutta oli hän määräyksen mukaisesti lähettänyt renkinsä puolestaan vartioon. Tämän johdosta suoritettiin vangitseminen ja Siperiaan karkoitus. Tämä oikeutajunnan loukkaus kuohutti paikkakuntalaisten mieliä. Lautamies Salomon Väisänen joutui karkoituksellaan oleskelemaan Tomskissa mm. yhtä aikaa presidentti Svinhufvudin kanssa, mutta hän ei Ukko-Pekan tavoin koskaan enää päässyt palaamaan Suomeen, vaan kuoli Siperiassa suureen kurjuuteen parin vuoden kuluttua.

 Lopuksi:

Kaikki edellä nimeämäni henkilöt ovat tunteneet toisensa. Äitini kyllä sanoi, että aikoinaan piti paljon salata asioita, jopa sukulaisuuksia. Seivästöllä on siis minullakin paljon sukulaisia.  

Olen pahoillani, että tekstistä tuli aivan liian pitkä. Kansalliskirjastossa käynti meni viime viikolla vähän pieleen niiden ikivanhojen ja huonojen rakkineiden (=laitteiden) ja alkavan nuhani takia.

Tässä näitä pienimpiä jälkeläisiä... oma lapsenlapseni Axel Abraham.