Elämää eri aikoina

26.7. kirjoitin: Ehkä huomenna saan aloitettua blogipostauksen, jonka voin kuvitella myös valmistuvan viikonlopun aikana. Kuljeskelin tänään aamupäivällä Ainolan puistossa. Aurinko paistoi ehkä hiukan väärästä suunnasta häikäisten silmiäni liikaa, jotta olisin saanut otettua kunnollisia valokuvia. 

26.7.

Kiersin puiston nopeasti, en edes käynyt Sibeliusten haudalla vaan käännyin suoraan temppelin polulle. Pari ihmistä seurasi, kun ihmettelivät, minne polku veisi. Kuulin naisen sanovat jotakin, että eihän tämä ole Tuusulanjärven rannalla. Järvi on aika lähellä, mutta sinne ei ole näkymää. Kauempaa tuleva ei voi tietää, jollei tutki opaskarttoja ja -kirjoja ennen vierailua. Viivähdin Sibeliuksen temppelin paikalla kauemmin. Eräs mies tuli myös siihen ihmettelemään, mutta ei sanonut mitään enkä minäkään. Odotinkin, että hän lähtisi jatkamaan matkaa, että saisin olla hetken omissa oloissani. Kun lähdin pois, japanilainen pariskunta oli tulossa museolle ja mies kysyi, missä se on. He olivat kääntymässä vasemmalle heti opastaulujen jälkeen, vaikka museon portti oli aivan suoraan edessä.

26.7.

Olen niin paljon omissa oloissani, että ihmettelen välillä itseäni, miksi en katkaise olotilaani ja ala rupatella ihmisille.  Kun puutarhan jälkeen palasin Hyrylään, kävin S-marketissa ostamassa ruokaa. En juuri koskaan siellä enkä missään muuallakaan näe tuttuja ihmisiä. Matkalla olin ajatellut tätä erakkomaisuuttani. Iso kylä, melkein kaupunki ja ainoat tutut tapaan joskus omassa ryteikössäni. lähellä entistä asuinpaikkaani, joka ei myöskään ole kaukana. Onko tämä seuraus, väistämätön vaihe ihmisen elämässä. Miksi se tuntuu kiusaavan minua? Se taitaa olla jo määrätty geeneissäni.

Edellisen päivän aamulla lähdin aamulla kiertämään Hyrylän, kotikyläni, joka on suuren myllerryksen ja muutoksen alla. Korvia huumaava meteli kaikui entisen torin paikalla, jossa on äskettäin alettu tehdä maanrakennustöitä tulevaa isoa rakennusta, Prismaa varten, jota myös Särmäksi kutsutaan. Alue on rajattu metalliaidoilla mahdollisimman isoksi. Tutkin aluetta, jotta tiedän jatkossa, miten pääsen siellä kulkemaan, jos vaikka on asiaa kirjastoon tai terveyskeskukseen. En voinut taas olla ajattelematta taidehistorian proseminaarityötäni 10.4.2012 ”Hyrylän tori Tuusulassa”. No, enhän minäkään keksinyt torille mitään uutta ja ennenkuulumatonta muutosta, mutta en villeimmissä kuvitelmissakaan osannut ajatella Prismaa. Nyt aiheen valinta tutkimuksen kohteeksi tuntuu tyhmältä tai sitten kauhean viisaalta. Silloinhan se oli pakon sanelema, lähikohde, koska minusta ei sairastumiseni takia ollut muuhun.

Tänään luin Keski-Uusimaasta mielenkiintoisen uutisen, joka itse asiassa liittyy myös tähän kotikyläni muutokseen. Seminaarityöni ajatus lähti aikoinaan Rykmentinpuiston alueesta, jota silloin vasta suunniteltiin rakennettavan. Nyt se on jo aika pitkälle rakennettu, entisen armeijan metsät on tuhottu lähes kokonaan ja kerrostaloja on rakennettu niin, että asuntojen ikkunoista näkyy toiseen asuntoon sisään. Pari aluetta on vielä rakentamatta, loppu metsästä ja Puistokyläksi kutsuttava alue. Lehdessä kerrottiin nyt, että kyseisiltä vanhojen metsien alueilta on löydetty harvinaisia sammallajeja. Ne ovat vanhan metsän lajeja, joilla on Suomen laissa suojelustatus. Näitä ovat mm. erittäin uhanalaiseksi luokiteltu itupyörösammal, kantopaanusammal ja lahokaviosammal ja vielä vaarantunut korpihohtosammal. Saa nähdä, miten käy.

Olen ehkä aiemmin kirjoittanut, etten puutu enää tämän päivän rakentamiseen, ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen kirjoittamalla, mutta on aika vaikea pysytellä kokonaan ulkopuolella. Kaiken lisäksi tässä elämässä on mahdottoman paljon kaikkia mielenkiintoisia asioita ilman niitäkin. Itseasiassa niitä muita juttuja on niin paljon, että on suorastaan naurettavaa sekaantua asioihin, joihin ei voi puuttua ja joista muut eivät välitä. Niiden muiden, joilla on vielä paljon elämää edessä, pitäisi olla niistä asioista kiinnostunut ja yrittää vaikuttaa, jotta maailma menisi parempaan suuntaan eikä tuhoa kohti kuten minusta nyt näyttää.

27.7.1957

 

Ihminen ei kai koskaan voi lakata välittämästä. Kirjoittaessani tätä, taustalla kuulen Pariisin olympialaisten avajaisia. Katselinkin sitä aika pitkään, mutten en jaksa keskittyä koko aikaa. Samanaikaisesti kun kirjoitan ja katselen avajaisia, skanneri skannaa negatiiveja. Minun pitäisi oikeasti tehdä jotakin muuta valokuvilleni kuten tyhjentää joitakin kansioita, laittaa kuvia jakeluun, hävittää osa kuvista, järjestellä. Tarvitsisin töitäni varten paljon lisää tilaa, pöytätilaa ja muutakin tilaa ja paljon aikaa. Onkohan taas niin, että yritän vältellä pakollisia töitä. Huomaan, että olen usein kesäisin harrastanut kuvien skannaamista. Löysin pari päivää sitten mielenkiintoisia kuvia isäni negatiiveistä kesältä 1957. Kaiken lisäksi löysin kuvien ottamisajankohdan ensimmäisestä päiväkirjastani. Uskomatonta, kuinka nopeasti lensin siihen aikaan takaisin. Kirjoitin ko. päiväkirjasta aikanaan luvun kyläkirjaan, tosin vain otteen. Jaoin nyt kuvia serkuilleni Facebook-ryhmään, mutta liitän tännekin jonkun kuvista.

Kaiken lisäksi olen paljon ajatellut elämäni kertomuksen jatkamista.  Uniakaan en ole nähnyt. Alan olla melkein kokonaan toipunut viimeisimmästä kaatumisesta ja suojelen itseäni edelleen stressiltä tekemällä vain kaiken pakollisen. Helteet ovat olleet ajoittain sietämättömiä, mutta eivät ole estäneet minua paitsi tapaaminen ystäväni kanssa piti perua. Yritämme ensi viikolla uudelleen.

27.7. Valvominen ja olympialaisten avajaisten katsominen otti veronsa ja olin koko lauantaiaamupäivän tosi väsynyt. Tänään aamulla tyttäreni perhe palasi takaisin Suomeen asuntovaunuineen. Onneksi matka kaikkineen meni hyvin. He menivät suoraan omaan karavaanariyhteisöönsä, koska lomaa oli vielä jäljellä. Heidän matkaansa oli tosi kiva seurata yleensä ja myös siksi, että oma historiani liittyi moniin kohteisiin.

28.7. Niin vain ne päivät menevät, suoraan sanoen lipsuvat käsistä. Olen varmaan ollut aivan liian suorituskeskeinen ihminen, kun luppoaika tuntuu paheelta ja hukatulta ajalta. Olen yrittänyt ajatella sitä juuri nyt, kun oma historiani suorastaan kutsuu tutkimaan sitä lisää. Viimeisimmän postaukseni jälkeen olen aloittanut parikin uutta kirjoitusta, jotka jätän uinumaan. Ajatusten myllerrys on varmasti teille, rakkaat lukijani omalta osaltanne tuttua, varsinkin, jos ikää on takanapäin. Kestää aikansa ennen kuin ajatukset saa ymmärrettävään järjestykseen niin, että ne selittävät edes itselle jotakin.

Toisaalta asioiden järjestyksellä ei ole minulle ollut kovin paljon merkitystä. Ihmisen luonne, aikomukset, kaikki risteilee aikajanalla täysin sekaisin. Jokin pieni hetki, asia, tapahtuma ja usein valokuva tai teksti herättää uuden ajatusten vyöryn. Niin on kai tarkoitettu, kaikella on aikansa. 

19.7.2024

Palaan siksi hetkeksi aiemmin mainitsemiini valokuviin vuodelta 1957 ja päiväkirjaani. Se lienee ollut ensimmäinen päiväkirjan näköinen, vaikka taisin töherrellä sitäkin ennen jo jotakin. Aloitin ko. päiväkirjan keskiviikkona 13.2.1957. Olin silloin vielä 9-vuotias. Olin saanut kirjan samana päivänä isäni kanssa tekemäni kaupunkimatkan aikana. Kovakantinen, kukkakuvioinen päiväkirja maksoi 305 markkaa, joka muunnettuna tämän päivän hintaan oli vähän alle 10 euroa. Uuden kynänkin olin saanut ja olimme ostaneet kirjakaupasta muutakin, koska mainitsen laukkuni painavan mennessäni linja-autoon.  Muistan ko. kirjakaupan Hämeenlinnasta hyvin, se oli Suomalainen Kirjakauppa torin laidalla. Kaikki koulukirjani kävin myös ostamassa sieltä. Jostakin syystä kuljimme bussilla, isä kulki omilla asioillaan, minulla oli hammaslääkärikäynti. Kävimme kyllä yhdessä kahvilla ja lopuksi menin yksin bussilla kotiin. 

Olen yllättynyt päiväkirjaa lukiessani, kuinka tarkkaan kirjoitin sinne kaiken. Hetkessä voin palata pian 80 vuoden takaisiin tapahtumiin kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.  Mutta niistä ei nyt enempää. Palaan tähän postaukseen liittämiini valokuviin ja niiden sanoman voimaan. Olen ennenkin palannut kesän 1957 tapahtumiin blogeissani. En muista, miksi lopetin päiväkirjan kirjoittamisen melkein kuukaudeksi elokuun 6 päivän jälkeen ja jatkoin vasta koulun alkamisen yhteydessä syyskuun alussa.

Valokuvat on isäni ottanut käsittääkseni lauantaina 27.7.1957, kun äitini kolme pikkuveljeä Hannu, Martti ja Yrjö olivat lähdössä. He olivat tulleet edellisenä iltapäivänä Ruotsista, jonne he olivat kaikki muuttaneet aiemmin samalla vuosikymmenellä. Kesäisin he tulivat tapaamaan perhettään, vanhempia ja sisaruksiaan. Menomatkalla laivalta Anjalan Junkkariin Kymenlaaksoon, he poikkesivat usein meillä ja saattoivat myös yöpyä. Kun he saapuivat perjantaina, niin äitini oli marjassa, metsässä, josta haimme hänet kotiin. Illalla kävimme porukalla uimassa. Kuvat ovat harvinaisia, en ollut nähnyt niitä aiemmin. Isäni oli intohimoinen valokuvaaja nuoresta saakka. Hänellä lienee ollut aina myös samat ongelmat kuin minulle myöhemmin, valokuvaaminen oli kallista. Joka hetkeä kuten nyt ei voinut kuvata saati tilata kuvista paperikuvat.

Minulla on kuvissa sylissäni keltainen Tassu-kissa, jolla oli sittemmin hurja kohtalo. Ehkä olen aiemmin kertonut, että annoin rikolliselle (silloin en sitä en vielä tiennyt) luvan ampua kananpoikia varastavan hurjan kissani. Se lienee tapahtunut seuraavana talvena eli 1958. Kanojen omistaja oli kioskivaras ja ampui myöhemmin itsensä, kun oli jäämässä kiinni. Siitä ajasta en muistaakseni ole kirjoittanut päiväkirjaa tai olen hävittänyt kirjoitukseni syystä tai toisesta.

Tässä tällä kertaa. Anteeksi tylsä otsikko ja asioiden kertaaminen sadanteen kertaan. Mene jo asiaan! Uudistu!

19.7.2024

 

Jäi vain pöly pyörimään

Jaan sittenkin tämänkin blogipostaukseni, vaikka sen kirjoittamisesta on jo puoli viikkoa. Horjun jatkuvasti epävarmuuden ja varmuuden välimaastossa ja olin jo päättänyt hävittää tämän tekstin, joka oli jo puolitiessä matkassa kohti julkaisua. On niin, että monta uutta aihetta pyörii päässäni. On toinen asia , saanko niitä aikaiseksi. Kun aikaa kuluu, niin tarinatkin muuttuvat ajattomiksi.

 

14.7. Sataa vettä aloittaessani kirjoittaa tätä postaustani. Tämä aloitus on kompromissi itseni kanssa. Nukuin pitkään, koska sää vaikutti kovin synkältä. Aamupalan yhteydessä luin sunnuntain Hesaria, joka siis viikonloppuisin tulee minulle vielä paperisena. Siinä välillä selaisin Facebookia. Tyttäreni perhe oli eilen illalla saapunut Saksaan ja asettunut asuinvaunuineen Itämeren rannalla olevalle camping-alueelle, joita siellä karttaa tutkiessani näytti olevan lukemattomia. Seuraan kuin pikkulapsi heidän matkaansa, kun en taida enkä edes halua enää tällä hetkellä päästä pidemmille matkoilla. Palaan tietenkin myös muistoihini ajasta, kun elämäni oli siellä päin. Siis hamassa menneisyydessä. Tyttäreni perhe on nyt todella lähellä hänen syntymäpaikkaansa.  On varmaa, että kaivauduin päivänä muutamana taas valokuva-albumeihini ja jokunen kuva tulee taas skannattua.

Toinen asia, joka tuli mieleeni Facebookista ja selasin sitten myös Hesarin tarkistaakseni, mainittiinko asia siellä.  Ei mainittu.  Nimittäin tänään ainakin Ranskassa vietetään Ranskan kansallispäivää. 14.7. 1789 oli Bastiljin valtaus, mistä kansallispäivä on saanut alkunsa, vaikka siitä on päätetty paljon myöhemmin.  Päivä on minulle tärkeä, oikeastaan nyt enää toteutumattomien unelmieni vuoksi. Se koskettaa silti alkuperäisten ajatusten Ranskan vallankumouksen aatteiden myötäkin edelleen sydäntäni ja on kulkenut mukanani aina teini-iästäni saakka.  Muistaakseni ylioppilaskirjoituksen äidinkielen aineeni liittyi myös Ranskan vallankumoukseen. Jos olisin ollut nuori muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, elämä olisi saattanut mahdollistaa lähtemiseni Pariisiin. Puuttuiko minulta rohkeutta vai oliko minut lannistettu muista syistä?  Saatan pohtia sitä joskus myöhemmin myös kirjoituksissani.

Tässä kuva Karjalan kartat sovelluksesta, jossa suuripiirteinen ja epätarkka kuva alueesta, josta tässä postauksessa kerron

Tänään on viikko kaatumisestani. Mustelmat oikealla lantioni alapuolella jalassa ja myös oikeassa polvessa ovat pahan näköisiä, mutta liikkumiseni on jo helpottunut. Ei taida olla mitenkään yllättävää, että tällaiset asiat myös masentavat, vaikkeivat ne ole ylipääsemättömiä. Aikomuksistani huolimatta en ole menneellä viikolla saanut mitään hyödyllistä aikaiseksi. Tyrmäsin itse kaikki suunnitelmani ja loppujen lopuksi aloin katsella Netflixistä sarjoja, viimeisin on Viikingit, jota on vielä monta kautta katsomatta.

Aamulla kuvia selatessani huomasin, että tänään on myös kulunut 12 vuotta eräästä Karjalan matkasta kesällä 2012. Jokaisella matkalla sinne olen elänyt asioita ensimmäistä kertaa. Silti minun on aina tarkistettava vaikkapa vain kuvien kautta, mistä matkasta on kulloinkin kysymys. Se oli kahden päivän matka ja taisi olla vain Sirkiän suvun jäsenille. Kahdessa päivässä ei ehdi paljon, kun matkojenkin piti mahtua niiden päivien sisään. Kohteiden suhteen pitää myös tehdä valintoja, niin on ollut aina. Kuvia katsellessani, mieleeni tuli monta asiaa, jotka olen jo unohtanut. 

 

Kyllä sinne oli pitkä matka ottaen huomioon aikataulumme.

 

Olin vasta alkutaipaleella tutustumisessa suvun jäseniin, jotka olivat asuneet Kuolemajärven Karjalaisten kylässä.  Paikatkin olivat minulle vieraita. Muistin myös, että olin ennen matkaa kysynyt matkan toteuttajalta, voinko ylipäänsä lähteä matkalle, koska olin vasta toipumiseni alussa. Olin saanut diagnoosin nivelreumasta kesäkuun alussa ja päässyt silloin aloittamaan lääkityksen. Kevät oli ollut tuskaa täynnä, mutta olin selvinnyt siitä jättämättä mitään tekemättä.  Ei ollut mikään ihme, että olin matkan jälkeenkin mahdottoman uupunut.

Yövyimme Viipurissa ja aamulla lähdimme kohti Kuolemajärveä. Karjalaisten kyläkeskuksen kohdalla oli sitten päätettävä, minne menee. En muista, mistä syystä päätin, että halusin nähdä kylän sataman Lauttarannan, jonne oli lyhyt matka rantaa pitkin Tammikosta, joka kuului naapurikylään Seivästöön, äitini suvun kotipaikkaan. Tätä kirjoittaessani muistan, miksi valitsin Lautarannan. Ajattelin, että tutkisin siellä päässä, miten tie metsän läpi kulki Tammikkoon. Ehkä pystyisin kulkemaan sen jollakin tulevalla matkalla. Eli kyllä minulla on joka matkalla ollut jokin tavoite. Minusta ei ole koskaan ollut olemaan vain paikallani ja kilistelemään samppanjaa muun porukan kanssa. Se tapa on vain ärsyttänyt minua. Olen aina ollut matkalla syvemmälle taaksepäin.

Lohijoki virtaa läpi hietikon, siitäkin oli monta tarinaa. Muu porukka näkyy kaukana.

 

Valitsin siis Lautarannan, jonne on noin kolme kilometriä Karjalaisten kyläkeskuksesta. Muuten, sen välin taivalsin armottomassa helteessä muutaman muun kanssa kesäkuussa 2019 vihoviimeisellä matkallani sinne. Sekin oli valinta.

Joka tapauksessa 14.7. 2012 meistä osa sai kyydin Lautarannan tien alkuun. Pyysin oppaakseni Heimo Rumpusta, jonka kanssa lähdimme kävelemään rantahiekkaa pitkin kohti aluetta, niemeä, jossa aikoinaan Lautarannan talot sijaitsivat. Samalla tutkin tien kulkemista kohti Tammikkoa. Jossakin vaiheessa totesin Heimolle, ettemme varatussa ajassa ehtisi millään kävellä perille saakka ja takaisin. Oli paras palata sinne, minne kaikki muut jäivät syömään eväitään ja jotkut olivat menneet uimaan. Rannalla ei siihen aikaan ollut paljon ketään muita kuin meidän joukkoamme. Niin hienoja hiekkarantoja ei ole paljon missään muualla kuin Kuolemajärvellä, ei edes Terijoella. 

Niihin aikoihin minulla oli usein myös ongelmana, että kameran akut eivät kestäneet riittävästi. Siksi myös tällä matkalla minulla oli kaksi kameraa. No, tästä tekstistä ei taida tänään tulla valmista. Nimittäin muistin kesken kaiken tallenteeni, haastatteluni ja kävin tarkastamassa, oliko laite tällä matkalla mukana. Ilmeisesti ei. Kävi tietenkin niin, että sorruin kuuntelemaan sitten vanhimpia haastatteluja, jotka löysin läppärini uumenista. Olen ehkä ostanut Olympus-nimisen äänityslaitteen jo 2007. Viimeisimmän läppärin vaihdon yhteydessä en saanut onnistumaan enää siirtoa laitteelta läppärille, joten osa tallenteista on vielä laitteen muistissa. Mutta kuunnellessani joitakin 2008 tallenteita huomasin, että useilla matkoilla olen tehnyt niitä jonkin verran. Puhelimissa on nykyään äänitysmahdollisuus eli on jatkossa paras siirtyä käyttämään sitä.

 

Palaan Lautarannan kävelyretkeen heinäkuussa 2012.  Tulimme takaisin paikalle, missä muut olivat parhaillaan syömässä ja uimassa. En tarkalleen muista, miten saimme erään venäläisen ajamaan Heimon, minut ja Yrjö Sirkiän sinne talojen sijaintipaikalle. Se oli niin nopea retki, että ehdin ottamaan vain muutaman kuvan ja pari auton ikkunasta. Pöly vain jäi auton perään pyörimään, kun meitä vietiin kiireellä. En kyllä ymmärtänyt, mikä ongelma siinä oli, näytti ja tuntui siltä, että menimme kielletylle alueelle. Kun palasimme ison tien varteen, siellä oli bussi jo meitä odottamassa.

Monta asiaa tuli mieleeni tätä kirjoittaessani. Ne ovat jääneet vuosien mittaan sivuraiteelle odottamaan käsittelyäni.  En ole edes tajunnut, kuinka paljon oman henkilökohtaisen elämäni vaikeudet, joita en käsitellyt tai en pystynyt käsittelemään aikanaan, koska piti elää muuta, veivät minulta pois. Toisaalta ihmettelen sitäkin, että silti pystyin siinä rinnalla kokemaan ja elämään uusia asioita.

Toisaalta ehkä asioiden käsittely ja matkojen ja tapahtumien kertaaminen ja muistin kaivelu auttoi seuraaviin tehtäviini valmentautumisessa. 

Kuunnellessani ensimmäistä tallenneharjoitusta päiväyksellä 22.5.2007 käsittelin muuten samaa asiaa, mummon syntymän salaperäisyyttä, josta olin viikko sitten puhumassa Seivästösäätiön juhlassa. Kerroin siitä  Eevalle ja Matille, joiden luona olin vierailulle. Kyseessä ei ollut haastattelu, vaan tallensin keskustelumme, joka koski muistojamme. Heidän liittyivät Tuusulaan, Lahelaan.  Seuraavissa vuotta myöhemmin haastattelin enoani Marttia. Ne olivat jo oikeita haastatteluja ja voisin jakaa ne serkuilleni.

Olen huomannut, että muiden muistelmat ja kertomat tarinat helposti muuttuvat ja muuttavat muotoaan ihmisten niitä käsitellessä ja kertoessa lisää. Lopulta ne unohtuvat kokonaan, jollei kukaan jaa niitä eteenpäin. Se on itsestään selvää. Kaiken lisäksi omien ajatusten takaa löytää vaikka mitä. Tai sitten minulla on liian vilkas mielikuvitus.