Kohtaamisia, salaisuuksia ja seurauksia

Viime viikolta jäi julkaisematta blogipostaus, joka oli valmiina odottamassa, jotta vain lisäisin siihen muutaman kuvan omasta kuvataivaastani. Julkaisin sen nyt hetki ennen tätä eilen kirjoittamaani postausta.

9.7.Yritän vielä tänään parannella oikeaa kylkeäni (kankkuani), jonka satutin sunnuntaina kaatuessani. Onneksi ei käynyt pahemmin. Mustelmia on kyljessä ja polvessa. Päivä oli pitkä ja jännittävä myös kaiken kokeneelle konkarille, joten ei ollut ihme, että herpaannuin hetkeksi ja kompastuin ja lensin kyljelleni pyörätuolirampille. En kyllä ymmärrä, miksi yritin kiivetä sille sivusta, kun olisin voinut mennä portaita pitkin. Ikään kuin minua olisi jopa hetken huimannut ennen kaatumistani. Päässäni on myös kipeä kohta oikealla puolella, ehkä kolautin senkin kaatuessani. Tosin huomasin sen vasta seuraavana päivänä. Kokemuksesta tiedän, että toipuminen kestää vähän aikaa.Joka päivä on parempi edellistä.

En voinut olla ajattelematta erästä äitini kaatumista Karjalan matkalla, josta olen kerran kirjoittanut blogeissani lyhyesti:

”Ehdin ajatella äitiäni ja ihmetellä, miten hän huonoilla jaloillaan ja paljon minua vanhempana pysyi aina hyvin pystyssä paitsi sen yhden kerran 1997 Karjalan matkalla loukaten itsensä paljon pahemmin kuin antoi ymmärtää. Minä puolestani olen kaatuillut aina ja paljon. Pari kertaa olen nyrjäyttänyt nilkkani, saanut mustelmia, mutta aina toipunut ilman lääkärillä käyntiä. Silti etsin edelleen hankalia reittejä.” (https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/04/oman-elamansa-filosofi.html)

Tässä kuva juuri siltä matkalta.

En tietenkään tiedä kaikkea äitini historiasta, en edes ollut aikoinaan tarpeeksi kiinnostunut. Muistin tuonkin tapauksen väärin sikäli, että kuvittelin, että hän oli jo silloin sairastanut rintasyövän, jossa toinen rinta poistettiin. Se oli vasta myöhemmin.

Ennen sunnuntaista rasittavaa matkaa, joka muuttui kevyemmäksi, kun ystäväni Marja oli poikansa kanssa mukana ja he olivat auton ratissa pisimmän matkan. Ajoin vain Riihimäelle, josta eri järjestelyin ajoimme Merimaskuun. Koko matkan pituus kotoani perille olisi ollut 232 km ja ajoaika yhteen suuntaan yli 3 tuntia. Toisin sanoen, jos lähtee kesäjuhlille ja haluaa tulla samana päivänä kotiin, pitää varautua siihen, että suuri osa päivästä menee matkantekoon. Miten olikaan ennen vanhaan?

Ajattelen nyt tyttäreni perhettä, joka lähtee tällä viikolla Saksaan autolla vetäen perässään matkailuvaunua. Tosin he matkustavat laivalla yli Itämeren edestakaisin eikä Saksan päässä ole kovin pitkää ajomatkaa karavaanarialueelle, jossa vaunu onkin kahden viikon ajan heidän ”hotellinaan”. Onhan siinä järjestelyä, joten emme ole edes tavanneet paljon viime aikoina. Tämän taisin mainita jo aiemmin.

Kun sunnuntaiaamuna lähdin kotoani pian kello 9:n jälkeen, astuessani ulko-ovesta alkoi kaatosade, toinen jo sinä aamuna. Heitin mukanani olevan takin päälleni, jotten kastuisi. Koko päivälle oli luvattu huonoa säätä, kovaa tuulta ja myräköitä, mutta tarkan ennusteen mukaan ne olisivat jo ohi, kun Seivästön kesäjuhlat Merimaskussa alkaisivat kello 13.00. Niin sitten kävikin. Aurinko paistoi loppupäivän.

Monissa karjalaisissa suvuissa on kuulemani mukaan näkijän/ennustajan ominaisuuksia. Eräs äitini serkku, jonka kodissa Helsingissä asuin kesäkuussa 1966 kaksi viikkoa, kertoi niin ihmeellisiä tarinoita, että hiukseni nousivat pystyyn. En tosin muista niistä sen enempää, jäi vain jälki mieleeni. Olisi pitänyt kirjata ylös, mutta nuori höperö tyttö ei osannut ajatella eteenpäin. Toivottavasti nykyajan nuoret ovat fiksumpia ja ajattelevat kuluvaa hetkeä pidemmälle. Epäilen kyllä sitäkin.

Sama aihe on myöhemminkin noussut pinnalle. Se on omassa ajattelussani käsin kosketeltavana, vaikka näen sen eri tavalla, enemmänkin tapahtumat, asiat ym. voivat ennustaa vaihtoehtoja tulevasta tai sitten yhteydestänne meitä ennemmin kuolleiden sieluihin. Sitähän on myös mahdoton tietää, mutta minulla on ollut kokemuksia, joista olen voinut vetää johtopäätöksiä. Joistakin olen kirjoittanut blogeissani.

Olen ajatellut, että myös kun olen tutkinut ja paljastanut asioita, joista ei ole saanut puhua, niin ammoin sitten kuolleiden sielut/henget ovat tavallaan halunneet varoittaa minua. Toki he eivät pysty mitään suurta asiaa järjestämään. He voivat yrittää vain ohjailla meitä kuten vanhempani tekivät kuolemansa jälkeen.

En voinut olla yhdistämättä sunnuntain rankkasateita, myräköitä ja huimausta ja kaatumistani kertomukseen, jonka esitin tilaisuudessa. Asiat olivat jo aiemmin vaivanneet minua unissa ja hereillä enkä tiedä, olenko vieläkään selvillä vesillä.  Vanhojen salaisuuksien esiin kaivaminen, kun tapahtumista on kulunut sata vuotta ja enemmän ja asiat ovat kaivertaneet monen mieltä koko eliniän, herättivät esivanhempani, jotka tahtoivat heristää sormeaan. Vaikka niin ei olisikaan, kuten kuvittelen, niin muistutan, että ihmisessä itsessään on vielä paljon tutkittavaa ja tulkinnoissani voikin olla perää. Joissakin asioissa, joista emme nyt tiedä, voi olla totuuden siemen.

Tammikon tiellä 8.7.2006

Edellä oleva on tietenkin monen lukijani mielestä höpöhöpö-juttua. Olen niin monta kertaa tavalla tai toisella törmännyt näihin asioihin joko ystävieni tai itseni kautta, että ne ovat osa minua, joten en voi jättää niitä kirjaamatta. Tutkimukset tulevat ne aikanaan paljastamaan, ei ehkä edes minun elinaikanani. Tulen kyllä sitten sieltä jostakin muistuttamaan: Niinhän minä sanoin!

En jaksa nyt kirjoittaa tarkemmin Seivästösäätiön kesäjuhlista. Mutta hienot ne olivat ja ihmisiäkin oli reilusti yli sata. En edes ottanut kuin muutaman kuvan, jotka eivät ole mistään kotoisin. Minusta on tullut aika ujo kuvaamaan.

Olin todella yllättynyt esittelystäni, jossa mainittiin myös bloggaukseni. Näen kyllä, että lukijoita on paljon, mutten tiedä, ketkä käyvät lukemassa. Harva mainitsee lukevansa postauksiani. Kiitän kuitenkin jälleen kerran lämpimästi lukijoitani. 

Tänään (nyt jo eilen) on siis yksi niistä päivistä, kun kuljen pyjamahousuissa puutarhassani. Tosin ei ole enää puutarhaa, mutta lepo on edelleen tärkeää.