Erilaisia toukokuita

Yritän ottaa tämän torstaiaamupäivän 22.5. rennosti. Eilinen ankara työnteko painaa jäsenissä ja päässä. En ehkä saanut paljon valmista aikaiseksi sukutarinan osalta, mutta tein paljon ajatustyötä ja kirjauksia. Asiat ovat olleet pitkään mielessä, vuosikausia ja olen ajatellut niitä paljon, mutta niiden kirjoittaminen siihen muotoon, jonka voisin hyväksyä sukukirjaan, on vaikeaa. Tutkin koko ajan lisää, pohdin asioita monelta kantilta. Mullistan aikaisempia omia käsityksiäni, koska samalla tutkin aikakautta.  Miten on voinut olla? Tässä vaiheessa en paljon mieti muiden mielipiteitä, vaikka tekstini vaikuttaa niihinkin. 

Kaikki kuvat keväältä 2017. Tässä mainitsemassani mekossa 19.5.2017

Olen pari päivää pukenut päälleni muistaakseni keväällä 2017 ostamani mekon, jota en ole käyttänyt aikoihin enkä edes aio käyttää. Mutta se sopii päälleni aivan hyvin eli kokoni on edelleen sama. Haluaisin parvekkeelleni yhden roikkuvan kasvin, jonka pitäisi olla Karjalan neito, begonia. Mutta ne ovat mahdollisissa lähiliikkeissä aika harvinaisia. Jätin muuttaessani pois omakotitalosta sinne talon seinustalla roikkuvan Karjalan neidon. En muista, otinko sen mukaan vai annoinko jollekin. Siitä ajatuksesta lähti tämän blogipostauksen aloitus, kirjoitusaihe. 

Siis, vaikka minun tänäänkin pitäisi tehdä aivan muuta.

En ole oikeastaan aiemmin palannut siihen kesään muuten kuin huippukohtien osalta. Tapanani on ollut kuitenkin tutkia asiat pohjamutiin saakka. Aloitin valokuvista, joista ensin ajattelin tietenkin etsiä roikkuvan Karjalan neidon ja mistä oikein sen ostin. Selaan toukokuun kuvia ja asiat palaavat mieleeni.

Ensimmäisen lapsenlapsenlapsen varpaat 19.5.2017

Melkein kadehdin nyt silloista itseäni ja kuvaamistani. Muistan, kuinka juuri sinä keväänä, juuri toukokuussa olin suuren epätoivon valtaama. Rahat olivat lopussa, oli ollut lisäremontteja, pankki vaati, että ottaisin taas kiinteistövälittäjän jatkamaan myyntiä. Lisälainaa ei luvattu. Olen ehkä maininnut, että mielessäni välähti, että en enää jaksa. Tuskin olisin tehnyt mitään itselleni, mutta ajattelin jo asiaa.

Siksi olen nyt kirjoittamassa siitä. Pitää kyllä tarkistaa, mitä olen kirjoittanut blogipostauksiini sinä keväänä. Teen sen vasta myöhemmin. Epäilen kyllä, että en nyt ehdi.

23.5.2017

 Piha oli täynnä kevään kirkkaita värejä. Ruoho kasvoi silmissä, töitä riitti. Lemmikit ja ketunleivät kukkivat. Tulppaanit aukesivat.  Rusakko unelmoi keskellä pihaa ja sain siitä huonon kuvan ikkunan kautta. Fasaaniperhe kierteli pihan läpi, kukko ylpeästi edellä ja vaimot salavihkaa perässä. Naapurissa oli alkanut suuri operaatio, salaojia kaivettiin auki, puita kaadettiin, taisi olla lämmityssysteemin muutos edessä. Kuusiaidassa hautova sepelkyyhky oli ihmeissään. Valokuvasin joka nurkalta, oli 23.5. Kuvat ovat tallella, mutta naapurit eivät ole koskaan niitä nähneet. He, hyvät ystäväni, jotka olivat asuneet siellä aiemmin, olivat työn touhussa. He olivat muuttaneet aiemmin kerrostaloon ja tyttären perhe asui omakotitalossa. Nyt osat olivat taas vaihtuneet, he muuttivat asuntovaunuun ja tytär perheineen heidän kerrostaloasuntoonsa.

Oma kotikin oli myllerryksissä aiemmin olleiden remonttien korjausten jäljiltä. Makkari oli täynnä hyllyjä ja tavaraa. Pesin ikkunoita 24.5. Niitähän riitti.  Seuraavana päivänä. Helsingissä oli Mauno Koiviston hautajaiset, joita piti seurata televisiosta. Työkoneita pyöri kujallamme, kuvasin niitä etupihalta hautajaisten välillä.

26.5.2017

Toukokuu oli työteliästä aikaa, välillä lapset ja lapsenlapset kävivät kahvilla, jäätelöllä ja pannukakulla.  Kävin tyttäreni luona ja kuvasin koko ajan yksityiskohtia. Ihmettelin nyt, mitä kuvista huokui. Oliko se, mitä silloin koin. Sama jatkui kesäkuun alussa. Ratkaiseva hetkikin oli kuvattu 4.6., kun tulevat ostajat oli bongattu. Olen nyt vaikuttunut, mutta tämä saa jäädä tähän. 

Kaipasin hetken entistä elämää...

lauantai 24.5.2025

Koko aamu on ollut aivan hirveä. Pää on kuin harakanpesä, ei pode varsinaisesti särkyä. Nousin liian aikaisin lyhyen yön jälkeen. Illalla myöhään, taisi olla jo keskiyö, vääntelehdin sängyssä, sillä oikea käsivarteni oli mahdottoman kipeä enkä pystynyt nukkumaan missään asennossa. Se johtui tuntien kirjoittamisesta ja lähteiden selaamisesta. Otin Burana 400- tablettia kaksi kappaletta. Aamulla kipu oli hävinnyt. Onneksi. Olin jo ehtinyt ajatella kaikenlaista, vaikkapa sitä, jaksanko lähteä sunnuntaina Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen.

Aamupalan jälkeen ja Hesarin ensimmäisen osan luettuani (paperinen Hesari on viikonloppujeni nautinto) menin vielä pitkälleni sänkyyn, Minni seurasi. Ikään kuin hänkin olisi ollut vähän sekaisin. On varmaan ollut levoton yö seurata emännän kiemurtelua sängyssä. Se on pelottavaa pienelle kissalle. Nyt myöhemmin hän haluaa edelleen koko ajan kaivautua jonnekin piiloon. 

Sitten oli jo kesä ja kaupantekopäivä- yksin - mutta ystävä tuli 29.6.2017

 

Aloittaessani kirjoittaa kello on jo noin 10.30. Pesin tukkani ja se odottaa föönaustani. Jo illalla päätin, etten tänään edes katso töihini päin. Kun menen myöhään sänkyyn töitä tehtyäni, en aina pääse ajatuksista eroon.

Torstaina ja eilen olen aloittanut artikkelieni alkujen muokkaamisen. Olen edelleen lukenut ja tutkinut lisää. Teksti elää koko ajan, kun yritän saada sen selkeäksi ja lyhyeksi. Lopulta valmistuu versio, jonka pystyn jakamaan toimikunnalle.  Varoitin heitä kyllä, että monet vanhat olettamukset muuttuvat. Se on vähän pelottavaa.

Eilen aamulla oli pakko käydä kaupassa. Minnin ruoat ja omatkin olivat lopussa.  Unohdin eilen syödä kunnon aterian. Otin vain kahvin kanssa leipää ja hedelmiä. Ruoan laittaminen on minulle nyt suurin ongelma, koska se vie liikaa aikaa.

Onneksi on ollut viileätä, eilen jopa satoi vettä kunnolla. Edellisten vuosien kuvavirroistani näen, että nämä toukokuun päivät ovat olleet yleensä kauneimpia kevään päiviä ja olen silloin yleensä ollut jossakin luonnon keskellä. Aiemmin olen jakanut kuviani Facebookissa ja Instagramissa, mutta nyt sekin on tänä vuonna jäänyt. 

29.6.2017 kilisteltiin kauppojen kunniaksi. Kiitos rakkaat ystävät!

Huomenna on sitten välipäivä. Meillä on Markkulan sukuseuran vuosikokous. Lopen Topenolla Koski Cafe Myllyssä.  Matkaan menee yhteen suuntaan muutama minuutti yli tunnin, vaikka ajan Riihimäen kautta. Se on kivaa vaihtelua äärimmäisen yksinäiseen ja tavallaan juuri nyt rajoittuneeseen erakon elämääni.

Enpä oikein tiedä, mikä jatkossakaan muuttuu. Asioita, tekstejä on saatava valmiiksi ja uusiakin on jo jonossa. Alan kadehtia entistä elämääni, jolloin vielä ehdin kaikkea muutakin. Ihmiselle loppuelämän vuodet ovat uskomattoman tärkeitä.

Lukeminen on melkein jäänyt lukuun ottamatta tarpeellisia osia tietokirjoista. Ehkä voisin mainita erään kirjan, jonka ostin vaikeasti luettavana pokkariversiona ja luen sitä aina muutaman sivun, kun istun hetken vapaalla pöydän ääressä, vaikkapa juomassa kahvia. Kyseessä on melkein 1000-sivuinen Hanya Yanagiharan ”Pieni elämä”. Se on ilmestynyt suomeksi jo 2017 Tammen Keltaisessa Kirjastossa. En kirjoita siitä tässä paljon, mutta olin lukenut sen loistavuudesta somessa ja muuallakin. Tyttärentyttäreni mainitsi, että hän on hankkinut sen äänikirjana eikä ole oikein päässyt sisään. Lupasin kirjan hänelle, kunhan olen lukenut, olen nyt sivulla 799. Ajattelen nyt, etten ehkä edes uskalla antaa sitä hänelle, sillä niin kauheita asioita siinä tulee esille yhden päähenkilön osalta. Hän ei ollut oikein päässyt sisään aloittaessaan kuunnella kirjaa.  Ymmärrän  kirjan vetovoiman, vaikka New Yorkissa asuvien miesten ystävyys ja piirit eivät ole meitä lähellä millään tavalla.  Tavallaan yksinkertaisessa sinnikkäässä kerronnan tavassa ja kerroksissa vuosien mittaan, tavassa, millä se on kirjoitettu, piilee kirjan salaisuus kuten myös siinä, mitä tavallaan mahdoton ystävyys kehittyy ja säilyy.  Ehkä juuri tämän rankan kirjan lukeminen auttaa minuakin. 

19.5.2017 pionit

26.5.2025

Maanantai aamupäivä. Ennen kun alan kirjoittaa eilisen kokouksen pöytäkirjaa, kirjoitan hetken. Minulle on todella aiheellista nyt rentoutua, ottaa väliin pieniä hetkiä ja tehdä muuta kuin työtä. En muuten ehkä pitäisi oman kirjan kirjoittamista edes työnä, jos nyt joskus pääsisin sellaisen tositarkoituksella aloittamaan.

Lauantain lepopäivän ansiosta jaksoin eilisen päivän hyvin. Kokoukseen tuli parikymmentä ihmistä, joista osa meistä oli hallituksen jäseniä. Olimme Lopen Topenolla Koski Caféssa Sydänmaa-nimisessä vanhassa talossa. Nimi Sydänmaa oli etukäteen herättänyt ajatuksia ja ne selkisivät tilaisuuden aikana, kun asiaa tietävät alkoivat puhua talon historiasta.

Nimittäin talossa olivat isäni pikkuserkku Reino Emilinpoika Sydänmaan ja tämän vaimon Aunen Sydänmaa jälkipolvet vierailleet, koska se oli ollut suvun omistuksessa.  Talo oli aikoinaan saanut nimensä juuri tästä sukuhaarasta. Mielessäni oli äskettäin ollut tutkia heitä lisää ja olinkin yrittänyt etsiä heitä sen jälkeen, kun sain eräältä pikkuserkulta (kolmas serkku) yhteydenoton ja lisätietoja hänen sukuhaarastaan ja lisäksi erään valokuvan, jossa oli isäni lisäksi Reino Sydänmaa. Löysin myös tiedon, että hänkin ja vaimonsa olivat kansakoulunopettajia kuten kovin monet suvustani, erityisesti räätälimestari David Gabrielinpoika Nålbergin lapsista lähteneet sukujuuret. Vanhin pojista Heikki Taavetinpoika tuli Siukolan isännäksi ja nyt on hänen sisarustensa jälkipolvistakyse. Netistä löysin Reinon ja Aunen Nurmeksen Saramon koulusta, tässä linkki sinne.   

Sydänmaat ja kaksi heidän vanhinta lastansa olivat myös mukana kastetilaisuudessani 25.5.1947, tässä linkki blogiini. Aika hassua, että he tulivat eilen 25.5.2025 eli 78 vuotta myöhemmin kummittelemaan minulle. Jatkan tästä aiheesta joskus myöhemmin.

1.6.2017

28.5.2025

Kirjoitan edes pari sanaa. Eilen sain kokoukseen liittyvät asiakirjat eteenpäin ja ahersin jonkin aikaa muiden tekstieni kanssa. Jaksamisen mukaan, olihan tiistai. Taas oli pakko käydä apteekissa ja kaupassa. Kevät liukuu silmieni ohi ikkunasta katsottuna. Sääli. Olen ottanut liikaa asioita hartioilleni eikä kukaan muu huolehdi minusta kuin minä itse. Minni seuraa jokaista liikettäni. Perhettäkin tuli ikävä, Alexia erityisesti. Koulu päättyy tällä viikolla. Alex oli kipeänä kuten äitinsä ja pikkuveljensä. Voi mennä juhannukseen, ennen kuin tapaamme.

On kuitenkin hieno juttu, että voin jo niin paljon paremmin. Ei auta muu kuin toivoa, että tämä jatkuu näin ja uskallan välillä poiketa velvollisuuksistani. Tässä on jo niin paljon asiaa, että ehkä jossakin välissä saan myös julkaistua. 

Tavataan kesäkuussa! Hyvää kesää kaikille lukijoilleni!

Jatkoa viikkopäiväkirjoille

Hermojani rauhoittaakseni, aloitan kirjoittaa jälleen kerran blogia. On torstai 15.5. Muutama päivä sitten julkaisin edellisen viikkopostaukseni. Tarkoitukseni on tänään aloittaa työrupeama. Heräsin ja jopa nousin aamulla jo kello 6.00. Olin mennyt illalla tosi aikaisin nukkumaan ja nukkunut hyvin ja pitkään.  Pieni masennus raastaa mieltäni. Taisin sen jo mainita aiemmin pariin otteeseen. Todellisuudentajuni on häiriintynyt. Kun pinnistän muistiani, löydän vastaavanlaisia tunteita jo kaukaa menneiltä ajoilta eli tämä on ollut tuttua. Kysyn nyt, pahenevatko tällaiset ajat vanhana?

17.5.2025

 

Ennenhän ei kaivauduttu niin syvälle omaan mieleen ja ongelmiin, mutta nykyään se on aika jokapäiväistä. Tunnettujen ihmisten ongelmista, burnouteista, sairauksista, uupumuksista ja niistä toipumisesta kirjoitetaan kaikissa lehdissä. Minun ikäpolvelleni ja vielä enemmän minua vanhemmille se on ollut vierasta. Omia tuntemuksia ei jaettu edes läheisille. Aika on muuttunut ja se on aivan hyvä niin. Ihmiselämän koko kirjo on läsnä. Muiden kokemuksista voi oppia jotakin.

Olen itsekin avautunut vuosien mittaan vähitellen enemmän ja enemmän. Meillä kaikilla ei ole ystäviä, joiden kanssa voimme jakaa tuntemuksia. Useimmat tutut, kaverit tai perheen jäsenet eivät halua kuulla mitään mistään vaikeista tunteista, sairauksista tai masennuksista. Minullakin on vain pari ystävää, joiden kanssa voin puhua ja jotka ymmärtävät, mistä puhun. Perhe ei ole kiinnostunut eikä halua kuulla. Minäkään en ole tyrkyttämässä tunteitani, koska en ole tehnyt sitä ennenkään. Sairauteni on joskus ollut niin näkyvää, että se on riittänyt.

Siitä syystä olenkin usein ajatellut äitiäni ja hänen selviytymistään. Minähän muiden muassa en välittänyt kuulla hänen ongelmistaan, vaikka olisihan hän varmaan kertonut. Samanlainen asennoituminen vallitsee siis edelleen, vaikka esimerkkejä muiden ihmisten osalta tulee jatkuvasti ilmi. Selviäminen kaikissa olosuhteissa on ollut meidän osamme. Perheissä sitä varmaan jatketaan edelleen. Hampaat irvessä.

Kun kävin huhtikuun loppupuolella leikkauttamassa hiukseni, kampaaja pesi hiukseni ja hieroi päätäni. Tajusin silloin ja mietin sitä myöhemmin, miksen tuntenut mitään. Se on ollut aiemmin miellyttävää. Nyt päänahkani on kuin kuollut.  Tämä on vain yksi esimerkki. Vielä viime keväänä reumani alkaessa aktivoitua nautin elämästä. Melkein kuin viimeistä kertaa. Tilanteen pahentuessa vuoden mittaan, ilo kaikkosi, ruumiini alkoi melkein kulkea automaattisesti ohjattuna. Kun aloin parantua helmi-maaliskuussa, ruumiillinen olotilani parani päivä kerrallaan, mutta jäikö henkinen puoli jälkeen. Koen siitä silloin tällöin pilkahduksia, mutta ne hiipuvat.

En osaa tehdä aloitteita, en näe monessa asiassa mieltä, olen huonolla tuulella. Ensimmäisellä kunnon luontoretkellä en huumaantunut kuten yleensä.  Vaatiiko henkinen parantuminen vielä jotakin enemmän. Mikä merkitys on iällä ja vanhenemisella?

Rakas lukijani, näet tästä, että olen aikamoinen itsetutkistelija muiden tutkimusteni lisäksi. Jatkan tätä myöhemmin, mutta ensin alan kirjoittaa vielä puuttuvia artikkelejani.

 

Lauantai 17.5. Kävin eilen iltapäivällä ottamassa happea. Tein lyhyehkön kävelyn jokilaaksossa lintujen laulun ja kukkivien tuomien seassa. Tietenkin otin muutaman kuvan. Joihinkin valokuviini tulivat näkyviin rakastelevat leppäkertut. Leppäkerttuja oli paljon liikkeellä ja leppoisan lämmin sää oli houkutellut ne näkyville paikoille nauttimaan elämästä. Alueella on aika hankala kävellä kompastumatta puiden juuriin tai kuoppiin, joten tarkoituksella en tehnyt liian rasittavaa retkeä.

Olin eilisen loppupäivän kuin uusi ihminen verratessani saman päivän aamun masentavaa olotilaa loppupäivään. Edellisen päivän olin järjestellyt paperikasojani, mapittanut niitä ja aloittanut kirjoittaa sukuseuran artikkeleitani, sitten lapsenlapseni kolmen lapsensa tuli käymään. Sen jälkeen olin niin väsynyt, että kaaduin nukkumaan. Eilen aamupäivänä sekavana hetkenä aloin kirjoittaa sukuseuran lehteen tarkoittamaani artikkelia ja kirjoittaminen takkusi oikein kunnolla.  Tänään aloitin tutkia ehkä tarpeettomia juttuja. Teen sen mielenkiinnon, harjoittelun ja opiskelun vuoksi. Oikeastaan eräs Hesarin artikkeli tänään innoitti siihen. Kaiken lisäksi tarvitsen joskus innoitusta kirjoittamisen vuoksi. Kirjoittaminen. Tukipylvääni.

Olen nykyään niin uskomattoman turtunut pakollisiin tehtäviini, että minun on pakko rajoittaa niitä ja etsiä lohduttavia asioita ja ottaa niistä kiinni edes vähän kerrallaan, jotta saisin palautettua elämänilon. 

17.5.2025 (voisin jättää kaikki kuvani nykyään julkaisematta, niin huonoja ne ovat, sillä siltäkin osin innostus puuttuu)

Tiistai 20.5. Kyllä se vaan niin on, että jokin piru menee minuun noin kahdeksi päiväksi viikossa Trexan-pistoksen jälkeen. Huomasinhan sen jo aikoinaan yli kymmenen vuotta sitten, jolloin mainitsin jopa lääkärille, että lääke häiritsee aivotoimintaani. Hän kirjasi sen ylös. Olin silloin jopa lopettanut lääkkeen käytön. Silloin käytin sitä pillerien muodossa.

Se tuntuu melkein kuin valo sammuisi enkä saa mistään otetta eikä oikein mikään kiinnosta. Kun tästä ei vain tulisi pysyvää olotilaa?  Yritän tällä viikolla saada kirjoituksiani tehtyä eteenpäin. Ensi sunnuntaina on meno Lopelle Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen. Haen entisen hallituksen jäsenen Riihimäeltä mukaani. Niitä ihmisiä on kiva tavata. Kokouksen osalta työt on jo tehty, paitsi sitten jälkeenpäin pöytäkirjojen kirjoittaminen on edessä.

Tänään on ollut kaunis päivä, mutta on tuullut mielettömän kovaa, parvekelasit ovat heiluneet kovaa ja äänekkäästi. Aamupäivällä kävin kaupassa kissanruokia ja maitoa ja vähän muutakin ostamassa. Jonakin päivänä olisi kiva käydä vaikkapa Ainolassa tai Halosenniemessä. Saamattomuuteni on äärimmäistä.

Keskiviikko 21.5.

No jaa. Kohtalokas eilisen päivän viimeinen lause ei pidä paikkaansa, kun tullaan keskiviikkoon. Hyvin nukutun yön jälkeen olisi ja pitäisi ryhtyä niihin odottaviin teksteihin. Ulkomaailmassa on maailman kaunein toukokuun päivä, mutta… No, olen osani valinnut enkä pysty taistelemaan vastaan. Olisi kiva jutella näistä jutuista jonkun kanssa, mutta ei ole ketään sellaista ihmistä. Keskustelen siis blogipostaukseni kanssa.

Toimelias päivä pistää katsomaan kotona ympärilleen, tosin katseeni on kiertänyt jo pitkään (aina). Makuuhuone vaatii siivousta, sänkyvaatteiden vaihtoa. No, kaikki muut huoneet odottavat heti perään. Aamupalan jälkeen heti 60 asteen pyykit pyörimään, kun ensin olen kuorinut kaikki sänkyvaatteet ja työntänyt ne pyykkikoneeseen muiden odottavien pyykkien sekaan. Sitten makuuhuoneen imurointi ison imurini kanssa. Pölyä, hiuksia, kissankarvoja kaikkialla. Aurinko valaisee koko asunnon.

Muistan, kuinka aikoinaan eräs työtoverini sanoi, ettei tarvitse tehdä mitään, kun koneet hoitavat kaiken. No, olin jo silloin toista mieltä. Muistin toki entisaikojen vaikeudet ja käsinpesut, joista olen kirjoittanut aiemmin. Hän oli ehkä laittanut miehensä töihin. Kaikkia ihmisten puheita ei pidä uskoa.

Ikä ja sairastumisen mukanaan tuomat vaivat ovat myös tehneett tehtävänsä, nuorempana ei tällaisia asioita paljon ajatellut, jollei sitten ollut kotona kaiken tekevä raatava äiti.  On muuten mahtava pystyä katsomaan elämänsä eri aikoja tallenteidensa kautta.

Tuhlaan nyt siis kallista ja tehokasta aikaani kotitöihin. Mutta eikö ole mukavampi kirjoittaa siistissä ympäristössä ja hyvillä mielin?  Tosin tiedän, että siivousurakkani jää tänään puolitiehen. Jaan senkin pienempiin palasiin. Aivoni huolimatta vanhuudestaan raksuttavat koko ajan ja suunnittelevat tehtäviäni ja niiden järjestystä. Muistilaput veskin ovessa kertovat, mihin tarvitsen apua, kunhan paikalle saapuu lapsenlapsi, jonka olen valinnut tehtävän suorittamiseen.

Ihmiset näyttävät somessa useimmiten vain sen kauniin puolen elämästään vailla huolen häivää vailla ponnistuksia. En edes uskalla ajatella tulevaisuuttani. 

Tästähän tuli taas viikkopostaus. Ehkä saan vihdoin  myös julkaistua.  

Minnikin sai tuomenoksan haisteltavaksi. 

 

Ratkaisevatko teot sittenkään?

Aloitan seuraavan blogitekstini. On sunnuntai toukokuussa ja kello on vasta 10.  En ehtinyt eilen lähteä luontoon, vaikka se oli mielessäni. Joka aamu työt odottavat. Sekamelska kotonani odottaa myös siivoamista ja järjestelyä. Milloin olen valmis julkaisemaan tämän tekstin, aika näyttää sen.

11.5.2025

Pesen hiukseni yleensä aamuisin kerran viikossa, kun en enää kestä katsella itseäni. Tänään kytkin siihen mukaan muutakin veden kanssa lotraamista eli kylpyhuone-WC:n siivouksen, jonne kerääntyy parissa viikossa uskomaton määrä pölyä. Kissan veski on myös siellä ja sieltä tippuu kissanhiekkaa lattialle.  Kyllähän te tiedätte nämä jutut ennestään ja ihmettelen, miksi jaksan kirjoittaa näistä perusasioista. Päättelin sen johtuvan siitä, että melkein vuoden ajan monet asiat ovat olleet minulle terveyteni vuoksi äärimmäisen uuvuttavia ja olen usein joutunut siirtämään suurimman osan kodinhoitotöistä eteenpäin. Ja se näkyy ja kiusaa minua.  Toki olen tehnyt töitä, pala kerrallaan. 

Koko ajan pitäisi olla imuroimassa, lakaisemassa ja pyyhkimässä pölyjä.  

Nyt tukka on pesty ja kylpyhuone melkein loistaa hetken. Kissan veskikin tuli pestyä ja uudet hiekat pelkän täydennyksen sijaan vaihdettua. Huomasin veden kanssa lotratessa, kuinka runsas vesi vaikutti paljaisiin jalkoihini ja käsiini. Aloin ajatella entisajan naisten elämää. Kaikki tehtiin käsin ja usein paljain jaloin. Pyykit huuhdeltiin veden äärellä, järvien ja jokien rannoilla myös talvella.  Kädet ja jalat olivat jatkuvasti sierettyneet. Työ ei tuntunut loppuvan koskaan. Usein köyhien naisten piti kotitöiden lisäksi käydä muualla töissä. Sekin työ oli samaa kuin kotona. Myös raskaat eläintenhoito ja peltotyöt kuuluivat naisille. Äitini oli vielä sitä sukupolvea. Olen todistaja muistellessani 1950-lukua ja kaikkea, mitä äitini joutui maatilalla tekemään. Vesi tuli silloin jo sisään. Joskus oli silti ongelmia vesiputkien ja viemärin kanssa, jotka hän joutui ratkomaan.

Mutta kyllä olen itsekin kokenut samat asiat, pyykin pesun kotini navetan karjakeittiössä. Siellä oli myöhemmin pulsaattoripesukone, jossa oli erillinen linko. Ja Saksaan mentyäni, kaikkien vaatteiden pesu oli uskomattoman vaikeata. Talossa oli kaivo, mistä kaikki vesi kannettiin sisään. Vaatteet, siis myös pyyhkeet ja sänkyvaatteet pestiin paljuissa ulkona pihalla. Anopillani oli sähköinen linkouslaite, jolla pestyt ja huuhdellut vaatteet sai lingottua kuivemmaksi, jotta voisi ripustaa ne kuivumaan. Linko vei paljon sähköä ja piti varoa, ettei muita sähkölaitteita ollut päällä.  Sulakkeen kytkin oli naapuritalossa, jossa piti käydä pyytämässä kääntämään se päälle.

Ajattelin tässä vaiheessa vielä vanhempia sukupolvia, joilla oli vieläkin raskaampaa.  Olen kiitollinen, että tiedän niistä ajoista edes jotakin. Tämän päivän nuoret eivät ole koskaan kuulleetkaan niistä mitään ja voi olla, että eivät halua edes uskoa, jos heille kertoisi. Eivätkä ole kiinnostuneet.

En siis tänäänkään ehdi ulos muuten kuin käymään vain pihalla roskia viemässä. Kuivaan hiukset ja jatkan vielä hetken sekasorron siivoamista.

Eilen aloin käsitellä taas sukutauluja siltä osin, kun niiden tarkastelu oli kesken. Olen kirjoittanut siinä rinnalla muistiota asioista, joista meidän on vielä keskusteltava. Samalla kävin läpi kirjatoimikuntamme eri vaiheita. Olen kolmen naisen toimikunnassa ainoa sukututkija ja tutkinut kaikki suvun vaiheet alkuperäisistä lähteistä alusta alkaen, vaikka sukua oli tutkittu jo ennen minua. Olen siinä sivussa tutkinut myös isänpuoleista sukuani. Olen ollut ylpeä kykyjeni kasvaessa runsaan kymmenen vuoden kuluessa. Olen jaksanut tehdä paljon muutakin kaiken ohessa. Tein pakolliset tehtäväni myös sairauteni aktivoituessa. Eikö olisi aihetta olla edes vähän ylpeä? 

Olin jälleen tuntikausia työn touhussa. Oli helpotus, että olin edellisenä päivänä tehnyt ruoan kahdelle päivälle. Sen jälkeen lopetinkin ja katselin Netflixistä ruotsalaista jännäriä.  Menin ajoissa nukkumaan. Mutta raskaalla työllä on myös veronsa. Alan usein ajatella jo seuraavia tehtäviäni. Oli aamuyö, kun heräsin ja aloin miettiä Sirkiän suvun varhaisempia vaiheita, joista kirjoitan pari artikkelia. Oli vaikea päästää irti.  Kirjoitan usein ajatuksissani ja tietenkin otan sen ajan yöunista.  Onneksi kaikki yöt eivät ole samanlaisia.  Edellisellä viikolla olin kirjoittanut yöllä paria muuta tarinaa, jotka olisi aika saada oikeasti kirjoitettua.

Tarinani perustuvat tietenkin arkistotietoihin, sukututkimukseen, olettamuksiin ja ajatuksiini, miten asiat ovat olleet ja ovat. Ajatteluni on syvää ja olen edelleen onnellinen myös mielikuvitukseni voimasta. Erityisen onnellinen olen jaksamiseni kasvamisesta. Sanon joka päivä itselleni: Ota rauhallisesti. Ehdit tehdä kaiken, mitä pitääkin tehdä. Aika näyttää.

7.5.2025

Zombiepäiväni ovat ohitse, siis maanantai ja tiistai. Ihme kyllä sain maanantaina siivottua (kunnolla= imuroitua ja kostealla pyyhittyä) olohuoneen, keittiön ja eteisen.   Enkä edes ollut niin poikki ja katki kuten useimmiten niinä päivinä. Huvittavaa on, että parveke on vielä kesken.  Sain myös viimeisteltyä sukuseuran pöytäkirjan, toimintakertomuksen ja lähetettyä ne eteenpäin. Joitakin asioita on vielä kesken. Vuosikokouspaikkakin löytyi Lopelta ja kutsut on lähetetty. Ne hoituivat puheenjohtajan ja jäsenrekisterinhoitajan toimesta. Kerroin ja kirjasin myös pöytäkirjaan, että olisi aika hakea uutta sihteeriä.

Huomaan myös aivojeni toimivan taas paremmin. Ruumiilliset vaivat vaikuttavat voimakkaasti mieleen. On toki hienoa kuolla saappaat jalassa kesken kaiken tekemisen. Sitä ei voi itse päättää, mutta kuinka monta kertaa ajatus on putkahtanut mieleeni viimeisen vuoden aikana. Omasta itsestä ja itsenäisyydestä kiinni pitäminen vaatii myös paljon. Monella ikäiselläni alkaa olla jo muistiongelmia eikä ole mikään ihme, jos ruumiilliset vaivat synkronoivat henkisten kanssa.

Tänään meillä on Sirkiän sukuseuran kirjapalaveri etänä. Jännitän sitä aivan kauheasti, tunnen jatkuvasti syyllisyyttä siitä, etten ole vieläkään tehnyt kaikkea, mitä tarkoitukseni on tehdä. Onko elämässä tarkoitus sille, että syyllistyy kaikesta, vaikkei pitäisikään? Valvoin taas viime yönä, kun muistin palaverin. Jääkaappi on taas tyhjä ja tänään pitäisi ehtiä myös kauppaan.

Sormeni syyhyävät muita juttuja kirjoittamaan, mutta blogistani taisi tulla työpäiväkirja.  

Itse haluaisin juosta luontoon, mutta miksi en saa sitäkään aikaiseksi. Valkovuokot kuihtuvat pian.  Ja kaikki lukemani kirjat jäävät kesken. 

 

9.5. aamulla ennen kello 10

Pari sanaa ennen kuin aloitan iänikuisen ahertamisen …

Olen kyllä ollut ahkera jo aamuvarhaisesta asti. Kun on jaksanut suunnitella tekemisiään etukäteen, voi onnistuakin, mutta myös epäonnistua, jos eteen tulee yllättäviä juttuja.

Ehdin jo aamiaisen ja päivän lehtien lukemisen jälkeen pestä tukkani, kuoria perunat, silputa sipulin valmiiksi, kun teen ruoan parille päivälle. Tällä kertaa teen pitkästä aikaa lihapullia ja perunamuussia. Puolivalmis on aina puoliksi tehty. Hiuksetkin sain kuivattua. Aamutyöskentely läppärillä on hankalaa ison ikkunan edessä, kun aurinko paistaa vielä suoraan ikkunaan, sälekaihtimien kanssakin on aivan liian valoisaa.

Föönatessa hiuksiani, ajattelin pitkästä aikaa aikoinaan kovasti viljelemääni lausetta ”Teot ratkaisevat”. Siihen liittyy myös Jaakko Juteinin runon/laulun ”Arvon mekin ansaitsemme” sanat. Se kunnioittaa kansan ahkeruutta ja työn kunnioittamista. Jostakin kaukaa juontaa myös oma ajattelumaailmani, hämäläisestä maaperästä ja kotiseudusta.

Samalla ajattelin luovuutta, jota olen aina viljellyt, pikkulapsesta saakka niin, että siitä on tullut tärkeä ominaisuuteni, kun on kysymys teoistani. Iskulauseeni kaipaisi vähän täydennystä tai muutosta.

Miten sitten selitän suorittamisen ja tekemisen erot? Kuinka pitkälle ihmisen pitää revetä, vaikka on jo tehnyt paljon? Voisiko joku kertoa?

Jätän nämä asiat nyt myöhemmäksi. Blogini julkaisuun päässen vasta myöhemmin.

Viikonloppu

Olen todella ahkeroinut tällä viikolla. Samalla olen vieraantunut todellisesta maailmasta. Mikähän se on? Uusi kausi alkaa maanantaista, jälleen töiden merkeissä. Mutta huomenna äitienpäivänä pidän vapaata, toivottavasti onnistuu. Tarvitsen sitä. 

Nyt on jo maanantai äitienpäivän jälkeen. Uskokaa ja älkää, kävin eilen jokirannassa omilla poluillani ja jaksoin kulkea koko entisen reittini ja käydä kaupassa sen jälkeen. Sitten en jaksanutkaan paljon mitään muuta kuin syödä ja levätä.  Ei ollut tarkoituskaan tehdä muuta. Tyttäreni tuli myöhään iltapäivällä lasten kanssa kahville ja jäätelölle ja toi vaaleanpunaisen hortensian. 

En edes jaksanut julkaista tätä surkeaa postaustani. Facebook/Instagram etääntyvät minusta. Minusta on tullut kunnon erakko, joka ylvästelee joskus pienillä kotitöillään ja ikään kuin loistavalla menneisyydellään. Vaikuttaa, että kevätmasennus pursuilee ulos liitoksista ja suuri innostus puuttuu! Mutta ehkä se siitä!

 

 

Kevät kutsuu

Kirjoittaisinko tämänhetkisistä tuntemuksista, kokemuksista ja ajatuksista vai jotakin aivan muuta? Velvoitteet painavat taustalla, ruoka on hellalla valmistumassa, pyykit jo ripustin. Muistin kansallisen veteraanipäivän ja jaoin yhden kuvan koskien omia rakkaita, kauan sitten kuolleita sotaveteraaneja, vanhempiani. Ajattelin, että voisin jakaa sen myös Sotapolku-ryhmään. He ovat Suomen historiaa. Kirjoitukseni sotapoluista ja heidän kokemuksistaan odottavat edelleen. Tosin tutkimusvaiheessa olen jo kirjoitellut pieniä tai ei aina niin pieniäkään tarinoita heistä ja julkaissut niitä blogeissani. Osan olen jättänyt odottamaan. On uskomatonta, miten asiat selkenevät, kun niille antaa aikaa. Siis aloittaessani tämän tekstin oli sunnuntai 27.4.

Kuva löytyy kirjasta Petri Pietiläinen: Yksi rykmentti, sata tarinaa sivulta 153.  Lienee aikaväliltä 1941-1943.

 

Olin maininnut Facebookissa, että alan rikkoa rajojani. Sanoitus ei ollut ehkä oikea, mutta tekoni näytti minulle karvaasti, mikä oli tilanne. Jotakin on siitäkin kirjoitettava.  Olen eristäytynyt liian kauan. Toki minulla on ollut tutut yhteisöt, mutta kaikki muu on jäänyt syrjään.

Aioin mennä erääseen tilaisuuteen, kokeilla, miten se onnistuu. Oli hassua kutsua sitä rajojen rikkomiseksi, mutta sitä se juuri nyt oli minulle. Tilaisuuden aihe oli niin kiinnostava ja vetävä.  Kiinnostava se siksi, että olen ajatellut sitä koko sen ajan, kun olen kirjoittanut blogeja. Se on yhtä kiinnostava kuin kaikki kirjoittamiseen liittyvä.

Ennen tähän aikaan aloin möyriä puutarhassa. Tosin vanhoista kirjoituksistani voin päätellä, etten silloinkaan jaksanut montaa tuntia. Nyt, kun alan siivota, siis yksi huone kerrallaan, olen tunnin päästä aivan poikki ja melkein raajarikko. Pölynimuri odottaa nyt parvekkeen oven edessä, koska seuraavaksi imuroin ja siivoan parvekkeen.  Todennäköisesti tällä viikolla. Ruukkukasvini odottavat sinne pääsyä ja edes vähän multaa lisää ruukkuihin, jollen sitten ehdi vaihtaa koko multaa. Puutarha- ja parveketöitä on yllättävän kiva tehdä kirjallisesti.  Niistäkin olisi kiva kirjoittaa elämäkertaa, muistelmia. Se on ollut aina mielessäni, mutta enhän ehdi saada mitään aikaiseksi. Kaikki valmistuu mielessäni niin kuin aina ennenkin. Sekin on hauskaa ja tuottaa iloa.

Uskaltauduin lähtemään Tuusulan Moniossa järjestettyyn kirjailijasymposiumiin, ensimmäiseen sellaiseen. Monio, Tuusulan lukio ja kulttuuritalo ja muutakin sijaitsee kotoani kävelymatkan päässä. Tapahtumassa oli dialogeja, joissa oli mukana useita kirjailijoita kuten Virpi Hämeen-Anttila, Sanna Nyqvist, Nura Farah, Roope Lipasti, Sirpa Kähkönen, Helena Ruuska, Silja Sillanpää, Mooses Mantula ja Jenni Linturi. Tapahtuma kesti koko päivän, siihen ei tarvinnut ilmoittautua eikä se maksanut mitään. Tuusula-seura oli järjestäjänä. Loistava idea ja mielenkiintoinen joukko kirjailijoita.

Päivän aikana välillä oli ruoka- ja kahvitauko. Lähdin pois kahvitauon alkaessa, tuntui, että oli pakko lähteä. Siihen mennessä kaikki mielenkiintoiset keskustelut kirjailijoiden välillä faktasta ja fiktiosta oli jo käyty. Kenellä on ääni ja oikeus puhua, pitääkö aina olla takana todellisia tapahtumia, ovatko lähteet romaanissa tarpeellisia. Voitte arvata, että mukana olleiden kirjailijoiden kautta välittyi paljon erilaisia mielipiteitä ja kaikkea muutakin mielenkiintoista. Kuten mainitsin, aiheet liittyivät asioihin, joita olen aina miettinyt. Kello 14,20 olin tosella väsynyt ja valmis lähtemään pois.  Luulen, että suuri osa läsnäolijoista tuli muualta, jotkut yöpyivät hotellissa. En nähnyt tuttuja ihmisiä ja ruokatauon alkaessa tunsin olevani jo hukassa. Yritin vääntäytyä yhteen seuraan ja virittelin keskustelua, kyselin ja puhuinkin, mutta se oli aika väkinäistä, vaikka olisi voinut olla mielenkiintoista, koska ihmiset olivat kirjoittajakoulutuksessa Otavan opiston historiallisen kertomisen kirjoittajalinjalla. Sen sijaan aloin tuntea olevani outolintu.  Heillä oli opettajana nimenomaan Jenni Linturi. 

Ulkona oli sinä päivänä kova tuuli ja kylmempi kuin aamulla. Kotimatkalla poikkesin kaupassa tekemässä pikkuostokset. Kävelin mäen ylös kotiin, olin poikki. Tulin kotitalon takaovelle, jossa on pieni rappu. Kenkäni tarttui rapun kulmaan ja kaaduin, en pahasti, sillä olenhan kokenut kaatuja. Kotona huomasin, että valuin verta, vasemman peukaloni kulmaan oli tullut haava. Kangaskassi, jossa kannoin ostoksiani oli veressä ja kohta myös päälle vaihtamani pusero. Myöhemmin tajusin, että satutin myös oikean jalkani isovarvasta, koska se ehkä juuri tarttui portaaseen. Oliko tämä nyt sellainen asia, joka pitäisi dokumentoida?

Irtiottoni alkoi hyvin, mutta päättyi pettymykseen. Erakosta ei hetkessä tehdä sopeutujaa vieraisiin joukkoihin. Mutta sitähän elämäni nyt on, oman olotilan sopeuttamista vähän kerrallaan uusiin tilanteisiin.

Kirjoitusopintoihin minun olisi pitänyt lähteä jo yli 20 vuotta sitten, mutta silloin edessä oli niin paljon muuta. Ei sen puoleen, aika ajoin harkitsinkin sitä ja mietin, onko se tarpeellista. Paras oppi kirjoittamiseen on kirjoittaminen. Siksi päädyin kirjoittamaan blogeja.

28.4.2025

On se vaan kummallista, että jos kirjoitan jotakin, mitä pitää tehdä, niin alan heti seuraavana aamuna tehdä juuri sitä. Ehkä vaistoni kertoi minulle, että sää on lämpenemässä ja olisi kiva saada parveke siivottua. Viime vuonna en ainakaan ehtinyt siivota sitä ollenkaan, koska talven jälkeen helteet iskivät heti perään. Nyt aloin siis tehdä perusteellista siivousta tai ainakin yrittää. Onhan suuret ikkunatkin pesty viime syyskuussa. Minni ihmetteli ja kulki perässäni. Onhan parveke kesällä hänen lempipaikkansa.

Ehkä jätän projektin tänään kesken ja jatkan pienissä paloissa, etten hetken päästä ole taas raajarikko. Eilenkin tein pieniä siivouspyrähdyksiä. Ruoanlaitto vei oman aikansa, onneksi jotakin syötävää jäi tällekin päivälle.

Aurinko yrittää välillä paistaa. Koivut ovat jo todella vihreitä. Elämän pienet, yksinkertaiset asiat ovat parhaita. On turha yrittää liian suuria asioita. Tässä on hyvä olla. Kaikki omatkin projektini tulevat aikanaan tehdyiksi kuten puolipakolliset tehtävätkin. Älä huolehdi turhaan. Tee töitä ja lepää riittävästi.

Outoa, että olen tänään harvinaisen pirteä, vaikka onkin ensimmäinen zombie-päiväni. Vaikka minulla on satoja asioita kesken, koko ajan mieleeni tulee uusia tehtäviä. Vaikka irtiotto eli lähteminen muiden ihmisten sekaan lauantaina vähän epäonnistui, ajatuksissani vapautui tilaa muille asioille. Kevät tuo aina puutarha-asiat mieleeni. Romuhuoneen hyllyllä ovat kasassa muistoni omasta puutarhastani. Otan ne silloin tällöin esiin ja joka kerta mieleeni tulee, että voisin kirjoittaa niistä. Olen kyllä kirjoittanut pieniä osia blogieni sisälle, mutta miksi en puutarhani elämänkertaa. Olen kerännyt muutaman vuoden aikana puutarhakirjojani luovuttaakseni ne eteenpäin. Jospa yhdistäisin kirjoittamisen ja luovuttamisen siitäkin huolimatta, että olen sitä yrittänyt ennenkin. Siihen voin sitten yhdistää muitakin asioita, joissa voin olla yksin tai harvojen ihmisten kanssa.

Onko vanhaksi muuttuminen yhtä vaikeaa kuin lapsesta aikuiseksi kasvaminen? 

Lopettaessani tämän tekstin, on jo vapun jälkeinen perjantai. Monet aloittamani tehtävät ovat tietysti edelleen kesken. Kevät edistyy mutta on edelleen viileätä. Ihan hyvä, ehkä valkovuokot ovat vielä loistossaan, kun joskus ehdin jokilaaksoon uudelleen. Kirsikkapuut ovat kukassa, ehdin ihailla niitä tänään, kun kävin apteekissa ja kaupassa. Miksi ihmisiä kertyy kauppoihin niin paljon? Yritin jo vapunaattona mennä hoitamaan apteekkiasioita ja joitakin kauppa-asioita, mutta käännyin ovella, koska tuntui, etten mahtuisi sisään. Tänäänkin oli kovin suosittu päivä, mutta sain sentään asiani hoidettua. Mielessä oli käynyt, että voisin yrittää käydä jokilaaksossa, mutta... 

Tiistaina illalla meillä oli myös Markkulan sukuseuran hallituksen etäkokous, jossa valmistelimme vuosikokousta ja kirjoittelinkin sitten pöytäkirjaa ja edellisen vuoden toimintakertomusta ym, koska olen vielä sihteeri. Toin kyllä kokouksessa esille, että luopuisin sihteerin tehtävistä, jos vain löytäisivät uuden sopivan siihen. Tehtävä ei ole kyllä mikään toivehomma, minulla tuli siinä tänä vuonna täyteen 10 vuotta. Viime vuosi vain näytti minulle, että jostakin on pakko yrittää luopua. Minuahan painaa kovasti Sirkiän sukuseuran sukukirjan vaativat tehtävät, joiden parissa aherran usein. 

Muuten, parvekkeen siivous on edelleen kesken. On kyllä uskomatonta, miten tuollaisetkin tehtävät vaativat ajattelua, mutta hiljaa hyvää tulee. Minni on jo useamman kerran yrittänyt kiivetä syliini ja olkapäälleni. Hänellekin pitää olla aikaa, siinä on maailman paras kaveri, kiltti ystävä!