DNA tietää - suvun salaisuuksien ratkaisua, osa 1

Aloitin tämän joulupäivänä: On edelleen lumetonta, harmaan ruskeata, ruohikot ovat ruskeanvihreitä. Lämpötilat vaihtelevat, juuri nyt on + 4 ° C. Toissa päivänä, aatonaattona oli reilusti pakkasta, auto oli täysin jäässä, kävin lyhyesti lähikaupassa ja vein auton halliin, jotta se vähän sulaisi.

Jouluni oli vaatimaton, juuri sellainen kuin sen halusin olevan. Ilmoitin, etten tule ystäväni tai lapsenlapseni ruokapöytään, vaikka olin sitä vähän pohtinut. Säästän itseäni. En palaa tässä enää minuun kautta aikain vaikuttaneisiin asioihin. Olen sen verran usein vuosien mittaan hölöttänyt niistä näissä blogeissani. Pyydän myös anteeksi kaikkia suullisia purkautumisiani ja liiallista puheliaisuuttani. 

 

Jatkaessani, on jo sunnuntai 28.12. Viime yönä erityisesti Suomea repi ja riepoi Hannekseksi nimetty myrsky. Meilläkin tuuli kovaa ja heräsin sen riehuntaan aina välillä. Aamulla tuuli vielä kiihtyi ja parvekelasit helisivät. Nyt ennen puoltapäivää jatkaessani kirjoittamista, aurinko jo paistaa ja tuuli on hiljaista.

Eräs aihe on odottanut kirjoittamistani jo parisen vuotta. Päätin tänään, että jaan tarinan kahteen blogipostaukseen helpottaakseni itseäni ja ehkä myös tekstin lukijaa. Suurimman osan olen jo työläästi kirjoittanut. Eilen kesken kirjoittamisen läppärin nettiyhteys hävisi kesken kaiken. Muilla vempaimilla kuten puhelimella, tabletilla ja televisiossa yhteys pelasi. Ongelman selvittämiseen meni jonkin verran aikaa ja jätin siksi kirjoittamisen,

Minusta on tullut taikauskoinen. Olen alkanut ajatella, että minua yritetään estää kirjoittamasta tätä tarinaa. Henkien väliintuloa minulle tuntemattomasta syystä on tapahtunut ennenkin. Taustalla voi olla melko suuri joukko haamuja. Eivätkä varmasti kaikki elossa olevat ihmisetkään pidä salaisuuksien avaamisesta.

Blogipostauksessani 8.10.2023 kirjoitin: ”Kaiken lisäksi pinnalle on noussut, kirjoittamista odottamaan, jatko isoäitini tuntemattoman isän tarinalle. Olen melko varmasti jo jonkin aikaa sitten löytänyt hänet ja jään usein pohtimaan 1800-luvun lopun tapahtumia, joista kukaan ei ole kertonut. Mainitsin aikanaan aiheesta isoäitini kasvatti-isän Salomon Väisäsen tarinan yhteydessä. Olin siinä jo lähellä salaisuuden takana olevia seikkoja, mutta nyt ne ovat ajateltuani DNA-tutkimuksia tarkemmin (autosomaaliDNA) kirkastuneet.  Olen alkanut nähdä aiheesta kaiken lisäksi unia. Voit lukea aiemmin joulukuussa 2019 kirjoittamani blogipostauksen täältä.  Kirjoitin siitä myös viime keväänä (2023) miettien jo silloin, miten etenen. Tässä linkki silloin kirjoittamaani postaukseen. Yli vuosisadan takainen asia ei varmaan ole tiedossa ko. sukuun kuuluvilla henkilöillä, mutta on ehkä aiheellista olla heihin yhteydessä.”

Olen ajatellut kirjoittaa myös muista DNA-asioihin liittyvistä asioista, varsinkin koskien äitilinjaani, samaa geneettistä linja, johon myös isoäitini, hänen äitinsä ja oma äitini kuuluivat. Siinä yhteydessä joudun tarkemmin kertomaan mtDNA:n periytymisestä.  Nyt kertomassani tapauksessa sillä ei ole merkitystä.  

 

Aloitan kipeästä sukusalaisuudesta, josta olen aiemmin kertonut parissa tilaisuudessa. Helsingin Kuolemajärvikerhossa pidin esityksen 29.2.2024 otsikolla ”Seivästö 1892- miten paljastan salaisuuden”. En ollut epävarma siitä, mitä olin selvittänyt vaan minun oli vaikea paljastaa jotakin, mikä saattaisi olla joistakin tai monista ihmisistä kiusallista, häiritsevää ja ehkä myös vaikeata ymmärtää. 

Ukrainassa helmikuussa 2022 alkanut sota oli monessa mielessä avannut joeksi muuttuvan puron. Kyläkirjaprojekti Rengon kylien osalta oli päättynyt ja kirja julkaistu. Alkoi karjalaiseen Sirkiän-sukuuni liittyvä sukukirjaprojekti, joka päättyi kirjan julkaisuun lokakuussa 2025.

Sairauteni oli 2023–2024 välillä aktivoitunut. En vielä rohjennut runsaiden keskeneräisten töiden takia tarttua uudelleen tähän salaisuusaiheeseen. Tosin kesällä 2024 lupaudun kertomaan asiasta Seivästösäätiön kesäjuhlassa. Lopuksi esitykseni jälkeen vielä kaaduin ja satutin ennestään kipeitä jalkojani lisää.  Näistä asioista olen kertonut aiemmin blogeissani, ehkä vähän liikaakin.

 

Oli myös totta, että olin nähnyt paljon unia, joissa tapasin ammoin kuolleita ihmisiä. Erään unessa kohtaamani miehen olin tavannut lapsena, tunnistin hänet, koska minulla oli hänestä valokuva. Unessa istuin mustikasta tultuani hänen kanssaan pöydän ääressä. Olin marjastanut venäläisten metsissä, heidän maillaan. Olin vihdoin Kuolemajärvellä paikassa, jossa en ollut koskaan ehtinyt käydä enkä enää koskaan pääsisi käymään. Hän alkoi selittää minulle omistavansa maan ja metsän edelleen. Aloin jo unessa pohtia, miksi kauan sitten kuollut ihminen saattoi ajatella niin. Hän oli menettänyt maat sodan seurauksena, mutta ajatteli vielä omistavansa ne. 

Ajattelin, kuinka monelle ihmiselle maan omistaminen saattoi edelleen olla tärkeintä silloinkin, kun se on jo sodassa viety.  Niinhän se on muutenkin. Omistajuuden paine on todellinen, sitä se on ollut vuosisatoja. Sodatkaan eivät katkaise sitä. Miehet omistivat tilat, maa siirtyi vuosisatoja isännältä isännälle. Kotimaan maa kuvastaa myös maanviljelijän omistamaa maata. Itsenäisyys on tärkeää, ehkä tärkeintä kaikesta. Näin sen myös sukukirjaa tehdessämme.

Tästä pääsin myös siihen, kuinka vuosikaudet olin jututtanut vanhoja ihmisiä, myös kysellen tästä tapauksesta. Olin ehkä parikymmentä vuotta myöhässä kysymyksieni kanssa. Useimmat heistäkin ovat jo kuolleet. Ei ollut mikään ihme, että unessa aloin tavata jo aikoja sitten kuolleita. Ymmärsin nyt, että kukaan ei tiennyt. Mutta DNA tietää!

Senkin olin oppinut, että toisille meistä suku on pahin, sitä paetaan eri tavoilla, rikotaan yhteydet, riidellään, paetaan ulkomaille. Silti hyväksyessämme juuremme, ymmärrämme, että kuljemme aina sukujemme menneisyys mukanamme. Emme omista maita ja mantuja tai taloja, suku omistaa meidät, vaikka kiellämme sen. Minutkin. Olen kokenut sen ja hyväksynyt.

Saatan olla monissa asioissa syyllinen johonkin, mutta kohtuuttomasti tuomittu. Suuri virheeni oli loppujen lopuksi, että aloin tutkia sukuja. Paheeni on, että kaikki tieto pitäisi saada talteen.  Merkintäni viittaavat siihen, että liikaa ahertaessani vajosin suohon. Siitä suosta yritän nyt nousta ylös. Aiheitani en ole hylännyt. Sukuihini liittyviä.

DNA-testit

Omat DNA- testini tehtiin FamilyTree DNA:ssa kesällä 2018.  Siirsin sittemmin autosomaalitestin tuloksen MyHeritagelle, jota olen käyttänyt ilmaisena versiona. Siellä eräs henkilö otti pian yhteyttä sähköpostilla huomattuaan läheisen yhteytemme ja kyseli sukulaisuuttamme, joka testin mukaan oli seuraavanlainen:

DNA-osuman laatu

Jaettu1,8 % (126,2‎ cM)

Jaetut segmentit 8

Suurin segmentti 32,9‎ cM

Oletettavasti hän saattaisi olla pikkuserkun tytär. Hänellä oli sukupuut, joista näin, että sukua oli Kuolemajärven Seivästöllä. En siinä vaiheessa alkanut vielä tutkia asiaa vaan vastasin lyhyesti, että sukuani on samoilla seuduilla. Tuossa vaiheessa minulle oli tärkeätä selvittää isoäitini adoptioisän tarina ja oli muutakin tekemistä. Enkä edes vielä ymmärtänyt kaikkea DNAsta.

Uskon, että kaikki isoäitini Ainon lapset kuolivat tietämättä hänen todellista alkuperäänsä. Tädeilleni ja sedilleni oli kerrottu toisenlaista tarinaa tai ei ollut kerrottu mitään. Aino oli äidilleen Beatalle ainoa lapsi. Aino synnytti 13 lasta, joista 11 eli täysikäiseksi ja kahta lukuun ottamatta kaikki saivat lapsia. 22.11.2025 julkaisin postauksen, jossa on kuva isovanhempieni perheestä (minä mukana) 1947 ja myöhempää tietoa perheen elämästä.

Kaikki oli tapahtunut jo ennen heidän syntymäänsä. Lapsille tuntemattomaksi jäänyt isoisä, Ainon kasvatti-isä Salomon Väisänen kuoli Siperiassa 1915 äitini syntymävuonna. Hänen tarinansa löytyy täältä. Tuossa 2019 kirjoittamassani tarinassa olin vasta etsimässä ratkaisua nyt esittämääni isyysasiaan. Sekoitin silloin tarinaan myös ehkä vääriä henkilöitä, minkä sekaannuksen ymmärsin vasta myöhemmin asiaa lisää tutkiessani. Palaan asiaan postaukseni toisessa osassa.

Puumolan mummo, punatukkainen Beata eli 73-vuotiaaksi ja kuoli 1936 Uudellakirkolla. Puumolan kylä Suomenlahden rannalla oli toiselta nimeltään Himottula. Beata avioitui 1910 leskeksi jääneen Taavetti Juhanapoika Juustin kanssa.  Beata vieraili ainoan tyttärensä Ainon luona kerran kesäisin. Äitini kertoi viettäneensä 12–13-vuotiaana mummon luona kesäisin viikon mustikoita poimimassa, jotka sitten myytiin ja hän sai kengät. Ajatelkaa, silloin kuljettiin usein paljain jaloin.

Kirjoittamiseni on todella hidasta, koska koko ajan vertaan mielessäni 1900-luvun alun ja minun nuoruuteni aikoja.  Kuinka pitkälle uskovaisen suvun moraalikäsitykset siirtyivät esiäideiltä näiden lapsille ja tyttärille. Koin sen kaiken itsessäni 1960-luvulla, vaikka kapinoin kaikkea vastaan ja tuotin vanhemmilleni surua. Lopetin opintoni yliopistossa ja lähdin kesätöihin Saksaan, tulin raskaaksi ja salasin sen vanhemmiltani kaikkine vaiheineen palattuani Saksaan ja mentyäni siellä naimisiin. Lapsen synnyttyä lapsen isä kirjoitti asiasta vanhemmilleni. 

Sittenkään vanhempieni ja minun käytöstäni ei ehkä voi  verrata 1800-1900-lukujen vaihteen käsityksiin. Silloin oltiin vielä enemmän hiljaa ja vaiettiin, vaikka oli aivan varmaa, että jotkut harvat kylässä, ainakin lapsen äiti, tiesivät asiasta. Silti jotakin periytyi minulle ja monille muille vielä enemmän. Siksikö olen joutunut tälle tielle!

Äitini kertoi, että mummo oli sisarusten välinen lapsi.  Kun aloin tehdä sukututkimusta, kyselin monelta asiasta. Kukaan ei tiennyt mitään. Kylässä oltiin hiljaa.

Ko. kylän eli Kuolemajärven Seivästön sukujen osalta sukututkimukseni on melko täydellistä, vaikka en varsinaisesti ole tutkinut nimenomaan ko. kylän sukuja vaan Sirkiän sukuun kuuluneiden henkilöiden sukuja. Molemmat isovanhempani olivat syntyneet Seivästöllä, mutta isoisäni oli alun perin Karjalaisten kylän Sirkiöitä. Aino-mummoni suvut olivat kaikki Seivästöltä.

Heinäkuussa 2015 pääsin käymään Seivästöllä, aivan niillä nurkilla, jossa mummoni elämä alkoi. Suomenlahti kohisi melkein jalkojen juuressa, niinkuin myös myöhemmin Tammikossa, kylän toisessa kolkassa.

Isoäitini äidin Beata Tahvontytär Aikamiehen myöh. Väisänen ja Juusti ja tämän veljen Salomon Tahvonpoika Aikamiehen myöh. Väisänen suvut olivat Seivästöltä. Olen aiemmin selvittänyt Aikamiesten sukua ja mistä nimi oli syntynyt. Juho Tuomaanpoika ilmestyy kylän rippikirjaan 1808 ja syntymäajaksi on merkitty 1784. Siitä ei ole mitään tietoa, mistä hän pikkulapsena ilmestyi kylään. Renki, nuorimies Juho Tuomaanpoika Aikamies vihittiin 3.12.1819 Kirjolan kylästä olevan Agneta Matintytär Mamian kanssa.  Oletan, että Agneta on saanut qvp-merkinnän salavuoteusmerkinnän takia. Ensimmäinen lapsi syntyi jo huhtikuussa 1819. Heidän lapsistaan kaksi poikaa, Tahvo ja Pietari yhtyvät kylän ja pitäjän muihin sukuihin. Siitä suvun historia alkaa ja jatkuu nykypäiviin saakka.

Eteeni tulleiden häiriöiden ja mietiskelyn takia en todellakaan saanut tähän postaukseen koko tarinaa. Jatkan pian. 

 

Pimeä joulukuu

Olen aloittanut tämän postaukseni jo lauantaina 13.12.2025

Lähes koko viikon olen yrittänyt päästä kirjoittamaan. Mielessäni oli vaikka mitä kirjoitettavaa. Koko ajan erilaisia esteitä on kerääntynyt eteeni. Osa aiemmin suunnittelemistani kirjoitusideoistakin on hävinnyt mielestäni. Nyt on uusi yritys meneillään. Tällä kertaa Minni asettui esteeksi läppärin ja käsieni väliin kehräten kovaa, yrittäen syliini ja tuijottaen minua. Nyt hän onneksi asettui pöydälle läppärin viereen aivan lähelleni selin, mutta jatkaen kovaa kehräämistä.

On lauantai ja vielä aamupäivä. Selkäni takana on tuttu kaaos, koska samanaikaisesti kaiken muun kanssa minulle on monta asiaa yhtaikaa tekeillä. Jouluahan en tapani mukaan aio viettää mitenkään, mutta silti se aiheuttaa jotakin.

Sielläkin Minni ja kuvassa myös vuosien aherrusta

Viimeksi viime viikolla tapasimme perheen kanssa luonani ja vietimme lapsenlapseni 25. syntymäpäivää. Se on ollut vuosia lähes eräänlainen vitsi, sillä emme oikeastaan enää vietä kenenkään muun synttäreitä.  Joulunkin kaikki viettävät omissa oloissaan ja eri paikoissa. Olen tyytyväinen näin. Vuosien mittaan olen käsitellyt aihetta usein.

En todellakaan ole perinteiden vaalija tapojen osalta. Sitä saa paheksua. Olen suvun ja siihen läheisesti liittyvän historian tallentaja lähinnä ihmisten elämän osalta, mikä lienee näkynyt kirjoituksissani. Mielessäni on edelleen monta ideaa näistä asioista ja tulen vähitellen palaamaan niihin.  Takanani oleva asunnon kaaos taas tarkoittaa sitä, että yritän samalla siivota omaa elämääni pienemmäksi. Usein siihen ei liikene päivästä pientäkään hetkeä. Jaksamiseni on yhä edelleen vähäistä. Nukun monena yönä huonosti ja väsähdän edelleen nopeasti. Hyvin nukutut yöt nostavat innostukseni kattoon, mikä ei sekään ole hyväksi. Liika toimeliaisuus ja liikunta kostautuu seuraavan yön katkonaisena unena ja liiallisena ajatteluna.

En taida tänä vuonna ennen joulun alkua tehdä katsausta tai muistelua aiemmista joulun ajoista. Hakusanalla "joulu" niitä löytyy blogeistani, vaikka kuinka paljon.

Joka vuosi vanhuksesta tulee hauraampi ja sekavampi. Minustakin. Se on tosiasia. Olen huomannut sen erityisesti poikkeavissa tilanteissa, joita en ole pystynyt hallitsemaan. Yleensä silloin olen väsynyt ja sekava, varsinkin huonosti nukuttuani. Vanhuus tuntuu silloin ruumiillisesti ja sitä on vaikea kestää. Onneksi hyvinä päivinä olen taas entiselläni ja pystyn mihin vain.  Toisaalta mikä tahansa sairaus ja sen paheneminen vaikuttavat usein hyvinkin rankasti, usein vähitellen ja myös toipuminen tapahtuu hitaasti ja on otettava vakavasti.

Eilen 12.12. aurinko näyttäytyi koko päivän ajan meilläpäin ja ylipäänsä Helsingin ympäristössä, mikä on viime aikoina ollut harvinaista. Minulla oli asioita Hyrylässä iltapäivän aluksi. Jouduin muuttamaan suunnitelmaani lähtiessäni ajamaan, sillä aurinko paistoi koko voimallaan vasten silmiä. Autossa olevista aurinkolaseista ei ollut paljon hyötyä, sillä paiste tuli alhaalta ja suoraan. Oli pakko ajaa sivutielle ja hoitaa ensin muita asioita, jotta aurinko ehtisi laskea alemmas. Tämä sama ongelma saattaa tulla eteen, jos sattuu iltapäivällä tulemaan Järvenpään suunnasta ja joskus myös Keravalta tultaessa.

Joskus vain käy niin, että sitä sisällä odottavaa luovuudenvyyhtiä ei olekaan helppo avata juuri silloin, kun haluaisi. Ehkä jatkan kirjoittamistani myöhemmin…

Löytö häkkivaraston banaanilaatikoista. Pakattu tammikuussa 2013. Siinä tärkeä pala 1980-1990-lukuani. 

 

sunnuntaina 14.12. Vaikka olen puuhaillut ja tehnyt jotakin koko ajan, oikeastaan koko elämäni ajan, niin se ei taidakaan  koskaan loppua. Nyt kun olen alkanut purkaa kerääntynyttä aineistoa, niin näen, että tehtävä on loputon. Oikeastaan sellainen puuhailu ja tekeminen on kivaakin, mutta entä tällaiselle ihmiselle kuin minä, joka loppujen lopuksi alkaa rasittaa sillä hermostoaan, mikä puolestaan saattaa johtaa erilaisiin seurauksiin. En aio nyt tuhlata aikaani niiden läpikäymiseen, mutta postaukseni lukija voi vetää jo yleisesti kirjoituksistani johtopäätöksiä.

Siivosin juuri äsken erästä kynälaatikkoani ja heitin kymmeniä kyniä roskiin. Siinä tulin ajatelleeksi erästä naista, joka keräsi kyniä. Olen kerännyt lähinnä toimivia kyniä, jotka sitten ovat vähitellen jääneet sivuraiteelle. Muut kynälaatikot jääkööt nyt käsittelemättä.

Eilen aloin heittää pois yli 10 vuoden takaisten taidehistorian opiskeluni aikaisia papereita. Osan olen heivannut roskiin jo aikoja sitten, mutta aina jotakin jää rakkaudesta aiheeseen. Josko vielä saisin niistä jotakin? Nyt saa riittää. Sekin jäi kesken. Otin pari kuvaa, joihin Minni sekaantui. Ne piti sitten postata Facebookiin. Sekin on aivan turhaa. Pari ihmistä kommentoi ja muutama enemmän tykkäsi.

Nyt en oikein tajua, miksi aloitin kirjoittaa. Tein tänään uuniriisipuuroa, joka onnistui erinomaisesti. Söinkin jo sitä ja se syöminen taitaakin riittää tälle päivälle. Kohta kuitenkin asetun katsomaan taas jotakin draamaa yrittäen välttää nukahtamista. Viime yön taisin nukkua aika hyvin huolimatta useista heräämisistä. Päättelen niin tämän aamuisesta aktiivisuudestani. Tiedän silti, etten saa väsyttää itseäni työllä liikaa.

Tauko kävelikin automaattisesti syliini, kun Minni-kissa heräsi päiväuniltaan. Mitä tahansa olen tekemässä, Minni keskeyttää tekemiseni mielellään. Siinä hän nyt kehrää kovaa sylissäni minun ja näppäimistön välissä. Olisiko hänelläkin nälkä?

Aika tyypillinen hetki myöhään iltapäivällä.

On torstai 18.12. Päivät liukenevat käsistäni. Vaikken juhli joulua mitenkään, niin kyllä se tavallaan sekoittaa minunkin elämääni. Pienetkin asiat tuntuvat paisuvan. Sitten tulee huono yö, jolloin valvon tuntikausia ja koko seuraavan päivän olen kuin ”nukkuneen rukous”. Mistähän tuokin tuli mieleen.

Alan jo toistaa itseäni. On sitten hyvä tai huono yö, niin joka ilta olen mahdottoman väsynyt, vaikken aina saakaan heti unta tai alan muutaman tunnin unen jälkeen heräilemään. Joku voi ehdottaa ulkoilua ennen nukkumaan menoa, mutta aiemmasta kokemuksesta tiedän, että se ei auttaisi minua. Ei ole myöskään mikään ilo lähteä ulos märkään ja pimeään. Talvi ei näytä tulevan tänne meille päin.

Iso lintu keikkuu vastapäisen puiston hontelon koivun melkein huipussa, varis ehkä, näyttää suuremmalta.

Kirjoitin edellisen postauksen häpeästä. Itse asiassa se oli aika suppea niinkin isosta aiheesta. En kuitenkaan voi enkä halua nimetä ihmisiä, jotka ovat edesauttaneet häpeäni kasvua. Ulkonäköni on myös aina, lapsesta saakka ollut häpeän kohteeni, pukeutumiseni ja koko minä.  Olen äärimmäisen harvoin tuntenut hyväksyvän katseen seuraavan minua. Myös tekemisiäni eikä edes saavutuksiani ole koskaan arvostettu, ei kiitetty eikä kehuttu. Voi ehkä sanoa, että se on suomalainen tapa.  Eteeni tulee nyt pieniä muistoja tilanteista ja asioista, jotka olen vain ohittanut ja jatkanut elämääni.

Jollen olisi elämäni aikana käyttänyt niin paljon aikaa erinäisiin taisteluihin ja niistä toipumisiin enkä olisi osallistunut kahteen kirjaan, olisin voinut keskittyä itseeni. Tosin näissä blogeissani ole koko ajan hoitanut myös itseäni erilaisten tarinoiden kautta. Voin sanoa, että sukututkimus oli se äärimmäisen tärkeä asia, joka auttoi minua ja auttaa vielä jatkossakin. Tunsin aina vahvaa syyllisyyttä, kun kirjojen ja lehden tekstien kirjoittamisen lomassa paneuduin johonkin eteeni tulleeseen tarinaan, joka sisälsi pätkän sukututkimusta. Niistä on ollut minulle suuri apu, koska eläytymiseni niihin on vienyt minua eteenpäin. Tarinoita on vieläkin minussa. Monta kertomusta odottaa vielä, että ne kerrotaan.

Itseensä keskittyminen on ollut eräänlainen synti, mutta nyt kaikki harrastavat sitä. Ahdistumiset ja sairaudet ovat jokapäiväisiä keskustelun ja kirjoittamisen aiheita tämän päivän nuorille sukupolville ja jo vanhemmillekin. Me emme saaneet ottaa niitä esille. Minäkin varoin aluksi blogeissani liian henkilökohtaisia asioita ja sairastumistani, mutta myöhemmin olen rohkaistunut. Totta on, etten pysty niitä käsittelemään kunnolla somessa, Facebookissa ja Instassa.

Tarinoiden lukeminen tuo ainakin minulle mieleen monia unohtamiani asioita omasta elämästäni. Usein ne koskevat vanhempiani ja lapsuuttani. Luin ohimennen selvitellessäni kirjakasojani erään kirjan, joka kertoi Kotiliesi-lehden perustajan elämästä elämäkerran muodossa. Hän oli jättänyt jälkeensä valtavan aineiston päiväkirjoja ja kirjeitä, jotka on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden seuran arkistoon. Päivi Aikasalo kokosi niistä elämäntarinan: Alli Viherheimo – Uranaisen sydän. Kirja oli sekä surullinen että hieno kuvaus 1800-luvun lopussa (1895) syntyneestä naisesta, joka oli alusta asti vaikuttamassa 2.12.1922 WSOY:n perustamassa Kotiliesi-lehdessä. Allista tuli lehden toimitussihteeri, toimittaja ja päätoimittaja. Hän oli taitava ja osaava ihminen. Hän uhrasi lehdelle koko elämänsä kuten myös omalle lapsuudenperheelleen. Hän ei koskaan seurustellut eikä mennyt naimisiin. Kiinnostuin lukemaan kirjan, koska se liittyi moniin suomalaisiin naisiin ja heidän elämäänsä. Äitini oli tilannut lehteä käsittääkseni jo 1940-luvulta. Myös talon entinen emäntä, isäni äiti oli lukenut lehteä ahkerasti. Kun äitiä joskus Kotilehden merkkipäivänä olisi haluttu haastatella, koska hän oli ollut lehden pitkäaikaisia tilaajia, hän kieltäytyi ja lopuksi peruutti lehden. Olisiko se ollut vuonna 2002, kun lehti täytti 80 vuotta. Äitini kuoli vuotta myöhemmin.

Äiti ja tyttäret kesällä 1957 majaan lähdössä.

Vuonna 1956 Kotiliesi julisti kilpailun Päivänsini-nimisen kasvin kasvattamisesta. Päätoimittaja oli ottanut Kanadassa käydessään mallia, koska oli nähnyt siellä erään maatilan ulkorakennuksen seinustat kukkivan sinisenään. Toimituksesta sai hankittua Päivänsinien siemeniä, jotka oli myös hankittu ulkomailta. Kilpailuun osallistui 27500 Kotilieden lukijaa ja kukan vaiheita seurattiin lehdessä koko kevään ja kesän ajan.  Muistin tästä lukiessani, että äitini kasvatti ainakin yhtenä, jollei useampana vuotena päivänsiniä. Sitä kasvoi verannan ikkunalla ja myös keittiön molemmilla ikkunoilla. Se oli meistä lapsista mahdottoman kaunis ja sinisistä sinisin. Palasin taas hetkessä lapsuuteeni. Olin sinä kesänä 9-vuotias. 

Edelliseen liittyy tarina siitä, kun toin joskus 1980–1990-luvulla kotitaloni navetan seinustalle ilmeisesti karhunköynnöstä, joka kasvoi sitten kauniisti kukkien siinä, mutta levisi lähipelloille. Sain kuulla siitä monta kertaa.  Koska se oli väriltään vaaleanpunainen, ihastuin siihen ja erehdyin pahan kerran.

Palatakseni äitiini ja vanhempiini, edellä mainitsemani kirja toi mieleeni sen, että sukupolveni perheissä vallitsi vielä edellisiltä sukupolvilta peritty vanha ajattelutapa, miten perheissä toimitaan ja miten lapsia kasvatetaan. Itse asiassa meidän lasten oli mahdoton mennä siihen väliin. Sitä väliinmenoa minä vanhimpana ja myöhemmin sisarukseni yritimme kukin tavallamme tultuamme teini-ikään. Vanhempamme olivat omaksuneet omien vanhempiensa ohjeet ja moraalisäännöt, jotka he olivat saaneet 1800-luvun lopulla syntyneiltä vanhemmiltaan. Heidän ystävänsä, naapurit, kaikki vanhemmat ihmiset pitäytyivät niissä. Vanhempien ja lasten elämä pidettiin erillään ja lasten oli toteltava.  Olin lapsuudenperheessäni ensimmäisenä rikkomassa tätä järjestystä ja siirtymistä eteenpäin. Mihin se johti, se näkyy elämässäni selkeästi aina siitä asti, kun lähdin kotoa. Olin tosin myöhemmin valmis solmimaan suhteita uudelleen kuten myös vanhempani, jotka koko ajan ehkä joutuivat taistelemaan siirtyessään uuteen aikaan.  Kun ajattelen asiaa tästä näkökulmasta lähtien, ymmärrän lisää. Silloinhan en ymmärtänyt heidän puoltaan asiasta. Nyt voin hyvin verrata asiaa myös itseni, lasteni ja lastenlasteni ajatteluun.

Kiitän itseäni siitä, että aloin ennen heidän kuolemaansa sitoa sukupolviamme yhteen. Ikävä kyllä, en silloinkaan vielä tajunnut asiaa kokonaisuutena, mutta siinä oli hyvä alku. Se alku johdatti sitten minua eteenpäin tutkimaan asioita. Huomaan myös nyt, etten itse ole jatkanut perheissäni samalla linjalla vanhempieni kanssa. Ennemminkin törmäsin samaan ongelmaan puolisovalintojeni kanssa ymmärtämättä vielä, mistä oli kysymys. Elimme suurta murrosta. Niitä murroksia elämme koko ajan, entistä kiihtyvämmällä vauhdilla. 

Sukututkimus on elämää rikastuttava kokemus. Tutkimalla oman elämän lisäksi muiden elämää, löytää koko ajan uusia näkökulmia. Olen tainnut olla sukututkija jo lapsesta saakka tajuamatta sitä. Nyt alan kytkeä asioita yhteen. 

Kuvat jäävät väliin. Pimeys ja lumettomuus eivät ole innostaneet kuvaamaan. 

 lauantai 20.12.2025

Ehdinkö saada tämän valmiiksi ennen joulua? Sillä ei ole oikeasti väliä. Vietän joulun tapani mukaan yksin ja jo nyt haluaisin, että se olisi jo ohi.  Kaikki, pienetkin pakolliset kuviot rassaavat minua, joulutervehdykset. Olen vuosien mittaan karsinut paljon ja jäljellä on vain oleellinen. Mitä se on, jääköön se omaan arvoonsa.

Tällä viikolla vaihdettiin talossa kaikki lukot. Uusi avain piti hakea jo edellisellä viikolla ja piti olla varautunut käyttämään vanhaa tai uutta. Kaupoissa käynti on rasittanut myös aivan liikaa. En tosin osta yhtäkään joululahjaa vaan hoidan lahjomiset eri tavalla. Miten olen aiemmin jaksanut käydä jossakin luontoretkillä?  Kun nyt olen ollut liikkeellä, niin niiden jälkeen olen loputtoman väsynyt. Öisin heräilen usein, joskus valvon tuntikausia, mutten osaa tehdä mitään. Kotityöt rassaavat, milloin ne eivät olisi rassanneet. Minni-kissa seuraa jokaista askeltani ja haluaa usein syliini. Öisin hän harvoin nukkuu vieressäni. Kuka nyt haluaisi nukkua levottoman nukkujan vieressä.

Viime maanantaina Alex oli pitkästä aikaa luonani, tällä kertaa taksvärkkitöissä. Kävimme tutkimassa varastohäkkiä alakerrassa. Paikka on muuten myös väestön turvatila. Häkissä on vielä iso kasa banaanilaatikoita täynnä kirjoja. Lisäksi lähes kaikki aiemmin omakotitaloni seinillä olleet taulut ovat siellä. Toimme pari kassillista ja neljä banaanilaatikkoa asuntoon. Jälkityö jäi minulle. Olin pakannut suurimman osan näiden laatikoiden sisällöstä tammikuussa 2014 ennen evakkoon lähtöä omakotitalon vesivahingon jälkeen. Ne kulkivat mukanani varuskunnan alueen vuokrataloon, häkkivarastoon sielläkin ja takaisin seuraavana syksynä. Koskaan ei ollut mahdollisuutta purkaa niitä enää ennen talon myyntiä kesällä 2017. Mikä ihme on pannut minut keräämään niin paljon kirjoja? 

Kaikille lukijoilleni perheineen toivon rauhallista ja hyvää joulunaikaa!  Kiitos!

 

Häpeän valta

On yllättävän vaikea aloittaa uudestaan, kun aloin äskettäin katkoa polkujani ajattelematta sen enempää. Tai ehkä aloin vain ajatella liikaa. Kun sukukirjakirjaprojekti tuli loppuun ja kirja ilmestyi, aloin rentoutua ja ajattelin, ettei minulla ole enää kiire minnekään. En ollut aamusta alkaen hengästynyt, en saanut enää paniikkituntemuksia. Rentouduin, koin tunteita, joita en ole aikoihin kokenut. Välillä kelasin menneitä asioita, joita en ole ehtinyt ajatella. Olin unohtanut monia asioita. En ollut jaksanut osallistua.

Lapsen iloa 21.3.2016 (kaikki kuvat vuodelta 2016)

 

Heräsin usein öisin ajattelemaan sitä samaa häpeää, joka on vaivannut minua lapsesta saakka huolimatta useista irtaantumisyrityksistäni vuosien mittaan. Luin vuosien 2011–2012 päiväkirjojani, joissa oli osittain pitkiä katkoja kirjoittamisessa mm., kun aloin sairastua nivelreumaan, jota alusta alkaen pidettiin aivan jonakin muuna. Luin äskettäin jostakin, että se on tunnollisten ja kilttien naisten sairaus, naisten, jotka huolehtivat muista, ovat empaattisia ja asettavat omat tarpeensa toissijaiseksi. Sen valossa aloin ymmärtää lisää. Se myös selittää, miksi sairauteni alkoi kokemastani valtavasta ahdistuksesta ja miksi vielä nyt palaan ajattelemaan asioita, joita en aikanaan voinut edes kertoa muille. Sekin häpeän takia.

6.7.2016 muita iloja pihalla

Häpeä on asiana ja käsitteenä hyvin monimuotoinen, sisältäen koko ihmiselämän vauvasta vanhuuteen, aina läsnä oleva kokonaisuus, joka saattaa kalvaa meitä ja vaikuttaa elämäämme ja kehitykseemme siksi ihmiseksi, joksi voisimme tulla. Moni saattaa esittää kysymyksen, mitä on häpeä.

Olen kirjoittanut aiheesta melko usein enkä voi olla kelaamatta sitä aina uudelleen, kun palaan elämäni aiempiin vaiheisiin.  Jostakin ajatuksesta se hyppää eteeni jopa keskellä yötä. Muistiini palautuu juuri silloin sellaisia asioita, joita olen luullut unohtaneeni, mutta jotka liittyvät vahvasti juuri samaan teemaan. Niitä on ollut jokaisessa ikävaiheessani. On ikävää, jos ja kun olen siirtänyt osan omasta häpeästäni jälkipolvilleni, koska heillekin teema on kovin tuttu. Häpeä on voimallisesti ihmiselämää koskettava asia, että harva voi siltä väistyä, vaikka todennäköisesti mielellään kieltääkin sen.

6.7.2016  Lapsen innostusta

Ihmettelin kovasti, miksi monet nk. ystäväni ovat vahvistaneet häpeästä syntynyttä tunnetta, kun olen avoimesti aikoinaan kertonut siitä. Olen kirjannut pieniä kohtaamisia päiväkirjoihini, kipeitä sanoja. Ne ovat aiheuttaneet etääntymisiä. Lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjat kertovat myös niistä. Ihmiset ovat kautta aikain nähneet minussa avoimia kohtia, joihin on helppo hyökätä. Usein kautta elämäni olen usein vastustanut niitä menemällä suoraan kohti, olemalla rohkea. Olen oman elämäni mullistusten aikaan ollut heikoilla ja kipeä haava minussa on huomattu ja niihin on isketty.  Hyväluontoisuuteni, naiiviuteni on ollut hyvä kohde iskeä. Naiivin naisen päiväkirja ensimmäisen blogini teemana varmaan tuli juuri sieltä.

Häpeän kehittymisen suhteen voin siis hyvin palata jo varhaislapsuuteni, kun tällaiset tapahtumat alkoivat kehittyä ja toistua.  Myöhemmin sekä naiset että miehet ovat käyttäneet siinä mielessä minua hyväkseen. Ainoa keino vastustaa sitä on ollut olla huomioimatta sitä, mutta silti se on jättänyt jälkensä. Olen myös ollut aina erityisen herkkä huomaamaan samankaltaisia tapahtumia, jotka ovat kohdistuneet muihin läheisiin ihmisiin kuten vaikkapa äitiini. 

Tyttäreni kertoi vastaavia voimakkaita kokemuksia omalta kohdaltaan. Arvosteluja, ylenkatsetta, jotka kantavat läpi elämän. Toivoin, ettei se siirtyisi seuraavaan polveen, koska olen nähnyt siitäkin oireita. Sanoin aina, että ei pidä välittää, mitä muut ajattelevat. Taitaa olla niin, ettei kukaan selviä siitä noin vain. Jokaisen on joskus itse käsiteltävä tämä teema. En tosin tiedä, ymmärtävätkö kaikki sen. Koska joskus avattuani sydämeni, olen saanut vastaan mielipiteen, että ko. henkilö ei tunnista aihetta.

Kun haen hakusanalla ”häpeä” blogejani, esille nousee hyvin monta tekstiäni ja tulihan sieltä myös tämä 12.4.2014 kirjoittamani ”Rohkeus kohdata”, joka kyllä kannattaa kaikkien lukea. Linkki tekstiin on tässä.

 

20.7.2016 Alexin askelia tuli seurattua kameralla vauvasta eteenpäin. Nyt hän on jo 13-vuotias.

 

5.12.2025

Jatkan nyt kesken jäänyttä postaustani. Tänään tuli eteeni valokuva, jonka olen ottanut silmistäni 9 vuotta sitten eli 5.12.2016. Piti oikein tarkistaa, mitä muita kuvia samalta päivältä ja ajalta löytyi.  Aikaa kuluu ja unohdamme asioita eikä niitä tarvitse edes muistaa. Kuva sopii tämän blogini päätteeksi. 

Kuvan voi liittää myös aiheeseen ”häpeä”. Tuohon aikaan taistelin 2014 tehdyn kuukausien vesivahinkokorjausten jälkikorjausten kanssa. Virheiden takia ne kuuluivat saman vakuutuksen piiriin. Vetkuttelua kesti aikansa, mutta juuri tuolla viikolla alkoi tapahtua ja korjaukset tulisivat toteutumaan alkuvuodesta. Valokuvieni joukossa oli samana päivänä kuvia parista sähköpostista, joista toinen koski edellä mainitsemaani aihetta. Toiset kaksi sähköpostia olivat uskomattoman ilkeitä ja hävyttömiä posteja entiseltä asuinkumppaniltani, joka ilmeisesti kierteli välillä tarkistamassa talon ympäristöä ja sai aiheen olla loukkaava ja vaatia selityksiä minulta. Hän lienee kirjoittanut postit keskellä yötä juopuneena ja vaati minua maksamaan hänelle 2500 euron kuukausivuokraa ja saamaan autonsa autotalliin tai pihalle lomiensa ajaksi. Hänhän oli lähtenyt talosta lopullisesti syksyllä 2009 ja siitä lähtien kiusannut minua.

Olin ylpeä, että olin onnistunut kaikissa taloon liittyvissä korjausasioissa, muutoissa ja yleensä kaikissa hoitamissani taloasioissa. Oikeudenkäynneissä 2011–2012 olin kokenut valtavaa epäoikeudenmukaisuutta, mutta olin valmis unohtamaan sen kaiken ja myymään korjatun talon ja jakamaan rahat ja hyväksymään kokemani rahallisen tappion. Mutta häpeä oli valtava, se oli sisältänyt jatkuvan henkisen väkivallan vuosien ajan, inhottavat kirjeet, muiden ylenkatseen. Niihin aikoihin minulla oli paljon kaikkea muuta meneillään, asioita, jotka pitivät minut jalat maassa ja onnellisena. En kirjoittanut aiheesta paljon edes päiväkirjaan, saati blogipostauksiini. Nyt kun osa muista vuosien paineista on helpottunut, niin jostakin syystä ikävät asiat palaavat taas mieleen. 

5.12.2016 

Äidin puoleiset isovanhempani

Päätin loppujen lopuksi jättää yhden blogipostauksen väliin ajalta 1.11.–10.11. jossa viimeaikaisen tapani mukaan kelaan juuri sen hetkistä elämääni sanoiksi. On niin, että päivä päivältä selkenee ja menen eteenpäin ja sitten taas hämärtyy. Se ei ole mikään ihme, koska välissä on sen verran pitkä aika, kun elämä alkoi häiriintyä.

Kirjoittaminen on tosiaan ollut lapsesta saakka minulle keino purkaa itseäni ja samalla rauhoittaa levotonta mieltäni. Saan nykyään mielenkiintoisia väläyksiä eri vaiheista elämääni melkein kuin niitä tarjottaisiin tutkittavakseni. En ole vielä ehtinyt alkaa kirjoittaa niistä, vaikka toisaalta olen käsitellyt monia tärkeitä kohtia tavalla tai toisella aiemmin blogeissani. Väläykset tulevat sekavassa järjestyksessä ja olen jäänyt miettimään, mitä he haluavat kertoa minulle.

Luin jostakin äskettäin, että ihminen muistaa kaiken, kaikki on tallentunut muistiin. Joskus voi olla syystä tai toisesta vaikea päästä kyseiseen tapahtumaan uudelleen eli muistaa sen. Ymmärrän, että sinne voi päästä rauhoittamalla elämäänsä.  Minun olisi itse asiassa fiksua tallentaa muisto heti ja pohtia, miksi juuri se tuli eteeni.

Nykyinen elämän kohina ja kiivaus ei mitenkään suosi hiljaista muistin tutkintaa tai itsensä reflektointia. Kaiken lisäksi ympäristön muut tapahtumat ja huoli joistakin ihmisistä rassaavat ajatuksia. Minun on ensin saatava suorittamiskiihkoni ja tekemisen paljous ympärilläni kahlittua. Terveyden parantuminen ja ahdistuksen loitontuminen ovat myös tärkeitä asioita. Kokemani stressi eri aikoina on ollut pahinta, mitä olen kokenut ja se vanhentaa ihmistä eniten.

Abraham täytti 60 vuotta 25.9.1947 ja koko perhe oli kokoontunut Anjalan Junkkarille.

Äskettäin aloin ajatella, kuka lienee vanhin ihminen, jonka olen tuntenut. Hän saattaisi olla oma äidinpuoleinen isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä, joka syntyi Karjalankannaksen Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa 25.9.1887 Abraham Joosepinpoika Sirkiän perheen seitsemäntenä lapsena. Lapsia syntyi kaikkiaan 10, joista seitsemän eli aikuisiksi. Näistä isoisäni eli vanhimmaksi. Hän oli kuollessaan Anjalassa 21.8.1970 melkein 83 vuotta vanha. Hän sai vaimonsa Ainon kanssa yhteensä 13 lasta, joista kaksi kuoli lapsena. Abraham oli Karjalassa talollinen, kalastaja ja maanviljelijä. 

Abrahamilla oli lapsenlapsia kaiken kaikkiaan 22 henkeä ja näillä lapsia 26 ja seuraavassa 5. sukupolvessa 19 henkeä ja 6. sukupolvessa 3 henkeä. 5. sukupolvesta puuttuu usea nimi. 6. sukupolvessa ovat mukana vain minun kolme lapsenlapsenlastani. Abrahamin vanhemman veljen Joosepin sukuhaaraan on syntynyt enemmän jälkeläisiä. Myös sisaruksilla Karoliinalla ja Nikodemuksella on paljon jälkeläisiä. Kaikkia nuorempia en ole kuitenkaan pystynyt rekisteröimään. Tilannehan elää koko ajan.

 

Saimme Kuolemajärven Sirkiät-suvun sukukirjan valmiiksi ja se on nyt julkaistu. Etukäteen tilattujen kirjojen jakelu on meneillään. Painos on suhteellisen pieni. Olen helpottunut enkä oikein pysty vielä tuntemaan suurta iloa. Meitä oli kolme naista kirjaa tekemässä.  Vuosia meni kirjan valmiiksi saattamisessa. Edellinen kirjaprojekti, jossa olin mukana, ei ollut vielä päättynyt 2021, kun ryhdyimme töihin.  Kirjaa alettiin ajatella 2019 ja ensimmäisen koronavuoden 2020 aikana asiasta tehtiin hallituksessa päätös. Sitten tulikin jo kiire. Näin jälkikäteen tuntui aika sekavalta setviä itselleen asioiden kulkua. Ehkä kirjoitan noista pääni sekoittavista vuosista 2017–2025 vielä joskus.

Nyt myös isoisäni Abraham ja hänen esivanhempansa ovat kirjoissa. Tätä kirjoittaessani ajattelen samalla karjalaisen sukuni vaikeaa historiaa ja kaikkia henkilökohtaisia kokemuksia, joita heillä oli. Ihminen on sitkeä olento ja jaksaa vaikka mitä. Joistakin sukuni jäsenistä ja sitä lähellä olevista olen kirjoittanut blogeissani. Olen tuntenut olevani kirjoittaessani erityisen lähellä molempien vanhempieni sukujen jäseniä.

Kohtalo johdatti vanhempani yhteen. Siitä olen kirjoittanut aiemmin ja tulen kirjoittamaan lisääkin, kun kertaan jatkossa (toivottavasti) vielä kerran heidän sotataivaltaan.

Mummon hautajaiset 15.9.1959

Abraham, isoisäni jäi leskeksi 1959 vaimonsa Ainon kuoltua vatsasyöpään. Ainon historiaa olen selvitellyt myös blogeissani, niihinkin on tarkoitukseni palata ainakin siltä osin, kun löysin äpäränä syntyneen Ainon oikean isän geenitutkimuksen kautta. Aihe oli ollut perheessä tabu eikä siitä puhuttu. Se voi olla edelleen vaikea paikka joillekin osapuolille, mitä minun on vaikea ymmärtää.

Abrahamin täyttäessä 60 vuotta 1947, kaikki hänen jälkeläisensä tulivat juhlimaan sitä Anjalaan, minä muiden mukana. Meitä lapsenlapsia oli kuvassa neljä, joista minä olin kolmanneksi nuorin, 5 kk vanha.

Isovanhempani kuuluivat perheemme lähipiiriin ja kävimme Anjalassa usein, varsinkin isäni hankittua ensimmäisen autonsa 1952 vuoden Austinin.  Abraham ja Aino kävivät ainakin 1950-luvulla usein luonamme Rengossa. Suvun väliset yhteydet olivat erityisen vilkkaita 1970-1980-luvuille saakka ja pidemmällekin. Minäkin aloitin elävöittää omia yhteyksiäni 2000-luvulla, kun olin haastatellut äitiäni.

Mummo täytti 65 vuotta. Mummo ja minä keskellä kuvaa.

 

Oleskelin lapsuudessani, oletettavasti kesinä 1955 ja 1956 tuntemattomasta syystä isovanhempieni luona. Heidän nuorimmat lapsensa Hannu, Martti ja Yrjö muuttivat noina vuosina Ruotsiin, jonne jäivätkin sitten töihin. Martti ja Yrjö olivat olleet sotien jälkeen sotalapsina Ruotsissa. Toisen evakkoon lähdön jälkeen perhe asui ainakin Karunassa. Perhe ei ottanut vastaan heille tarjottua tilaa, todennäköisesti Merimaskusta, vaan osti korvausrahoilla tilan Anjalasta, jonne olivat ennen pappani 60-vuotispäiviä asettuneet asumaan. Iso paperitehdas tarjosi lapsille työpaikat ja osa heistä perusti seudulle perheenkin. Anjalassa perheellä oli pieni talo, jokunen eläin ja vähän peltoa. Kuolemajärvellä perhe asui aivan Suomenlahden rannalla kala-apajien vieressä. Voin hyvin  kuvitella heidän tunteensä sotien jälkeen. Ehkä suuresta perheestä oli lohtua.

Mummon kanssa aivan pikkulapsena.

 

Tässä eräänä päivänä jäin taas lyhyeksi hetkeksi pohtimaan, miksi minut lähetettiin kesän kauneimpina aikoina isovanhempieni luokse. Muistaakseni äitini mainitsi joskus, että olin kova hoivaamaan nuorempia sisariani ja tarvitsin lomaa. Mieleeni tuli myös luonteeni, jota olen ajatellut. Olin ylenpalttisen herkkä lapsi, itkin jatkuvasti, ehkä itkemällä rauhoitin luonteeni herkkyyttä. Itkemään menin usein muilta piiloon. Merjan itkusta voisi perustaa vesivoimalaitoksen, sanoi isäni usein. Tunteeni purkautuivat itkuna. Kun sitten pari vuotta myöhemmin aloitin kirjoittaa päiväkirjaa, ihmettelin myöhemmin, minne jätin sieltä tunteet. Rivien välissä ne olivat olemassa ihmettelynä, mutta muuten ei. Ihmiset vain muuttuivat mielestäni joskus omituisiksi ja sitä oli vaikea ymmärtää.

Isovanhempani olivat myös tunteettomia ja jäivät minulle vieraiksi. Jos vertaan heitä ja minun suhdettani vaikkapa lapsenlapseeni Alexiin ja myös vanhempiin lapsenlapsiini, suhteissa on ollut paljon enemmän tunteita, muttei edelleenkään riittävästi. Se lienee suomalainen luonteen ominaisuus. Kuljin Anjalassa yksikseni tai sitten mummon perässä sunnuntaisin pyhäkouluun, jota hän piti paikkakunnan lapsille. En muista kertaakaan halanneeni heitä tai osoittavani muita tunteita.

Äitini kertoi aina, että hänen isänsä oli hänelle jo lapsena rakkaampi.  Mummolla ei tainnut edes olla ison lapsikatraan vuoksi aikaa helliä lapsiaan. Voi olla, että lähempänä asuvilla serkuillani oli toisenlaisia muistoja. En muista, että olisimme keskustelleet näistä asioista. Serkkuni pistivät usein enojeni tapaan kaikki asiat vitsiksi ja nauroivat niitä yhdessä.  Evakkoon lähteiden ja sotaa käyneiden ihmisten elämä oli ollut mahdottoman kovaa ja raskasta. ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” oli mummoni lempilause. Kun he joskus olivat sisaruksilleni ja minulle lapsenvahtina lyhyen aikaa ja joutuivat ehkä laittamaan meidät nukkumaan, niin riehuessamme mummo huusi: ”Menkää siitä kartanolle!” Kartano tarkoitti pihaa, tuskin ymmärsimme sanaa, koska olimme hämäläisiä. Nyt tulee mieleeni, että ehkä Ainon elämän trauma aviottomana lapsena ja salaisuuden tietävänä oli raskas paikka.

Muististani ehkä tulee jatkossa esiin vielä muuta. Minulla on tallessa äitini äidiltään saamia kirjeitä sotatoimien loppumisen jälkeen. Ne kertovat, kuinka hyvä mummo oli organisoimaan suuren perheen elämää, järjestämään yhteyksiä pula-aikana. Mummoni oli toisen evakkoon lähdön aikana vähän yli 50-vuotias ja piti perheen langat hyvin käsissään.  Hän lienee myös laatinut kaikki sotakorvaushakemukset, joita tehtiin molempien evakkotaivalten jälkeen. Niissä on paljon sellaista informaatiota, mitä en ole vielä ehtinyt käsitellä. 

Pidättelen siinä itkuani enkä ollut uskaltanut mennä katsomaan mummoa ennen hautaamista.

Kuollessaan 11.11.1959 Aino-mummoni oli 67-vuotias. Sairastuminen pidettiin meiltä lapsilta täysin salassa. Hautajaiset 15.11.1959 Anjalan Muhniemen hautausmaalla päättivät lapsuuteni, olin 12-vuotias, oppikoulussa Hämeenlinnan yhteiskoulussa toisella luokalla. Näin tilaisuudesta myöhemmin vuosikausia painajaisunia. Silloin pystyin jo kirjoittamalla purkamaan tunnekuohuja, vaikken aina sitäkään pystynyt tekemään.  Enoni kertoi, ettei mummo lopuksi pystynyt enää edes syömään mitään. Tätini, hänen tyttärensä kävivät hoitamassa häntä. Äitini viimeinen lapsi, 1959 syntynyt veljeni oli vielä niin pieni, että äidilläni tuskin oli mahdollisuutta välimatkankin takia häntä hoitamassa.

Kun nyt olen päässyt rauhoittumaan, niin huomaan, että mieleeni tulee koko ajan lisää asioita menneisyydestäni, jotka auttavat minua jatkossa tuntemaan suurempaa läheisyyttä elämäni tapahtumiin aina lapsuudesta asti.  Jossakin vaiheessa, ei kovin pitkää aikaa sitten, aloin kirjoittaa perheterapian tarpeesta, jotka auttaisivat ratkaisemaan suvun traumoja. Olen ehkä suututtanut jotkut ajatuksillani. Ymmärrän nyt, että monien on todella vaikea alkaa purkaa omia kipupisteitään. Jos tulee joku, joka muistuttaa asiasta, ihminen sulkeutuu kokonaan. Sukututkijana olen tuntenut olevani omassa suvussani eräänlainen häirikkö. Kaiken lisäksi en ole enää riittävän rohkea palatakseni sukuasioihin.  Sukututkijan persoona poikkeaa muista aivan liikaa.