Maailma, tässä olen!

6.5. Aloitan luonnostella seuraavaa postaustani. Yleensä teen alkuperäiseen tekstiini hyvin vähän muutoksia eli julkaisen sen sellaisena kuin olen kirjoittanut.  On kaunis aamu, ehkä hivenen lämpimämpää kuin aiempina päivinä, en tarkista. Kaksi alkuviikon väsymystä täynnä olevaa päivää on takana. Eilen sain sentään jotakin keskeneräistä tehtyä, mutta muuten olin myös silloin kuin ”nukkuneen rukous”.

 

Metsässä rämpiminen taisi sekoittaa mieleni kokonaan

Tyttäreni kävi maanantaina, kun parhaillaan kauhistelin ulkonäköäni valokuvissa. Sellaiseen turhanpäiväiseen tutkintaan kuluikin sitten liian paljon aikaa ottamatta huomioon, että ikääntyminen auttamatta muuttaa meitä. Hän oli ollut lenkillä Metsäntutkimuslaitoksen metsässä, jota kutsutaan Ruotsinkylän tutkimusmetsäksi ja näytti puhelimestaan kuvaamaansa eläimen jälkeä, jonka ajatteli olevan karhun jälki. Metsässä on kolme reittiä. Hän kertoi lähtevänsä tiistaina uudelleen ja halusin mukaan. Siitä on vuosia, kun olen käynyt siellä, ohi kyllä olen ajanut, ja muisto käynnistäni on haalistunut.  Alue kiinnosti erityisesti, koska jo Metsätalolla aikoinaan jonkun professorin sihteerinä työskennellyt äitini sota-aikainen ystävätär Anu Lukkala puhui siitä paljonkin. Jotkut asiat jäävät mieleen kaivertamaan ja harmittaa, etten silloin en kirjoittanut asioita muistiin.

No, en jaksanutkaan lähteä mukaan levottomasti ja huonosti nukkumani yön jälkeen.  Viime yön nukuin hyvin, tosin heräsin monta kertaa, mutta nukahdin pian uudelleen. Näin paljon unia, joista oli verrattavissa painajaisiin, sillä ne viittasivat omaan elämääni ja sen surkeisiin vaiheisiin ja epätoivon hetkiin.

Olen jättänyt aamulehdet pääasiassa lukematta, koska uutisia pursuu eteen joka tapauksessa koko ajan. Samoin jätän useimpina päivinä katsomatta televisiouutiset. Maailma pyörii ilman sekaantumistani siihen.   

 

myöhemmin. On jo myöhäinen iltapäivä. Kävikin niin, että päiväohjelmani, joka ei koskaan ole kauhean sitova ja kiinteä, muuttui, kun Christina piipahti taas ja ehdotti, että mentäisiin tänään vakiopaikkaamme Prisman Buffaan syömään ja muuten tarpeellisille ostoksille. Yleensähän olemme menneet torstaisin. Olin pessyt tukkani ja se olikin jo melkein kuiva, pesukone oli kohta pessyt pyykit ja minulle sopi, koska olisin muutenkin tänään käynyt kaupassa. Kävin varaamassa silmälääkäriajan Silmäasemalta ja sainkin sen parin viikon päähän. Kuulostaa nyt, että asia oli minulle yksinkertainen asia. Ette voi uskoa, kuinka pitkään olen miettinyt, tutkinut ja pohtinut silmälääkärille menoa parin vuoden aikana. Olen monena yönä valvonut sitä ajatellen kuten yleensä kaikkia terveysasioitani. Korona-aika jätti mieleeni ”vamman”, jota vanhentuminen lisäsi, stressaannun kaikista asioista ylenpalttisesti. Nyt jo minua kaivertaa ajatus, miten kestän seuraavan talven. Hullua, mutta niin vain on. 

Yksinään ihminen miettii kaikenlaista. Ikäiseni ihminen ei enää tunne olevansa samalla viivalla nuorempien kanssa eikä koe, että hänelle kuuluu samat asiat kuin nuorempana.  Ovathan nämä asiat näkyneet myös näissä blogipostauksissani. Apua ja palvelua pyytäessäni olen saanut kuitenkin aina ystävällistä kohtelua kuten taannoin hammaslääkäriasioissa ja aiemmin terveyskeskuksen kanssa. Saatan kertoa niistä joskus myöhemmin lisää. Kaiken lisäksi tyttäreni auttaa minua mielellään, joten sovimme silmälääkäriajan myös hänelle sopivaksi, jotta saan häneltä kyydin. Pahinta on ollut itsenäisyyden menettäminen ja toisten apuun turvautuminen. Kun on itse aina halunnut auttaa muita.

Yritin tänään myös hakea lähiapteekista Trexan-piikkejä, koska pistin sunnuntaina viimeisen. Siellä oli toimitusongelmia, mutta farmaseutti tarkasti ystävällisesti, löytyisikö lähiseudun apteekeista. Keravalta löytyi ja neljän satsi varattiin minulle ja käyn hakemassa lääkkeet huomenna.

Aamulla minun piti kirjoittaa parhaillaan lukemastani kirjasta. Kirjahyllyssäni on kuten on tullut usein kerrottua kirjoja, joita en ole lukenut. Osa niistäkin on lähtenyt harkinnan jälkeen kierrätykseen, mutta niin en voinut tehdäkään Gabriel Garcia Marquesin omalle elämäkerralle ”Elää kertoakseen”.  Jo sen nimi teki vaikutuksen, espanjaksi se on ”Vivir para contarla”.  Teoksen on suomentanut Pentti Saaritsa. Huomasin vasta nyt, että kirja oli tarkoitettu trilogiaksi ja että luen nyt sen 2002 julkaistua ensimmäistä osaa, joka kattaa kirjailijan elämän aina 1950-luvulle. Sittemmin kirjailija sairastui ja loppu jäi kirjoittamatta.

Löydän teoksesta runsaasti yhtymäkohtia omiin ajatuksiini. Muistelmat lapsuudesta ja kirjailijaksi tulemisesta ovat elävät, samoin kouluajat, työelämä. Hän oli tajunnut jo pienenä lapsena, että hän on kirjailija, jonka tarvitsi vain oppia kirjoittamaan.

Marquesilta ilmestyi 1967 teos ”Cien an de Soledad”, ”Sadan vuoden yksinäisyys”, joka julkaistiin suomeksi 1971. Se oli kirja, joka teki aikanaan minuun ja moniin muihinkin suuren vaikutuksen. Kirja on edelleen kirjahyllyssäni, vaikken ole sitä sittemmin lukenut. Kirjaa kuvatiin sanoilla ”maaginen realismi”. Muistan sen suorastaan räjäyttäneen tajuntani.  Elämäkertaa lukiessa ymmärtää Sadan vuoden yksinäisyyden ja muiden hänen kirjojensa vaikutteista syntyneet teokset. Hän tosiaan kirjoittaa kertoakseen elämästään, suvustaan ja värikkäästä kolumbialaisesta maailmasta.

Jäin taas kerran ajattelemaan, mitä menetinkään, kun en aikoinaan jatkanut aloittamaani kirjallisuuden tutkimuksen opiskelua ja pyrkinyt kirjoittajaksi ja kirjailijaksi. Esteitä asetettiin tai asettui tielleni, joista osa lähti itsestäni, elämän kaipuusta, rakkauksista, tunteista ja siitä että uskoin liikaa muita. Se tuntuu vieläkin kipeältä. Lukiessani nyt Marquesin elämästä, tunnen taas, että minun olisi pitänyt enemmän olla uskollinen itselleni. Omasta tarinastani, josta vieläkin haaveilen, tulisi toki erilainen. Kaikilla luovilla persoonilla on silti jotakin yhteistä. En voinut olla yhdistämättä tätä aihetta ajatukseeni ”Elämäni elokuvana”, jota olen jossakin yhteydessä käyttänyt. Muutenkin olen käsitellyt tätä aihetta jo aiemmin.

 

7.5. torstai. Hoidin aamupäivällä asiani Keravalla, jossa en olekaan käynyt pitkään aikaan, vaikka se on lähempänä kuin Järvenpää. Reiteni kipuili jälleen, joten palasin pian kotiin. Sain yllättävän puhelun, jota käsittelen vielä mielessäni. Olin parhaillaan tutkimassa päiväkirjojani yrittäen kaivaa niistä tietoa, mikä on johtanut tuohon erityiseen liikkeellä ollessani vaivaavaan kipuun oikeassa reidessäni.

Päiväkirjani ovat edelleen aika ajoin minullekin mielenkiintoista luettavaa. Monista asioista olen kirjoittanut blogeissani, toisaalta monet niistä olen unohtanut ja unohdan ne uudelleen, kun suljen ne. Kaikkien päiväkirjojeni kerääminen yhteen paikkaan olisi nyt tärkeää, jos aion ehtiä kirjoittaa rungon elämäkerralle. Taisin mainita aiemmin, että moni juttu on jo näissä blogeissani. Niiden poimiminen on työlästä. Tekoäly tekisi sen hetkessä, koska lukee ahkerasti kirjoituksiani. Sille pitäisi vain osata kirjoittaa kysymyksiä ja antaa ohjeita. Periaatteessa haluan vielä jatkaa entiseen malliin.

Maaliskuussa 2023 (29.3.) pohdin maailman hengittämistä ja miksi juuri silloin aloin ajatella sitä. Sehän on tosiasia, kun nyt vain alan ajatella sitä. Maailma hengittää ihmisen ympärillä hänen elinaikansa ajan. Se on vähän sama asia kuin ihmisen oma hengittäminen, maailman ja ympäristön hengittäminen on saman asian toinen puoli, mahdottoman luonnollinen asia. Luonnollisuuden vuoksi sitä tulee harvoin ajatelleeksi.

Sitten aloin ajatella, miksi olen usein yrittänyt olla joku muu kuin minä. Oikea minä on aina pursunut liitoksistaan, lapsesta saakka. Ympäristö on yrittänyt pakottaa sitä oikeaa minää johonkin toiseen muottiin. Se on ollut totta, koska olen uskonut vaikuttajia, ovat he sitten vanhempia ihmisiä, ystäviä ja perheen jäseniä.  Ajattelu on saanut minut häpeilemään itseäni ja kirjoituksiani ja kaikkea muutakin. Kun ihmistä yritetään muiden toimesta pakottaa raameihin, jotta hän ei liikaa erottuisi muista, sellainen ajattelu tulee tavaksi. Silti rippeet siitä oikeasti minusta pursuavat usein ulospäin ja syntyy kahnauksia. Kun tajuaa tällaiset asiat, maailma pysähtyy. ”Maailma, tässä olen”.

Toisin sanoen edellä oleva kuvaus kertoo siitä, että me ihmiset vapaaehtoisesti teemme itsestämme pienempiä emmekä ymmärrä sitä kuin joskus välähdyksenomaisesti. On tärkeätä, alkaessani kirjoittaa, pitää edellä mainitsemani asiat mielessä, sillä ne heijastuvat kaikkiin toimiini lapsuudesta alkaen.

Itse asiassa käsittelin ehkä vähän toisin sanoin juuri näitä asioita blogissani 30.3.2023. Tässä linkki blogiini (https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/03/mita-jalkeen-jaa.html).

Löydän varmaan useimmat asiat, joita nyt kaivelen uudelleen esiin näistä blogipostauksistani. Jos vain jaksaisin.

Keväällä 2023 aloitin myös pysyvästi käyttää paljasjalkakenkiä enkä ole sen jälkeen muita katsonutkaan saati käyttänyt.  Nilkkakivut vähenivät ja katosivatkin huomattavasti. Talven ja kevään aikana oikeaan käteeni oli iskenyt niveltulehdus enkä ymmärtänyt sen johtuvan nivelreumastani. Kesäkuussa harjoittelin vasemmalla kädellä kirjoittamista. Pian sen jälkeen päiväkirjaan kirjoittamisessani oli pidempi tauko, aina syksyyn saakka ja vielä syksylläkin.  Nivelkivuistani kirjoitin varmaan erilliselle paperille. Blogeja tuli harvakseltaan, useimmiten muistelin lapsuutta ja nuoruutta, olin alkanut ajatella omaa elämäkertaani. Sukukirjan työt painoivat. Vuosi oli täynnä unia.

10.5. sunnuntai. Viikko on ehtinyt jo sunnuntaille. Olen ollut jossakin ajatusteni sokkeloissa ja kauhistellut olotilaani, joka tuntuu aina yhtäkkiä huononevan ja sitten taas paranevan. Kirjoitin luonnoksen, koska olisi varmaan aika ottaa yhteyttä terveydenhoitajaan/ lääkäriin. Minulla on paljon kysymyksiä?

Olen myös ajatellut, etten kirjoitakaan sitä elämäkertaa. Sen sijaan jatkan papereideni hävittämistä ja kirjoitan helpommista aiheista.  Ajattelen liikaa, mutta mitä muuta voin tehdä. Koti on taas pölyä täynnä. Yritin imuroida vähäsen, jatkan huomenna.

Näin paljon muistoja ei taida olla edes tuhatvuotiaalla! Mistähän sanonta mahtaa olla peräisin? Muistan käyttäneeni sitä joskus.

12.5. tiistai.  Viime viikon jälkeen olen joutunut kahlaamaan suolla. Odottamatta ikävien uutisten kautta jouduin pimeälle alueelle enkä tahdo päästä sieltä ulos. Muistan, että olen ennenkin alkukesästä tai jo aiemmin keväällä rämpinyt masennuksen suossa.  Niin oli viime vuonnakin. Nyt se on tuntunut mahdottoman pahalta. Tyttäreni käynnit joinakin aamupäivinä ovat hiukan lieventäneet olotilaani. Tosin silloinkin olemme usein käsitelleet vanhoja muistoja. Välillä ymmärrän hyvin, miksi muisteleminen on ihmisille vaikeata.

Ajatuksissani olen taas ehtinyt luovuttaa monista kirjoittamissuunnitelmistani. En jaksa tarttua edes lähes sovittuihin tehtäviini. Lehtikirjoitukset taitavat jäädä tänä keväänä tekemättä. Paperikasojen hävittäminen tuntuu raskaalta. Kliiviat olen saanut siirrettyä parvekkeelle. Juutun moniin asioihin tuntikausiksi enkä pääse irti.

Tiedän, että tämä kaikki on edelleen jälkimaininkia raskaista töistä edeltävinä vuosina. Nukuin eilen lähes koko päivän. Olen tehnyt vain kaiken välttämättömän. Ehkä jostakin paperikasastani löydän pienen tarinanalun, johon sisältyy sukututkimukseen kaivautumista ja vapaata kirjoittamista. Siitä voisin saada alun purkaakseni masennustani.  Auttaisiko maailmankaikkeus? Yrittäkää kestää.

 

Kevään ihanuus

On sunnuntai 3.5. kello 10.28. Aloitan postaukseni kuin aloittaisin päiväkirjani sivun. Koivumetsikön vihreä lähes jo peittää sen takana olevan kerrostalon, jonka takana pian autokatosten takana kulkee Hyrylän ohitse kulkeva Järvenpäähän vievä tie. En ole todellakaan kaukana paikasta, jonne saavuin pienen perheeni kanssa juuri ennen joulua 1979. Tämän paikan maisemaa silloin ei enää voi täysin muistaa ja tunnistaa, se oli lähinnä peltoa ja pieniä istutettuja puita. Pellolla käyskentelivät rusakot ja jänikset. Rusakkojen uudet sukupolvet ovat edelleen kiintyneet omaan kotiseutuunsa. Aiemmin tällä viikollakin, seurasimme Minni ja minä ikkunoista ja parvekkeelta taloa kiertävää suurikokoista rusakkoa, joka nakerteli pieniä ruohotupsuja talojen pihamailla ja välillä rapsutti itseään. Täällä ihmisrakkaille eläimille riittää tilaa, mikä on uudempien asuintalojen ympäristössä harvinaista, koska niille rakennukset nousevat vieri viereen.

Eilen sain vihdoin lähdettyä liikkeelle. Hurraa!! Onhan tässä kärvistelty, vaikka kuinka pitkään. Vaivat ja tekemättömät tehtävät painavat edelleen liian paljon. Kaiken päälle tulee vielä häpeä omasta ulkonäöstä, joka kertoo raskaista paineista, iästä, terveydestä ja huonosta kunnosta. Vaikka kuinka yritän, sitä taakkaa on vaikea kaivertaa pois. On vaikea lähteä ihmisten ilmoille, koska tunnen, etten enää kuulu sinne. Itsekin sanoisin, jos joku muu valittaisi, että onpa outo tunne. Ikään kuin minun pitäisi voida esittää olevani täysivaltainen kansalainen huolimatta puutteistani.

Vapunpäivänä ajattelin ihmisten olevan liikkeellä, joten siirsin ulosmenoani päivällä, sillä tiesin, että sää vain paranisi, niin kuin kävikin. Kuntooni ja laiminlyönteihini nähden teinkin harvinaisen pitkän reitin. Valkovuokkometsä ei ole vuosiin ollut niin hieno kuin nyt. Monena keväänä maasto on ollut osittain liian kostea ja eteneminen pitemmälle on ollut vaikeaa ilman kumisaappaita. Sää oli myös mitä parhain. Jollen olisi nähnyt paikkaa aiemmin, olisin nyt voinut pyörtyä sen nähdessäni. Polku lähtee kiemurtelemaan heti kun astuu kävelypyörätieltä koivumetsikköön. Näkymä oli ihastuttava ja jumalallinen, pyhä. 

 

Kauempana kuulin maanviljelijän ahertavan traktoreineen pellolla, jota olen kutsunut omaksi pellokseni, koska olen vuosia käynyt ihailemassa sitä viljakasvien kasvaessa. Silloin olen joen ylittävän sillan jälkeen ohittanut koivumetsikön paitsi en valkovuokkoaikaan, olen rientänyt pellon laitaan ja aiemmin kiivennyt rinnettä pitkin aivan lähelle kuvaamaan sen tilaa kuin maanviljelijä ikään. Näin puiden läpi, kuinka traktorin kulku nostatti pellon rinteellä mullan ilmaan. Sen pellon vieressä olisi kiva asua.

Jatkoin matkaani valkovuokkojen välissä kulkevaa polkua pitkin. Polku on nykyään aivan selvä ja paljon kuljettu, mitä se ei ollut aikoinaan.  Tiedän, että vanhin lapsenlapseni kolmen lapsensa kanssa on kulkenut vuosien mittaan sitä pitkin hyvin usein ja polku kantaa satoja heidän jalanjälkiään. Olin ensin kulkenut auton jätettyäni jokilaakson polun läpi aina kävelytielle. Kutsun sitä omaksi ryteikökseni. Siellä on paikoin vaikea kulkea puiden ja pensaiden juurien vaikeuttaessa. Tänäkin keväänä olen lyhyesti käynyt siellä enkä ole aina päässyt polulle, koska joen vesi on ollut korkealla ja peittänyt alueen. Nyt oli ollut jo pitkään kuivaa ja polku näytti myös paljon kuljetulta. Talvisin se ei useinkaan ole sitä. Alueen runsaat tuomipuut olivat jo nupuilla. Muista kasveista ei vielä tiedä, sillä ne saattavat vaihdella joka vuosi. Minulle erityisen rakkaita ovat maitohorsmat, joita tuomien lisäksi olen käynyt ahkerasti joka vuosi kuvaamassa.

Pahan tulvakevään jälkeen kasvillisuus voi olla muuttunutta ja tekee paikasta vaikeakulkuisen. Tänä keväänä tulvan poistuttua, ei ole satanut paljon, mikä helpotti kulkemista myös valkovuokkometsässä. Ehkä siksi myös ryteikköä pitkin oli kuljettu useammin. Linnutkin rakastavat paikkaa.  Olen seurannut aluetta ainakin sen isoista muutoksista 2005 alkaen, jolloin sinne rakennettiin kaksi lampea. Sen jälkeen kehitys on lähes kokonaan jäänyt pois. Kaatuneet pensaat ja puut saavat jäädä. Joki peittyy niihin.

 

Kävelytielle tultuani ja ylitettyäni sillan, olin kohteessani, valkovuokkometsässä. Ne kaikki katsoivat ”kasvot”aurinkoon, vieri vieressä.  Valkovuokko Anemone nemorosa on eurooppalainen laji, vieläpä täysin.  Toukokuun 17 vuonna 1959 kaivoin kotini lähimetsästä Rengossa valkovuokon ja vähän juurta kasviooni. Olin silloin 12-vuotias ja aloittanut oppikoulun syksyllä 1958 Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Olisiko kasvien keruu osaltani alkanut juuri sinä kesänä. Päiväkirjoistani selviää enemmän.

En ole vieläkään hävittänyt kasviotani, mutta se ollut lähellä. Kasvien kerääminen oli tärkeä vaihe elämää ja opetti ikävistä puolistaan huolimatta paljon.

Jatkoin valkovuokkometsässä aina pidemmälle. Se oli siis nyt helpompaa, koska kaikki lätäköt olivat matalia. Kaipasin istumispaikkaa edes hetkeksi, mutta sellaista ei ollut. Metsä jatkui, mutta minua kiinnosti siinä vaiheessa kiivetä mäelle aiemmin mainitsemieni peltojen yläpuolelle. Vähän epäröin, sillä kuntoni ei ole todellakaan hyvä ja rinne oli melko jyrkkä. Kukaan tuntemani ihminen ei tosin lähtisi tuollaiselle ryteikkökävelylle paitsi mainitsemani vanhin lapsenlapseni. Selvisin kuitenkin huipulle. Huomasin olevani lähellä peltojen takana olevaa puuta, jota olen useimmiten vain kuvannut kaukaa. En voinut mennä lähelle, koska ennen sitä oli kielto mennä rakennusmaalle, jonka sisällä puu oli. Alhaalla toisella puolella näin ison rajatun alueen ja edessäpäin Lahelan kaupat. Liittyisikö alue jotenkin Lahelan tulevaan kouluun, jota alettaisiin rakentaa muutaman vuoden päästä?

 

Palasin alas mäeltä ja olin hurjan ylpeä itsestäni ja jaksamisestani – ja jaloistani. Ajattelin, että lapsenlapseni Alex oli nuorempana usein seuralaiseni vastaavanlaisilla retkillä. Vanhinta lapsenlastani olin myös kierrättänyt alueella, mutta tuskin hän sitä muistaa. Silloin olimme liikkeellä lasten ehdoilla, nyt vain omillani. Lähestyessäni kävelytietä, istahdin hetkeksi polun yli kaatuneen puun päälle, koska se oli sellainen, että pystyisin siitä helposti nousemaan. Selvittelin ajatuksiani ja otin muutaman kuvan, kunnes hätkähdin, kun vanhempi pariskunta oli tulossa polkua pitkin. Nousin nopeasti ja vaihdoimme pari sanaa. Muita en koko retkelläni nähnytkään. Autuas maailma! Tapasin toki paljon lintuja ja niiden laulut säestivät kulkuani, samalla kun onnelliset sitruunaperhoset seurasivat kulkuani. Talitinttipariskuntakin tuli tervehtimään.

Palasin ryteikön läpi takaisin autolleni. Olin poikki, mutta jaksoin vielä poiketa kaupassa ostamassa Minnille lisää ruokaa. Enpä sitten paljon muuta jaksanutkaan, kuin tehdä ruoan ja lökötellä loppupäivän. Tuntui vähän samalta kuin ison siivousrupeaman jälkeen.

Kirsikkapuut muuten kukkivat parhaillaan. Koristekirsikkapuita kasvaa kotitaloni edessä.