Katoava maailma

Aloittaessani 2.3. ajattelin kuten alla kirjoitan:

Josko kirjoittamalla saisi sisäisen kiihkon sammumaan, niin se olisi hyvä. Kirjoitan, jotta selviäisin elämässä eteenpäin. Välillä tuntuu tosi vaikealta. Valvoin melkein koko viime yön. Tuliko eteen hetki, kun kamelin selkä katkesi. Päivällä olin ajatellut käydä kuvaamassa, kun Tuusulan kunnantaloa puretaan. Rakennus on tunnetun arkkitehdin Arto Sipisen suunnittelema ja se on valmistunut Hyrylän keskeiselle paikalle 1980. Muutin Tuusulaan, aika lähelle Hyrylän keskustaa, juuri vähän ennen sen valmistumista loppuvuodesta 1979.  Ajatus jäi mielen pinnalle ja räjähti yöunien aikana. Niin käy minulle silloin tällöin. Se on kai vanhuuden ongelma.

sunnnuntaina 26.2.2023 koko etelä-Suomi tuntui kokoontuneen Tuusulanjärvelle. Jopa Suomen presidentti oli siellä luistelemassa.

https://www.hs.fi/kaupunki/tuusula/art-2000007782340.html

Siinä oli se hetki. Olen pitkään pantannut mielessäni aihetta, jossa kertoisin, miten koko entinen elämäni, kotini, kouluni ja muut tärkeät rakennukset on tuhottu yksi kerrallaan. Koen se jotenkin sanomaksi itselleni: kaikki on katoavaista. Muut vain nauravat ja puhuvat rötisköistä ja ovat tyytyväisiä, kun tilalle rakennetaan korkeita kerrostaloja, parkkipaikkoja, palvelutaloja.  Olen käynyt kuvaamassa, mutta en ole saanut kirjoitusta aikaiseksi, olen saattanut mainita, mutta siihen on jäänyt. Olen kerännyt tuhoa!  Kirjoittaminen auttaa yleensä. 

Minulla oli lapsenlapsi mukana.

 

Yritän selvitä järjissäni. Ymmärrän entistä paremmin sodan alle jääviä ihmisiä, joiden kodit, koulut ja kaikki merkityksellinen infra tuhoutuu. Menetän silloin tällöin unen hellän hoivan, kun jokin ajatus alkaa olla ylitsevuotavan iso.  Tämä asioihin juuttuminen on mielestäni seurausta pandemian ajasta. Sanon nyt usein itselleni, älä ajattele, tee ja mene. Ajatteleminen, kuvitteleminen ja asioiden pilkkominen pienemmiksi ja ymmärrettäväksi, olivat eräänlainen selviämiskeino yksin ollessa. Itse asiassa olen huomannut samanlaisen vaikutuksen muissa läheisissä ja tuntemissani ihmisissä, myös nuoremmissa. Voisin kuvata sitä eräänlaisena vieraantumisen, arkuuden ja sisäänpäin kääntymisen lisääntymisenä. Toki, jos sen ottaisin puheeksi, ei sitä ehkä myönnettäisi.

1.3.2023 taustalla näkyy Tuusulan kohta purettava ostari, jonka takana on tori ja kunnantalo. Minulla on kyllä kuvia paikasta ennen pilvin pimein.

Nyt maaliskuun alussa paikallinen Keski-Uusimaa-lehti tiedottaa: ”Hyrylässä alkaa pian iso myllerrys – 40-vuotias ostari nuijitaan maan tasalle. Purku-urakoitsija valitaan teknisessä lautakunnassa maalis-huhtikuussa.” Suuri hävitys alkaa vapun tienoilla.  Olen aiemmin lukenut jostakin, että purku maksaa ainakin 600.000 euroa.

Vanhan ostarin paikalle rakennetaan massiivinen palvelukeskus, johon tulee HOK-Elannon Prisma ja muuta liiketilaa, kokoontumistiloja ja työtiloja Tuusulan kunnan työntekijöille ym. Se sai jo asukkaiden ehdottaman nimen ”Särmä”.  Minua huvittaa, sillä nimi on kuin varastettu minulta, tein 1960-luvulla lehteä nimeltä Säro. Siis ei aivan sama. Olen siitä joskus kirjoittanut, ehkä vanhassa blogissani, voisin etsiä lehdelle suunnittelemani kansikuvan tähän kuvitukseksi. Kuntalaiset olivat ehdottaneet eri nimiä ja Särmä voitti.  Nyt uudesta nimestä iloitaan, koska se on loistava nimi palvelukeskukselle kuvaten Hyrylän uuden maamerkin muotokieltä.

 

Ajatelkaa, enhän minäkään keksinyt avoimen yliopiston taidehistorian opinnoissa laatimassani proseminaarityössäni koskien Hyrylän toria mitään sen kummempaa uutta yhdistävää toimintaa kuntalaisille. Nimeksi tuli ”Hyrylän tori Tuusulassa" ja esittelin sen 10.4.2012.  Minun vaatimattoman luomukseni perusta tuhoutuu uuden palvelukeskuksen muodossa lopullisesti. Kuntalaiset saavat uuden ja uljaan kauppakeskuksen. Minusta sellaisia ei enää nykyaikana tarvita. Mutta nuori polvi onkin eri mieltä. Tässä linkki postaukseeni, joka koskee nimenomaan tuota proseminaarityötäni. Oli aika huvittavaa, että olin silloin melkein pakotettu valitsemaan aiheen kotiani läheltä. Nyt on hurjaa ajatella, miten kaikki onkaan sen jälkeen kehittynyt. Kun vasta suunnittelin tehtävää, otin mukaan koko Rykmentinpuiston alueen, mikä ei tietenkään käynyt, koska aiheen piti olla tarkoin rajattu. Kymmenen vuotta meni eikä aluetta enää tunne entiseksi.

Helmikuu 2018 hävisi kotitalo Rengon kirkonkylällä 1960-luvulta, josta äskettäin kirjoitin. Kuva ei ole itse ottamani, kuten yleensä kaikki kuvat ovat.

Koko Hyrylä muuttuu ensi kesänä pölyiseksi. Aluehan on kivenheiton päässä nykyisestä kodistani. Hyrylässä ja lähiympäristössä on edelleen koko ajan rakenteilla monia uusia kerrostaloja, kouluja ja vastaavaa. Maisema muuttuu koko ajan. Muutokset eivät jää tähän.

Olen maininnut aiemmin, että lähes kaikki entiset kotini ovat tuhoutuneet tavalla tai toisella, entinen kouluni purettiin viime vuonna, maisemani häviävät. Ei tarvittu edes sotaa tuhoamaan rakennuksia, puistoja ja metsiä.  En aio nyt jatkaa tällä aiheella, ehkä sitten, kun aiheet taas lähestyvät minua ja alkavat ahdistaa.

Yritän jatkaa muutamaa päivää myöhemmin, mutta inspiraatio kirjoittamiseen loppui ruokailun jälkeen. Nyt on mukava asettua sohvalle kissa kainalossa katsomaan jotakin kesken jäänyttä sarjaa. Saan usein aamuisin ideoita, joihin olisi aika paneutua. Ideat ja aineiston valtava koko ovat joskus rasite, kun väsymys iskee.

Siihen toimintani useimmiten jää.  Tätä postausta jatkan seuraavana päivänä. Jos viivytän pitempään, teksti joutuu julkaisemattomien blogien hakemistoon.

Kuva 4.3.2023 Miksi Tuusulan kirkon rinteessä seisovista kuusista toinen on kaadettu? Olin ulkoiluttamassa koiraa, joten en pystynyt keskittymään riittävästi kuvaamiseen.

 

Aloin aamulla turkia arkistojani ja samalla heittää pois lehtileikkeitä ja kopioimiani tekstejä. Tekemiseni sillä saralla on kuin hiiren kakka, sillä mahdottoman vähän paperia lähtee kerralla roskiin. Sen sijaan mielessäni viriää uusia ideoita. Onneksi järjestin suurimman osan papereista johonkin itse ymmärtämääni järjestykseen, kun muutin pariin otteeseen ja viimeksi pian kuusi vuotta sitten.  Omaa järjestystäni tuskin kukaan muu ymmärtää, sotkenkin sitä koko ajan. Mielessäni on kuitenkin saada edes jotakin tehtyä, päiväkirjat, kalenterit, työaikaiset kuvat ja materiaalit, kouluajoista jääneet paperit, kirjeet jne. Sitten on kaikki muu, kymmeniä mappeja, joita olisi hyvä osittain purkaa. 

3.1.2022 molemmat kuuset

Löysin kuitenkin sen 1962 tekemäni Särö-lehden kannen. Koska se on aivan kokonainen lehti kuvineen ja artikkeleineen, muistin, että aivan varmasti olen kirjoittanut siitä. Sitten löysinkin sen. Olen kirjoittanut lehdestäni blogissani 25.10.2015, jonka pääset lukemaan täältä.

En aio tässä jauhaa aiemmin kirjoittamastani sen enempää. Vanha nainen on usein tyrmistynyt maailman menosta, metsien, puiden ja rakennusten kiihkeästä hävitysvimmasta. Mitään en sille voi, vaikka se joskus tulee häiritsemään uniani kuten viime viikolla. Sittemmin olenkin nukkunut kuin pikku lapsi. 

Tässä 28.8.2018

 

Minä olisin varmaan vain osittainen ihminen, jos en olisi säilyttänyt sitä kaikkea, mitä säilytin. Sitten, kun aika minusta jättää, voin käyttää rakastamaani lausetta: Olen aika, joka katosi.  Käytin sitä blogissani 13.2.2015, mutta silloin tarkoitin ”Mutta minä kuten me kaikki olemme aika, joka katosi, jos olemme hiljaa ja piilotamme itsemme.” Se on siis aika sopiva lause moneen vaiheeseen elämässä ja jota voi laajentaa (kuten otsikossa) ja supistaa.  Pääset tästä lukemaan em. blogini.

Lohdullista.

 

Koettua, luettua ja kirjoitettua

Minusta on tullut täksi päiväksi oikein laiska. Heräsin tosin poikkeuksellisesti jo aamuyöstä, kun eräs tutkimusajatus alkoi askarruttaa ja kiihotti mieltäni kirjoittamiseen. En sitten saanut muuta aikaiseksi kuin lupaavan alun, jota sitten joku päivä jatkan. Välillä olen melkein nukahtanut istualleni. Ulkona on poikkeuksellisen kylmää verrattuna vaikkapa joulukuuhun. En lähde minnekään. Tosin hain aamulla lehdet postilaatikosta ja kävin myöhemmin lisäämässä ruokaa linnuille. Sekä taka- että etupihalla on ruokintapaikat. 

 

Kaikki kuvat ovat vuosien takaa....

 

Olen tainnut tulla herkemmäksi kylmille ilmoille. Tänäänkin on ollut upea keskitalven aurinkoinen päivä ja pakkasta vain – 14°C. Kylmää ilmaa huokuu Venäjän Siperiasta meille. Iltapäivälehdet ovat veistelleet siitä isoja otsikoita. Tässä on nyt kaikki, mitä minä aion säästä sanoa. Ihan turha puheenaihe kerta kaikkiaan! Emme voi sille mitään.Minullakin se on nyt vain jutun täytettä.

Vietän tässä päivää kiinteistönvälittäjän pitämän yksityisesittelyn jälkeen. Olen tainnut mainita, että minulle hukkaantuu siinä ainakin yksi vuorokausi ja sitten olen helpottunut, etten halua tehdä mitään pakollista. Huvittelen sitten tällä tavalla. 

 

Tammikuusssa 2011.

 

Sunnuntaina oli siivouspäivä ja maanantai-aamupäivällä vielä järjestelypäivä, joka huipentui sitten puolen tunnin esittelyyn. Välittäjä soitti innokkaana kertoen katsojien varsinkin naishenkilön olleen hyvin innostuneita talosta. Aika monta innostusta on tässä ajan kuluessa lopahtanut ties mihin, että en jaksa itse enää kauheasti hyppiä ilosta. Sanoin vain ystävälleni, että on se hienoa, että joku osaa kuvitella itsensä tänne asumaan huolimatta sisustuksen puutteista ja vähyydestä. Ihmetystä saattavat herättää myös valtavat arkistoni ja kirjani. Niitähän en tässä oikein ehdi edes järjestelemään. Sysään vain keskeneräiset asiat laatikkoon ja vien "roinahuoneeseen" muiden vanhempien keskeneräisten juttujen joukkoon. Siksi aikaa.

Facebook ilmoitti tapansa mukaan vanhoista postauksista ja niiden joukossa blogistani, jonka julkaisin 5.1.2011.  Koska en voi sitä enää suoraan jakaa, kopion sen tähän ja lisään omia kommentteja. Se sisältää taloon liittyviä asioita. Siinä suunnittelin tehtäväksemme tullutta esseetä, jonka kirjoitin omasta kotitalostani.

 

Luettua ja koettua

”En todellakaan. Mitä mä sitten tekisin?” vastasi eräs haastateltava henkilö tämän aamun Helsingin Sanomissa kysymykseen ”Odotatko eläkeaikaa?  Olin juuri pohtinut sitä, miksi joinakin aamuina kiinnostavaa luettavaa ja jopa lehtileikkeiksi päätyvää on runsaammin kuin muulloin. Toisinaan en vain jaksa innostua. Mutta että minulla olisi eläkkeellä ollut hetkeäkään ongelmia tekemisen suhteen?

Kun lähdemme eläkkeelle, asennoitumista on hurjasti muutettava ja asiat laitettava uuteen tärkeysjärjestykseen. Mikään entinen ei enää päde.

Tänä aamuna kiinnostuin ensimmäiseksi hevosen lannasta luettuani artikkelin ”Lanta tehokäyttöön Itämeren pelastamiseksi.” (toim. Heli Saavalainen) 

 

Ensimmäiset siemenkuvastotkin olivat saapuneet postissa tällä viikolla, joten lantajuttu varmaan kutitti minun maanviljelijän/puutarhurin sieluani, kun luettelot olivat ensin sitä ruokkineet. Puutarha-asiat alkavat yleensä tulla mieleen hurjan aikaisin, silloin kun maa on paksuimman lumikerroksen alla. Silloin niille olisikin aikaa, jos olisi. Ja aina on, jos on muuttanut aikakäsitettään. Tekemistä kyllä riittää – eläkkeelläkin.

Lantakuva hevosaitauksessa oli Nurmijärveltä, kaukana merestä, kaukana erityisesti Saaristomerestä, jonka tilanne rehevöitymisineen on maatalouden kuormituksesta johtuen vain huonontunut entisestään. Menneinä vuosina  aina 1980-luvun lopulle saakka peltoja ylilannoitettiin jopa niin paljon, että kasvit eivät pystyneet lannoitteita käyttämään vaan fosfori varastoitui maahan. 

 

Hevosenlanta vei minut kuitenkin lähemmäs, omaa puutarhaan muistaessani, että yhden kerran olen kasvimaahani peittänyt aivan turhan pienen määrän hevosenlantaa, jota muuten myydään myös säkeittäin puutarhamyymälöissä.

Suomessa hevosen jätökset luokitellaan eläinperäiseksi jätteeksi, mutta vaikkapa Saksassa, Ruotsissa ja Ranskassa lanta on kasviperäinen sivutuote, jonka poltto on yleistä. Eri maissa tulkitaan EU:n jätedirektiiviä eri tavalla. Sitähän voivat rauhassa pohtia edelleen. Taidan jatkossakin käyttää kanankakkaa pussista kasvimaani lannoitukseen, Googlaamalla löysin seuraavan mielenkiintoisen uutisen.

Huhtikuussa 2011 pusikkoa alettiin hävittää talon tieltä

 

On hienoa olla huolissaan ympäristön tilasta ja velvollisuutemme on kerätä tietoa ja muuttaa omaa käyttäytymistä, jos se on tarpeen.  

Arkkitehtuuri kuuluu olennaisena ja uskomattoman laajana osana taidehistorian opintoihin. Siksi olenkin viime aikoina perehtynyt taloihin lukemalla useita kirjoja. Tehtäviemme puitteissa olemme saaneet osan kirjavinkeistä opettajaltamme, osa on sattumalta käsiini joutuneita. Kirjat käsittelevät meille kaikille hyvin tärkeää aihetta kukin omasta näkökulmastaan, omaa elinympäristöämme, kotiamme, tilaa, jossa vietämme suurimman osan ajastamme.

Mainittu läheinen talo alkoi valmistua. Kuva syyskuulta 2011

 

 

On helppoa pysytellä tietämättömänä, kun nykyaika kuuluu uusavuttomille ihmisille, joita kiinnostaa vain pintapuolinen tieto, jos sekään. Lehdissä annetaan ohjeita niin typeristä asioista, että vanha konkarikin joskus menee lankaan ja alkaa uskoa kaikkea hömpötystä sen sijaan, että perehtyy asiaan syvällisemmin. Vaikkapa oma kuntamme esittelee kaavoitushankkeet kapulakielellä, jota ei pysty ymmärtämään. Olisi oikein vaatia kielen kääntämistä. Tämä tuli mieleeni, kun mietin, missä vaiheessa lienee uuden rivitalon rakentaminen taloni kulmille.

En ole estänyt rakentamista saati pahemmin miettinyt, miten olisin asiaan voinut vaikuttaa. Kun rakentaminen alkaa, rauhani on silloin tipotiessään, se saattaa jopa vaikuttaa tämän tontin puihin ja kasveihin. Kävin eilen hankkimassa tonttiani/taloani koskevaa nippelitietoa esseetäni varten oman kuntani arkistosta. Sain äärimmäisen hyvää palvelua arkistosihteeri Aino Ollikaiselta. Kohtaaminen toi minulle myös paljon aivan muihin asioihin liittyen hyviä ajatuksia edelleen vaalittaviksi ja työstettäviksi.

 

 

Lukemistani kirjoista erityisen viisas kirja on nimeltään ”Talojen kieli”. Kirjan on kirjoittanut Kaj Nyman ja se on ilmestynyt Rakennusalan Kustantajilta vuonna 1998. Kirja osui käsiini paikallisesta kirjastosta.  Googlaamalla sain selville, että Kaj Nyman on arkkitehti ja FT ja yhdyskuntasuunnitelun emeritusprofessori, joka on ollut esillä erityisesti Savonlinnan ohitustieasiassa.

Kirjan takakannen teksti kertoo seuraavaa:

”Talojen kieli on sitä arkkitehtuuria, jota kaikki osaavat, äidinkielen tavoin. Arkkitehtuurin kuvilla on vastineensa jokaisen sielussa, jokainen ymmärtää pilarin ylpeyttä, suojaisen tilan lämmintä syliä, kivimuurin peräänantamattomuutta, ison ikkunan avomielisyyttä, pienen ikkunan salaperäisyyttä. Talot ovat kaikkien asia.”

Miksi arkkitehtuurista on kuitenkin meidän kulttuurissamme tullut kummajainen, johon harva pystyy solmimaan henkilökohtaisen suhteen? Voimmeko löytää uudestaan talojen kielen, joka on jokaisen äidinkieli?

Hesarissa tänään oli myös kirjailija Riku Korhosen kolumni. Luen ne aina tarkkaan, koska ne ovat erityisen osuvia ja hyviä. Ja osuu minuunkin tänään, varsinkin kun lukee tämän kirjoituksen. " 

Kolumni löytyi silloin vielä netistä, muttei enää. Onhan se minulla jossakin lehtileikkeenä, mutta en lähde sitä nyt esimään.

Eipä tänään muuta kuin hienoja pakkaspäiviä ja punaisia poskia kaikille lukijoilleni!

Talo näkyy hyvin ikkunoista ja pihalta.