Näytetään tekstit, joissa on tunniste häpeä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste häpeä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 5. joulukuuta 2025

Häpeän valta

On yllättävän vaikea aloittaa uudestaan, kun aloin äskettäin katkoa polkujani ajattelematta sen enempää. Tai ehkä aloin vain ajatella liikaa. Kun sukukirjakirjaprojekti tuli loppuun ja kirja ilmestyi, aloin rentoutua ja ajattelin, ettei minulla ole enää kiire minnekään. En ollut aamusta alkaen hengästynyt, en saanut enää paniikkituntemuksia. Rentouduin, koin tunteita, joita en ole aikoihin kokenut. Välillä kelasin menneitä asioita, joita en ole ehtinyt ajatella. Olin unohtanut monia asioita. En ollut jaksanut osallistua.

Lapsen iloa 21.3.2016 (kaikki kuvat vuodelta 2016)
 

Heräsin usein öisin ajattelemaan sitä samaa häpeää, joka on vaivannut minua lapsesta saakka huolimatta useista irtaantumisyrityksistäni vuosien mittaan. Luin vuosien 2011–2012 päiväkirjojani, joissa oli osittain pitkiä katkoja kirjoittamisessa mm., kun aloin sairastua nivelreumaan, jota alusta alkaen pidettiin aivan jonakin muuna. Luin äskettäin jostakin, että se on tunnollisten ja kilttien naisten sairaus, naisten, jotka huolehtivat muista, ovat empaattisia ja asettavat omat tarpeensa toissijaiseksi. Sen valossa aloin ymmärtää lisää. Se myös selittää, miksi sairauteni alkoi kokemastani valtavasta ahdistuksesta ja miksi vielä nyt palaan ajattelemaan asioita, joita en aikanaan voinut edes kertoa muille. Sekin häpeän takia.

6.7.2016 muita iloja pihalla

Häpeä on asiana ja käsitteenä hyvin monimuotoinen, sisältäen koko ihmiselämän vauvasta vanhuuteen, aina läsnä oleva kokonaisuus, joka saattaa kalvaa meitä ja vaikuttaa elämäämme ja kehitykseemme siksi ihmiseksi, joksi voisimme tulla. Moni saattaa esittää kysymyksen, mitä on häpeä.

Olen kirjoittanut aiheesta melko usein enkä voi olla kelaamatta sitä aina uudelleen, kun palaan elämäni aiempiin vaiheisiin.  Jostakin ajatuksesta se hyppää eteeni jopa keskellä yötä. Muistiini palautuu juuri silloin sellaisia asioita, joita olen luullut unohtaneeni, mutta jotka liittyvät vahvasti juuri samaan teemaan. Niitä on ollut jokaisessa ikävaiheessani. On ikävää, jos ja kun olen siirtänyt osan omasta häpeästäni jälkipolvilleni, koska heillekin teema on kovin tuttu. Häpeä on voimallisesti ihmiselämää koskettava asia, että harva voi siltä väistyä, vaikka todennäköisesti mielellään kieltääkin sen.

6.7.2016  Lapsen innostusta

Ihmettelin kovasti, miksi monet nk. ystäväni ovat vahvistaneet häpeästä syntynyttä tunnetta, kun olen avoimesti aikoinaan kertonut siitä. Olen kirjannut pieniä kohtaamisia päiväkirjoihini, kipeitä sanoja. Ne ovat aiheuttaneet etääntymisiä. Lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjat kertovat myös niistä. Ihmiset ovat kautta aikain nähneet minussa avoimia kohtia, joihin on helppo hyökätä. Usein kautta elämäni olen usein vastustanut niitä menemällä suoraan kohti, olemalla rohkea. Olen oman elämäni mullistusten aikaan ollut heikoilla ja kipeä haava minussa on huomattu ja niihin on isketty.  Hyväluontoisuuteni, naiiviuteni on ollut hyvä kohde iskeä. Naiivin naisen päiväkirja ensimmäisen blogini teemana varmaan tuli juuri sieltä.

Häpeän kehittymisen suhteen voin siis hyvin palata jo varhaislapsuuteni, kun tällaiset tapahtumat alkoivat kehittyä ja toistua.  Myöhemmin sekä naiset että miehet ovat käyttäneet siinä mielessä minua hyväkseen. Ainoa keino vastustaa sitä on ollut olla huomioimatta sitä, mutta silti se on jättänyt jälkensä. Olen myös ollut aina erityisen herkkä huomaamaan samankaltaisia tapahtumia, jotka ovat kohdistuneet muihin läheisiin ihmisiin kuten vaikkapa äitiini. 

Tyttäreni kertoi vastaavia voimakkaita kokemuksia omalta kohdaltaan. Arvosteluja, ylenkatsetta, jotka kantavat läpi elämän. Toivoin, ettei se siirtyisi seuraavaan polveen, koska olen nähnyt siitäkin oireita. Sanoin aina, että ei pidä välittää, mitä muut ajattelevat. Taitaa olla niin, ettei kukaan selviä siitä noin vain. Jokaisen on joskus itse käsiteltävä tämä teema. En tosin tiedä, ymmärtävätkö kaikki sen. Koska joskus avattuani sydämeni, olen saanut vastaan mielipiteen, että ko. henkilö ei tunnista aihetta.

Kun haen hakusanalla ”häpeä” blogejani, esille nousee hyvin monta tekstiäni ja tulihan sieltä myös tämä 12.4.2014 kirjoittamani ”Rohkeus kohdata”, joka kyllä kannattaa kaikkien lukea. Linkki tekstiin on tässä.

 

20.7.2016 Alexin askelia tuli seurattua kameralla vauvasta eteenpäin. Nyt hän on jo 13-vuotias.

 

5.12.2025

Jatkan nyt kesken jäänyttä postaustani. Tänään tuli eteeni valokuva, jonka olen ottanut silmistäni 9 vuotta sitten eli 5.12.2016. Piti oikein tarkistaa, mitä muita kuvia samalta päivältä ja ajalta löytyi.  Aikaa kuluu ja unohdamme asioita eikä niitä tarvitse edes muistaa. Kuva sopii tämän blogini päätteeksi. 

Kuvan voi liittää myös aiheeseen ”häpeä”. Tuohon aikaan taistelin 2014 tehdyn kuukausien vesivahinkokorjausten jälkikorjausten kanssa. Virheiden takia ne kuuluivat saman vakuutuksen piiriin. Vetkuttelua kesti aikansa, mutta juuri tuolla viikolla alkoi tapahtua ja korjaukset tulisivat toteutumaan alkuvuodesta. Valokuvieni joukossa oli samana päivänä kuvia parista sähköpostista, joista toinen koski edellä mainitsemaani aihetta. Toiset kaksi sähköpostia olivat uskomattoman ilkeitä ja hävyttömiä posteja entiseltä asuinkumppaniltani, joka ilmeisesti kierteli välillä tarkistamassa talon ympäristöä ja sai aiheen olla loukkaava ja vaatia selityksiä minulta. Hän lienee kirjoittanut postit keskellä yötä juopuneena ja vaati minua maksamaan hänelle 2500 euron kuukausivuokraa ja saamaan autonsa autotalliin tai pihalle lomiensa ajaksi. Hänhän oli lähtenyt talosta lopullisesti syksyllä 2009 ja siitä lähtien kiusannut minua.

Olin ylpeä, että olin onnistunut kaikissa taloon liittyvissä korjausasioissa, muutoissa ja yleensä kaikissa hoitamissani taloasioissa. Oikeudenkäynneissä 2011–2012 olin kokenut valtavaa epäoikeudenmukaisuutta, mutta olin valmis unohtamaan sen kaiken ja myymään korjatun talon ja jakamaan rahat ja hyväksymään kokemani rahallisen tappion. Mutta häpeä oli valtava, se oli sisältänyt jatkuvan henkisen väkivallan vuosien ajan, inhottavat kirjeet, muiden ylenkatseen. Niihin aikoihin minulla oli paljon kaikkea muuta meneillään, asioita, jotka pitivät minut jalat maassa ja onnellisena. En kirjoittanut aiheesta paljon edes päiväkirjaan, saati blogipostauksiini. Nyt kun osa muista vuosien paineista on helpottunut, niin jostakin syystä ikävät asiat palaavat taas mieleen. 

5.12.2016 

maanantai 4. elokuuta 2025

Mitä löytyy varjojen takaa?

29.7.2025 Minulle on sattunut viime aikoina usein pieniä virheitä, jotka ne huomatessani sekoittavat pääni.  Syytän osasta virheitä pitkään kestänyttä hellekautta. Olen nyt yli kaksi viikkoa kärvistellyt tai melkein käristynyt kuumassa kerrostaloasunnossa. Parina päivänä olen lähtenyt jonnekin muualle, mutta muina päivinä en ole keksinyt mitään aihetta lähteä pois kotoani.

Kun huomaan virheen tai laiminlyöntini, menen hetkeksi päästäni sekaisin. Ajattelen heti, että alan vajota muistisairauteen. Enemmän kuin tekemäni virhe, minua alkaa rassata pelko, että kysymys on todella muistini heikkenemisestä. Olenko taas liian vaativa?


 
 

Helteiset yöt ovat olleet erityisen vaikeita. Kun joinakin öinä herään useita kertoja, niin en millään voi seuraavana päivänä olla täysin kunnossa.

Näissä blogipostauksissani olen päässyt kertomaan tunnelmistani pitkään. Terveysasiat ovat rassanneet minua aina 2023 lopusta saakka ja toki jo sitä ennenkin. Tilanteeni paheni koko ajan ja syksystä 2024 aloin olla täysin loppu. Ruumiillinen toipumiseni alkoi viime keväänä, kun olin aloittanut Trexan-lääkkeen pistoksena. Siihen saakka olin melko aktiivisesti seurannut itseäni.  Sitten aloin mennä enemmän tilanteiden mukaan.

Tiedän, että henkinen toipuminen alkaa viimeisenä ja sekin kestää. Kysyn usein itseltäni, voinko edes enää toipua kuin nuori ihminen. Mainitsemani lääke on aina ollut minulle vaikea, nyt se on auttanut, mutta lääkkeen muut vaikutukset eivät ole muuttuneet kuten, joinakin ottamisen tai pistämisen jälkeisinä päivinä esiintyvä pohjaton väsymys ja saamattomuus, joskus myös pieni sekavuus. Usein yritän katsella oireiden ohi. Keskittyminen johonkin minulle tärkeään asiaan auttaa. Anteeksi, että toistan näitä samoja asioita aina uudelleen. Loppujen lopuksi on tärkeintä, ettemme laimilyö itseämme. 

 

Olen aiemmin maininnut, että yritän nyt ajatella ensisijaisesti itseäni ja teen asioita, jotka tunnen omikseni.  Mieleni on kuitenkin edelleen melko sekava ja altis muutoksille. Päivät ovat erilaisia. Olen pahoillani. Kirjoittaminen saa minut usein unohtamaan ympäristön. Edes hetkeksi.

Lapsenlapseni Alex oli jälleen koko viime viikon luonani ja koetteli usein kärsivällisyyttäni. Sinä aikana tein kyllä kaikki pakolliset asiat kotona, mutta olin helpottunut, kun hän halusi lähteä kotiin perheensä pariin. Vein hänet Lammille (Hämeenlinna) viime lauantaina.  Sellaisen matkan jälkeen jouduin toipumaan pari päivää, osittain myös helteen takia.

Minni-kissalla on myös välillä ollut vaikeata. Minusta tuntuu silti, että musta karvainen kissa selviää loppujen lopuksi helpommalla. Käyn viileässä suihkussa usein, nukun alasti. Yksin jäätyäni, hoidan tiskit ja siivoan vain keittiön tasot. Pyykit ja kaikki muu saa odottaa. Syön jotakin pientä. Kun katson sääennustetta, näen, että muutamana tulevana päivänä on luvassa ukkosta ja minimaalisesti sadetta. Lämpötila pysyttelee seuraavat kaksi viikkoa korkealla. Pari seuraavaa päivää on vielä + 28 °.

1.8.2025 perjantai. Mikä helpotus, tänään on vähän viileämpää. Ulkona 24–24 °. Sisällä lämpötila on edelleen 26 ja risat. Sain luettua sähköpostini. Kuten olen joskus maininnut, välttelen niitäkin joskus aiempien ikävien kokemusten takia. Keksin tekosyitä, että ei tarvitse tehdä jotakin,  joskus jopa paniikki nousee sisälläni. Onneksi sähköpostissa eikä muuallakaan ole ollut mitään sen kummempaa. Rauhoitun.

Viimeinen pätkä Lammilla

 Keskustelin tyttäreni kanssa äskettäin siitä, millaisia me olemme. Tässä iässä jo tuntee itseään aika hyvin ja pystyy katsomaan elämän kokemuksiaan suoraan silmiin. Totesimme molemmat, että häpeä on voimakkain tunne, mitä tunnemme ja juuri se on monen asian esteenä.

Olen kirjoittanut näissä ja aiemmissa blogeissani paljon häpeästä ja se on viimeisimmän vuoden aikana tullut taas erityisen voimakkaana eteeni, että ehkä minun on käsiteltävä sitä uudelleen. Olen usein kirjoittanut siitä, miten selvitämme suhteemme häpeään ja pääsemme siitä pois. Häpeä osaa muuttaa muotoaan ja repii meitä sisältäpäin. Aiemmin tunsin selviäväni siitä rohkeudella ja avoimuudella. Häpeä on julma kiusaaja, se nakertaa ihmisen kehittämiä voimavaroja odottamattomilla tavoilla. Se tulee ihmissuhteidemme väliin.

Häpeä on kulkenut mukanani lapsesta saakka. Nyt siihen on tullut uusi vivahde, vanhuuden häpeä, oman vanhuuden häpeä ja toivo, että loppuelämän voisi elää tasavertaisena ja hyväksyttynä nuorempien ihmisten kanssa.  Aiemmin en edes oivaltanut, miten paljon muotoja häpeällä on. Lisäksi mukaan tulee syyllisyys siitä, ettei aina pysty hallitsemaan sitä. On kuitenkin hyvä, että sen tiedostaa. Elämä on muutosta.

Myöhemmin ajattelin, että en edes aina uskalla ajatella, mitä kaikkea häpeän. Ulkonäköni, ulkoinen vanhan naisen olemus, rypyt, vaatteeni, kaikki. Ehkä ei olekaan hyvä, että tiedostaa kaiken niin selvästi. 

Mikä tahansa vaikea elämänvaihe voi katkaista kamelin selän ja työntää ihmisen syvälle. Olen tänä vuonna kokenut sen silloin tällöin esiintyvillä paniikkituntemuksilla ja pelolla, että muut huomaavat tunteeni ja käyttävät niitä hyväkseen. Joskus aiemmin osasin kiertää tuollaiset tunteet. Vanhemmiten meistä tulee jäykempiä, liikkumisemme on joskus vaikeampaa, väsähdämme helpommin, emme jaksa kaikkea. Meillä on sairauksia ja on vaikea aina teeskennellä terveempää kuin on. Siinä on jälleen aihe häpeään.

Oikeastaan jatkan tätä blogien kirjoittamista myös, koska häpeän niin paljon.  Ehkä se oli myös yksi syistä aloittaessani bloggaamisen. Mitä kaikkea vielä löydänkään! Yllättävää, että se vie myös monen muun aikalaiseni juurille.

Mutta sitten toiseen asiaan. Olen maininnut, että sukututkimus on kaikesta ympärilläni olleesta hyväksymättömyydestä huolimatta ollut minua voimaannuttava asia. Haluaisin osata kirjoittaa siitä hyvin ja mielenkiintoisesti. Olen monesti juuttunut 1700-lukuun, koska se vieraudessaan kiehtoo minua. Samoin sotahistoria on uskomattoman kiinnostavaa. En kauhistele raakoja asioita. Elämä oli ennen uskomattoman vaikeata ja raakaa. Ihmisarvo ei ollut samalla tasolla kuin nyt, vaikka olemme myös nyt menossa huonompaan suuntaan. Olen maininnut, että haluaisin päästä entisaikojen ihmisten ihon alle. Lukeminen auttaa siinä.

Kirjoittajalle lukeminen on erityisen tärkeätä. Moni kirja on jäänyt kesken, usein syystä.  Äskettäin kiinnostuin ruotsalaisesta nuoresta kirjailijasta nimeltä Niklas Natt och Dag. Hänen esikoiskirjansa ”1893” ilmestyi ruotsiksi 2017. Wikipediassa hänestä kerrotaan seuraavaa. Kun sain isolla alennuksella, ostin kaikki hänen myös suomeksi ilmestyneet kirjansa pokkareina.  Edellä mainitun esikoisromaanin on mainittu olleen paras ruotsalainen esikoisrikosromaani.  Se on kasvanut sittemmin trilogiaksi ja tänä vuonna on ilmestynyt suomeksi vielä neljäs teos. Niitä kutsutaan dekkareiksi, mutta minusta ne ovat paljon enemmän. En ole koskaan harrastanut dekkareiden lukemista enkä lukenut niitä. 


 Viimeisimmästä kirjasta kirjoitetaan kustantamon sivulla seuraavaa:

”Toiveet ja kohtalo

Tarina, joka on odottanut kertomistaan lähes 600 vuotta. Historiallinen trilleri muuttaa muinaiset eläviksi ja tempaa lukijan valtataistelun ja juonittelujen maailmaan.

Eletään vuotta 1434. Kalmarin unioni natisee liitoksissaan. Ruotsia hallitsee Tanskasta käsin Erik Pommerilainen hyvin epävarmoin ottein. Ruotsalainen talonpoikaisarmeija nousee Engelbrekt Engelbrektssonin johdolla kapinaan ja valtaa linnan toisensa jälkeen.

Tarinan keskiössä on kolme sukunsa johtohahmoa, Bo, Bengt ja Nils ja heidän vaimonsa. Bengtin 17-vuotias poika Måns pääsee myös sisään vallan kammareihin ja tulee antautuneeksi suhteeseen, jonka seuraukset ovat dramaattiset.

Natt och Dag kirjoittaa oman sukunsa tarinaa ja vie lukijan matkalle historian pimeisiin loukkoihin.”

Tässä viimeisimmässä kirjailija kertoo tarinan omasta esi-isästään Måns Bengtinpojasta, joka murhasi Engelbrektin ja jonka suora jälkeläinen hän on 15. polvessa.

Kirjailija kirjoittaa sukunsa tarinaa. Jälkisanoina hän mainitsee, että kirjoilla on aikansa kertomukset lähteinä, vaikkei niitä kirjoissa mainita lähteinä. Kirjailija sanoo, että kirjoja tulee lukea viihteenä eikä tietokirjallisuutena, lähdeluettelo olisi ollut liian kunnianhimoinen ratkaisu. Tietokirjailijoiden ja muiden tekstit ovat olleet hänelle apuna ja mahdollistaneet kirjat.

Sopivia juuri minulle, jotta ymmärtäisin.

2.8.2025. Ehdin aloittaa jo seuraavia blogipostauksia, joten yritän saada tämän pikapuoliin julkaistuksi. Sää on ollut tänään viileämpi paitsi nyt illan suussa huomaan jo hikoilevani. Viime yönä satoi vettä ja oli ihana nukkua vähän viileämmässä. Ukkosilmoja ei meillä päin ole näkynyt.

4.8. 2025. Julkaiseminen on edelleen venähtänyt.  Vaikka hurjat helteet ovat ohitse, lämpö on pakkautunut sisälle asuntoon ja on edelleen lähellä 28 astetta. 


 

sunnuntai 16. heinäkuuta 2023

Niitä näitä tässä ajassa

Olen taas aloittanut muutaman blogipostauksen, jotka ovat jääneet kesken. Olen myös kahden vaiheilla, kirjoitanko enää jatkossa niin paljon omien päivieni tapahtumista, ja arkipäivän jutuista vai alanko kirjoittaa vain historiaan liittyvistä aiheista, joihin saan tietty suuremman ja pienemmän ripauksen nykyhetkeä. Joissakin lehtiartikkeleissa on kirjoitettu siitä, että nykyään sotketaan liikaa omaa elämää kirjoituksiin eli toimittajien ja kirjailijoiden omiin teksteihin. Se liitetään maailman muuttumiseen enemmän yksilökeskeiseksi, ehkä myös itsekkääksi? Olikohan se suunnilleen näin?


Minulla on tosin jo blogieni alkuhetkestä lähtien eli vuodesta 2008 ollut tapa katsella ja tutkia maailmaa oman itseni kautta. Teen sitä myös keskusteluissa. Hyvä ystäväni huomautti siitä aina. Olen aina ja edelleen kokenut sen ainoaksi oikeaksi tavaksi. Huomaan sen myös lisääntyneen lehtiartikkeleissa ja esseissä. Kirjoittajat pääsevät lähemmäksi aihettaan lisäämällä siihen henkilökohtaisen, usein jopa aran ja vaikeankin, näkemyksen. Ihan hyvä niin.

Henkilökohtainen ja avoin tyylini tulee jatkumaan hamaan synkkään loppuuni saakka. On ollut aiheita, joista en ole esittänyt mielipiteitäni. Usein ne ovat liittyneet sosiaalisessa mediassa kiivaasti käsittelyihin aiheisiin, riitoihin, voimakkaisiin mielipiteisiin, vihapuheeseen jne. Olen halunnut pysytellä niiden ulkopuolella paitsi, että olen kyllä lukenut niitä, vahvistanut lukemisella omaa kestävyyttäni. Tunnen myös ihmisiä, joiden kanssa en voi ollenkaan ottaa politiikkaan liittyviä asioita keskusteltavaksi. Siis ei edes keskusteltavaksi rauhallisesti!


Pari päivää sitten (14.7.) aloitin uuden blogipostauksen, mutta tiesin sen jäävän julkaisematta, mutta liitän sen nyt tähän kommenttina:

”Politiikan rintamilla on ollut viime aikoina kovin vilkasta ja myrskyisää.  Sen seuraaminen on vienyt myös minun aikaani. Olen ollut kiinnostunut myös siinä mielessä, että olin pettynyt uudesta hallituksesta ja ihmetellyt sen kompurointia heti alusta alkaen. Meillä Suomessa on ollut tapana jo pitkään erityisesti sosiaalisen median ja sanomalehtien kommenteissa olla esittämässä poikkeavia mielipiteitä syystä, että jos esim. oli edellisen hallituksen puolella, sai kasan paskavettä päälleen. On täysin ymmärrettävää, että silloin on mieluummin hiljaa. Nyt perussuomalaisten ministereistä esille nousseet asiat ovat olleet itse asiassa puhdistava asia. Rasismin ja siihen liittyvien aiheiden takia perussuomalaiset nimenomaan saivat äänivyöryn. He itse sanovat, että suora kaunistelematon puhe ja kirjoitukset ovat heidän valttikorttinsa. Niin taitaa ollakin, mutta sen uskovat parhaiten ihmiset, jotka eivät seuraa politiikkaa eivätkä ole perillä ja tietoisia maailmanmenosta eikä heillä ole kokonaiskuvaa. Siksi tämä kaikki onkin niin vaarallista. Tunnen joka päivä myötähäpeää, että kokoomus meni myös tähän lankaan, uskoi perussuomalaisia, Suomen rasistista, äärioikeistolaisinta puoluetta, jonka nyt pitää kaunistella puheitaan ja yrittää näyttää siistiä puolta jonkin aikaa. Häpeän Suomen hallitusta ja ihmettelen, miten jotkut fiksut ihmiset ovat siinä mukana.”


Häpeä on ollut minulla kestoaihe blogieni alusta alkaen. En lähde tuohon aloittamaani aiheeseen sen enempää kuin, että olen todella iloinen, että aihe on noussut nyt esille myös valtion johdossa. Siihen liittyen olen myös ihmetellyt, että rasismiin syyllistyneet ihmiset ovat pystyneet kieltämään sen itsessään ja julistamaan muuttuneensa. En usko siihen hetkeäkään. Ihminen on perusajatuksineen sama nuoresta aikuisesta lähtien, useimmat jo lapsesta lähtien. Olen itse siitä esimerkki.

Häpeä on monessa mielessä mielenkiintoinen aihe, tosin se ei ole kovin kiinnostava useimpien mielestä. Sen tunnistaminen ja myöntäminen vaatii rohkeutta. Siitä ei haluta puhua, vaikka se on kietoutunut meihin lapsesta saakka. Sitten on vielä tämä koko yhteisön häpeä, myötähäpeä ja kaikki pienemmät häpeät. Mitähän saisin tästä loppujen lopuksi aikaiseksi, jos viitsisin edes aloittaa. 

Tänään oli muistaakseni Hesarin yleisönosastolla kirjoitus, että Suomessa on liian vähän esteettömiä uimarantoja. Lukiessani sen, laitoin ”häpeälinssit” silmilleni ja ajattelin asiaa omalta kannaltani. En tarvitse vielä tarkoitetussa mielessä esteetöntä uimarantaa, mutta esteetön-sanan voi käsittää myös toisin. Olen nimittäin aina hävennyt omaa ulkonäköäni ja uimapuvussa esiintymistä todella kauan lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta. Silloin tällöin olen yrittänyt jättää asian huomioimatta, koska tiedän tuollaisen häpeän olevan aivan älytöntä. Olenhan aina ihaillut naisia, jotka uskaltavat rohkeasti näyttäytyä huolimatta ulkoisista syistä. 


Häpeän tunne tulee kuitenkin tosi syvältä ja vie monessa asiassa jo lapsuuteen saakka, niihin hetkiin, kun ulkonäköä tai ominaisuuksia arvosteltiin. Tällaiset aiheet olisi käsiteltävä juurta jaksain kuten monet muutkin asiat kuten puhumattomuus, tunteiden kieltäminen.  Toisin sanoen häpeä on kiinni minussa kuten se on monissa muissakin. Korona-aika korosti sitä ja nyt pitää irtautua. Muuten ratkaisu omaan uimaan menohäpeään olisi löytää mahdottoman syrjäinen paikka tai vanhanajan uimapuku, jossa on lahkeet.

Ihmisillä on siis kaikenlaisia juttuja, joita peitellä. Koska meillä on niin voimakas yksityisyyden suoja, jokaisen pitää ottaa ne omalta osaltaan itse esiin. Kaikki eivät vain uskalla. Saakin nähdä, mitä vastaavanlaiset asiat nousevat jatkossa esiin, yleisesti ja kirjoituksissani. Jos nyt ehdin kirjoittaa. Yritän elää rauhallisesti, tehdä töitäni eteenpäin, liikkua riittävästi luonnossa, nukkua pitkät yöunet. Ehkä kesämatkakin onnistuu? Ikkunat pitäisi pestä ja auto siivota ja imuroida.

Edelleen hyvää kesää kaikille lukijoilleni!

 

keskiviikko 22. helmikuuta 2023

Sumea mieli

Kissa kehräsi vieressäni. Vanha nainen ja kissa.  Olin levoton. Oli yö, aamuyö. Heräsin ajatuksiin, joita en pysynyt hallitsemaan enkä hiljentämään. Kissakin heräsi ja alkoi pyöriä ympärilläni, välillä päälläni, sitten vierelläni. Häiritsin hänen yöuniaan. Ajattelin, että minun pitäisi nyt kirjoittaa. Pitäisi päästä hengittämään. Se auttaisi.

Eilen 21.2. matkalla Lahelaan

Silloin tällöin minulla on edellisen kaltainen yö. Saatan nousta lukemaan pian keskiyön jälkeen tulleen Hesarin, juon kaakaota tai mustikkakeittoa. Palaan sänkyyn. Kissan kehräys vierelläni rentouttaa minut ja nukahdan loppuyöksi. Unohdan yleensä satunnaiset yöllä heräämiset, mutta nyt tein muistiinpanon, jotta siinä olisi aloitus, kun aamulla aloittaisin kirjoittaa.

Herättyäni aamu oli valjennut upeaan pakkaspäivään. Nopea tarkistus tulevista päivistä pakotti minut vihdoin sulattamaan pakastimen.  Koko jääkaappipakastin piti ottaa verkosta irti ja viedä pakasteet parvekkeelle. Onneksi en erityisesti harrasta pakastamista, koska kaupasta saa kaiken eikä kaiken lisäksi pieneen pakastimeen mahdu paljon.  Siinä oli sitten puuhaa aamiaisen rinnalla. Tehtävä oli suoritettu jo puoleen päivään mennessä.

Aamulla 22.2.

Koen aina hiukan tylsäksi kirjoittaa kotitöistä, mutta ehkä on aiheellista, koska ne ovat minulle aikamoinen rasite muiden tehtävieni tiellä. Mutta kun ryhdyn johonkin, teen sen vauhdilla.  Kaikilla 75-vuotialla ei varmasti ole tällaisia huolia. Suuri osa keskittynee päivittäisiin askareihin, kotitöihin ja ulkoiluun.  Koti on aina tiptop-kunnossa. Jos puoliso on vielä auttamassa, niin mikäs siinä.

Minulla sattuu olemaan myös muita projekteja, joista olen kyllästymiseenne saakka kirjoittanut. Kun edessä on yksi vapaa päivä, haluaisin päästää vapaalle eli kirjoittamaan. Haluaisin mennä myös ulos luontoon, mihin tällainen päivä olisi mitä parhain. Usein nyt, kuvittelen ja uneksin jo kevään ja kesän retkistä. Jos vihdoin paljasjaloin Suomessa!

Suvun multasormia riittää

Aamulla tyttäreni ehdotti, että ottaisin Alexin viikonlopuksi. En pysty kieltäytymään, siirrän oman lauantaisen menoni ja alan heti suunnitella meille ohjelmaa. Olen ollut aina hirveän joustava. Koronavauriona lienee tullut se, että en sitten jaksakaan toteuttaa kaikkea, mitä olen suunnitellut. Vaurioksi voisin katsoa myös arkuuden mennä ihmisten joukkoon. Sitä ei varmaan kukaan usko, mutta se on totta.

Häpeä on meissä kaikissa. Kolmen vuoden pandemian aika nostatti monia asioita ihmisten iholle. Huomaan sen itsestäni, huomaan sen läheisistäni. Se ilmenee eri tavoilla, mutta jotakin yhteistä kaikissa tavoissa on. Voisin suositella, että sen sijaan, että puuttuisimme toistemme virheisiin, ominaisuuksiin ja tekoihin, suuntaisimme katseemme ensin itseemme ja tutkisimme omia asenteitamme ja ajatuksiamme.  Onko niin, että ihmiset pelkäävät omaa sisintä niin paljon, että he alkavat projisoida menneitä kokemuksiaan toisten päälle. Keskustelu katkeaa siihen, syytämme toisiamme, takerrumme toisen sanomisiin pilkun tarkkuudella. Loukkaannumme. Tiedän kyllä, mistä kirjoitan. 

Lunta on tullut tälläkin viikolla ja taitaa olla lisää tulossa.

Pintapuolisuus on tällä hetkellä kova juttu. Näemme sen somessa, jossa heitellään ilmaan hetken asioita, mutta harvoin oikeasti pysähdytään isojen asioiden äärellä. Uutisia vatvotaan, selitellään, tutkitaan, mutta oma sisin jätetään rehottamaan, se pidetään poissa mielestä.

Olemme avuttomia suurten maailman tapahtumien edessä. Ne yrittävät kaivertua meihin ja pistää ajatukset liikkeelle. Se on pelottavaa, koska siitä syntyy liike, joka herättää jättiläisen. Olenkin sanonut, että juuri nyt ihmiset voisivat käsitellä sukupolvien aikana kerättyä traumaa. Kun vain olisi rohkeutta tarttua siihen syyllistämättä ketään aiemmin elänyttä esivanhempaa tai omia vanhempiaan, sukuaan, läheisiään. Jokaisen olisi aika katsoa niiden yli omaa itseään. Moni varmaan tarvitsisi terapiaa päästäkseen alkuun. Halpa terapiamuoto on kirjoittaminen. Se vaatii kyllä myös paljon rohkeutta.

Katsoin, milloin olen aiemmin käsitellyt tätä aihetta. Suosittelen lukemaan viime vuonna 10.6.2022 kirjoittamani blogin postauksen ”Harhaileva mieli”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.

 

Voi näitä talvia ja näitä huonoja valokuvia.

Tuossa mainitsemassani tekstissä on muistutus myös minulle liittyen jutun lopun historiapläjäykseen, jossa viittaan myös hämäläiseen sukuuni. Väki taisi olla Suomessa ennen muinoin vielä riidanhaluisempaa kuin nykyään tai se ilmenee nyt toisella tavalla, koska elämme nykyään aivan toisenlaisessa ympäristössä.

Huomasin, että koko Unikkopellossa-aikani aina keväästä 2012 alkaen olen kirjoittanut tästä aiheesta todella paljon, mutta ehkä eri näkökulmista. Toisin sanoen se on tärkeä aihe.

Tuosta Harhailevan mielen tekstistä, jonka idean sain siis Veijo Meren kirjasta, tuli mieleeni toinen asia, johon sattumalta törmäsin tällä viikolla.

Olen viime aikoina enimmäkseen viettänyt aikaa äitini karjalaisen suvun tutkimuksen parissa, mutta hetken mielijohteesta aloin tarkastella hämäläistä kotitaloani ja sinne 1700-luvun alussa muuttanutta perhettä. Perheen äiti oli nimeltään Anna Matintytär ja hän oli syntynyt 1600-luvun puolella ja oli kahdessa avioliitossa. Toisen avioliiton tytär oli Anna Antintytär (1728–1798), joka sai puolisonsa Antti Juhonpojan 1721–1794 kanssa kuusi lasta, joista neljä ensimmäistä elivät pitkän elämän. Pojista Juho Antinpoika (1760-1833)jatkoi talon isäntänä vanhempiensa kuoltua.

Lapsijoukon viimeisenä näkyy rippikirjoissa 1765 syntynyt Heikki Antinpoika.  En pystynyt aiemmin enkä nytkään varmentamaan hänen syntymäänsä, sillä tuntuu, että 1764–1766 välillä Rengon Vehmaisissa ei ole kirjattu yhtään syntynyttä eikä paljon muitakaan eli kuolleita.  Tarkistin myös Janakkalan ja Vanajan rekisterit. 

Ajanpuute oli myös kyläkirjaa tehtäessä jonkinlainen tutkimuksen este. Aina on tarkennettavaa ja saattaa löytyä jotakin arvokasta. Työtä tehdessä oppii myös koko ajan lisää. Silmät näkevät enemmän. Rakastan salaisuuksia.

Eilen. Kotiin lähtiessä oli aurinko jo mennyt pilveen.

Siukolan talon kohdalla on Heikki Antinpojan kohdalla rippikirjassa merkintöjä vielä 1781 ja 1782 eli toisin sanoen hän on ollut silloin rippikouluiässä (rippikirja, jossa merkinnät ovat 1779–1783. Seuraavassa rippikirjassa 1783–1788 on epäselvä maininta, että hän olisi lähtenyt johonkin oppiin (lära) Vihtiin 1783.

1789–1794 Rengon Vehmaisten rippikirjassa mainitaan henkilö Henric Telonius ja hänen puolisonsa piika Anna Maria Rasberg. Heidän avioliittonsa löytyy Hiskistä Rengon kohdalla

27.6.1793         Vehmais   Sock.Snick. Henric Telonius          Pig. Anna Maria Rasberg    Vehmais

Myöhemmin sukunimi muuttuu Teloniksi. Tähän saakka tutkittuani rippikirjoja tarkalla katseella, olen varma, että ko. henkilö on sukuani. Pariskunta sai Vehmaisissa asuessaan yhteensä 10 lasta. Kastekirjojen tosi pahan puutteen takia, nämä henkilöt jäivät siis pois kyläkirjastakin. Tässä tuli yksi perhe lisää Siukolan tilan alkuperäiseen sukuun, joka 1800-luvulla jatkui naisen, Leena Maija Siukolan (1833–1894) kautta tähän päivään saakka. Leena Maija avioitui Henric Johan Nålbergin (1823–1887) kanssa ja pariskunta lunasti tilan itselleen perintötilaksi.

Kaupassakin piti käydä. Hyrylän S-Marketin pihalla eilen.

Tästä löytämästäni lisäyksestä kirjoitan oman jutun, kunhan tutkin sen mahdollisimman pitkälle.

Samea mieli ja harhaileva mieli ovat hyviä ominaisuuksia, vaikken tiedä sopivatko ne blogipostausten otsikoiksi. Nimittäin oma mieleni ei sukututkimuksia tehdessäni ole ollenkaan samea, siis epätarkka ja epäselvä vaan äärimmäisen tarkka ja oivaltava. Siinä tuli vähän itsekehua.