En pysty nykyään julkaisemaan yhtäkään tällä välin aloittamaani blogipostausta. Syitä on monia, vahvin on ehkä esille työntynyt vanha pahe tai ongelma, alemmuudentunne, jolle on tietenkin tässä iässä entistä enemmän syitä. En aio todellakaan purkaa tätä solmua teille.
 |
| 29.10.2024 |
Sen sijaan kirjoitan niitä näitä. Huolimatta itseni aliarvioinnista ja morkkaamisesta olen tehnyt nyt kaikenlaista, kaikkea sellaista, mikä on pitänyt minua ennenkin pinnalla monen muun asian lisäksi. Onhan niihin asioihin kuulunut jo 16 vuotta blogin kirjoittamista!
Ihmiselämässä on aivan liian paljon asioita, joita kannamme lapsuudesta asti. Jonakin päivänä se kaikki tavara tai taakka tuntuu liialliselta. Silloin on ehkä hellitettävä. Vähän. Tässä iässä monet tapahtumat ja asiat loksahtavat omalle paikalleen tiedon lisäännyttyä.
Näiden oivallusten vuoksi minulla on edelleen aika monta tekstiä tekeillä, kesken. Saatan julkaista niitä tai osia niistä myöhemmin edelleen blogipostauksina. Kirjoittaminen vie usein kovin pitkälle, johtaa uusiin asioihin, löytää uusia, yllättäviäkin yhteyksiä. Tiedän, että tämä n kaltainen ajattelu ei kiinnosta kovin monia, mutta enhän kirjoita siksi vaan omaksi ilokseni.
 |
| Isä 1930-luvun loppupuolella ehkä 1937 |
Yllättäen viime vuoden puolella sain yhteyden kolmanteen serkkuuni isäni puolelta. Emme ole vielä tavanneet, mutta tunnemme, että meillä on paljon yhteistä. Isäni isoisällä Kalle Kustaa Heikinpoika Siukolalla s. 1851 oli yksi veli ja yksi sisar. Nuorin sisaruksista oli Maria Wilhelmiina, joka syntyi 1866 siellä samalla kotitilalla Rengossa, missä isäni, hänen isoisänsä ja minäkin olen elänyt lapsuuteni. Maria Wilhelmiina avioitui 20-vuotiaana 1886 Lopen Läyliäisten Ali-Suivalan vanhimman pojan, maanviljelijä Juho Oskari Juhonpoika Örnin kanssa s. 1854. Perhe vaihtoi sukunimensä Vainioksi ja muutti 21.4.1900 Nurmijärvelle. Perheeseen oli syntynyt siihen mennessä kuusi lasta, nuorin seitsemäs syntyi Nurmijärvellä. Myöhemmin 1902 perhe muutti Elimäelle, mikä alue on nykyään Kouvolaa. Sieltä jälkeläiset levisivät muualle Kymenlaaksoon, muualle Suomeen, Pohjoismaihin ja muualle maailmaan. Sukutaulu on mittava ja täynnä merkittäviä ihmisiä, opettajia, taiteilijoita, lakimiehiä, lääkäreitä. Isäni on tuntenut joitakin heistä, koska hänen valokuvansa 1980-luvulta löytyi ko. henkilön äidin (isäni pikkuserkku) valokuva-albumista. Oletettavasti se on ollut aikaa, kun isäni kulki sukututkijaserkkunsa vanavedessä, kun he yrittivät perustaa Nikkilän sukuseuraa.
Oli jotenkin jännittävää kohdata valokuvassa oma isänsä samojen kiinnostuksen kohteiden parista kuin omani ovat. Hän ei koskaan tiennyt varmasti, että minäkin kiinnostuisin. Ehkä hän silti aavisti. Lapsuudessa hän opasti minua karttojen, luonnon, historian ja kirjoittamisen pariin. Ne veivät lukemisen lisäksi minua eteenpäin. Monissa muissakin asioissa hän on tullut mieleeni. Ajattelin aikanaan, miksi hän oli niin vaatimaton, vaikkei ollut sitä oikeasti luonteeltaan. Hän pysytteli monissa asioissa keskellä, hoiti sihteerin tehtäviä ja oli ollut asioihin johtava voima. Hän ei halunnut mitään kunnianosoituksia. Sitähän minäkin olen tehnyt koko ajan, ollut talteen kerääjä, sihteeri ja yrittänyt innostaa muita. Valokuvaaminen oli hänelle kuten minullekin dokumentointia. Kaikkea hän ei ehtinyt tehdä. Elämä ei riitä, niin minusta tuntuu nyt. Sitä voin pohtia myöhemmin lisää.
Mainitsin sanan vaatimaton, sillä sen vaikutelman saattoi isästäni saada. Etukäteen antamiensa ohjeiden mukaan, hän ei halunnut siunaustilaisuuteensa yhtäkään vierasta ihmistä. Moni olisi halunnut tulla, hän oli ollut paikkakunnallaan tärkeä ihminen. Minäkin pahastuin siitä. Muiden puolesta. Hän vain häipyi tuntemattomuuteen 80-vuotiaana.
Vaikuttivatko hänen sotaretkensä, haavoittumisensa ja sotainvaliditeettinsä hänen mielenmaisemaansa ja tunteisiinsa?
Yllättäen minun on palattava aiemmin kirjoittamaani tekstin alkuun. Oliko isälläni samanlainen alemmuudentunne kuin minulla huolimatta kyvykkyydestämme monissa asioissa. Siirtävätkö vanhemmat lapsiinsa piilossa olevia luonteenpiirteitään vai ovatko ne jo geeneissä. Muistan isän enemmänkin ankarana isänä, jota piti vähän pelätä ja varoa varsinkin, kun tulin murrosikään. Olin vanhin lapsista ja isäni koki lapsen kasvun aikuiseksi ensin minun kauttani. Muistan monta pientä konfliktia, varhain ja jopa myöhemmin aikuisuuden kynnyksellä. Ne saattoivat ravistella itsetuntoani ainakin murrosiän alkaessa. Minun oli laitettava kova kovaa vasten, taisteltava. Jälkikäteen ajatellen, ymmärsin, että isäni oli silti puolellani ja ymmärsi minua, mutta kasvatus oli hoidettava.
Myöhemmin hän halusi jättää minulle tärkeitä asioita, mutta elin aikaa, jolloin sanat eivät jääneet päähäni. Valokuvista taistelin ja keräsin tärkeitä kirjeitä talteen hänen kuoltuaan. Kuljemme kukin oman tiemme.
Nämä samat asiat pohdituttavat monia varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat ovat lähteneet muille leveysasteille. Olen yrittänyt kaivaa molempien vanhempieni mielenmaisemaa enemmän kuin yleensä kukaan. Minulle he elävät edelleen.
Olen pian saman ikäinen kuin isäni kuollessaan. Ajatukseni tänä syksynä ovat olleet erityisen paljon vanhemmissani. En yhtään ihmettelisi, että he vierailisivat luonani, unissani ainakin. Koen olevani todella yksin kaiken historiani, sukujeni historian, vanhempieni historian ja omani kanssa.
Olen muutenkin yksin ja tunnen joskus itseni arvottomaksi, huonommaksi kuin muut. En ole koskaan kerjännyt kiitoksia enkä arvostusta, saan sitä itseltäni pelkästä toimimisesta ja pärjäämisestä, mikä riittää. Illalla ajattelin Minni-kissan hypätessä kainalooni sängyssä, miten paljon iloa pienen kissan läsnäolosta on. Hän tietää, milloin tarvitsen häntä viereeni, on sitten päivä tai yö. Siis en ole yksinäinen.
Tämä vuosi on ollut terveydellisesti vaikea, mutta tunnen meneväni parempaa kohti. Mikään ei kaada meitä vahvoja ihmisiä. Ajattelin niin eilen, kun kävin vaihdattamassa talvirenkaat. Kaiken lisäksi olin ostanut uudet ja vaihto tehtiin korjaamossa, jossa olen pian 20 vuotta käynyt. Aika oli sovittu aiemmin, mutta en voinut kuvitella, että ensi lumet ja jäät tulivat ikään kuin kiusakseni väärään aikaan. Yritin hillitä inhottavaa suunnitteluani (perua korona-ajoilta), jossa ajattelen etukäteen asioita ja mitä kaikkea voi tapahtua. Ajoin jäisillä teillä kesärenkailla ja seikkailin vielä kävellen jäisellä rinteellä, kun odotin työn valmistumista. Kotiin tultuani en sitten jaksanut enää mitään. Mutta ei tarvitsekaan.
Olen muuten kirjoittanut vanhemmistani vaikka kuinka paljon blogipostauksia. Tässä linkki erääseen, jossa kirjoitin isäni harrastuksista (Isän esimerkki 13.11.2019). Ehkä nykyään sovellan asioita,
Hyvää isänpäivää omalle isälleni siellä jossakin ja kaikille muille isille!
