Odottaessani huhtikuun sateita

Niin vain taas kävi, että aloin kirjoittaa, vaikken juuri nyt olekaan kovin kuormittunut. Olen saanut kaikki asiat tehtyä, paitsi kotona on edelleen hurlumhei, mikä tarkoittaa, että monen monta asiaa on kesken, tekemättä tai ideavaiheessa. Kevään ristiriitaisuus ilmenee eri tavoilla ja sen huomaa!

Ensi viikolle on luvattu sateita ja viileämpää. Se vauhdittaa kevättä entisestään. Kuivuus vaivaa meillä, mutta kuulemma vielä kovemmin ja kohtalokkaammin muualla Euroopassa. Tuli taas mieleeni isäni, joka olisi viettänyt 105. syntymäpäiväänsä 19.4., jos olisi elänyt. Kuollessaan hän ei ollut vielä täyttänyt 81 vuotta. Olen ehkä kirjoittanut joskus hänen minulle antamasta kotiaineen aiheesta ”Huhtikuun sateet”. Osa ainevihoista on tallella, mutta tämä ei ole vielä tullut silmiini, koska olen todennäköisesti sijoittanut sen toiseen paikkaan kuin muut. Yritän aina välillä uhrata näille asioille aikaa.

En oikeastaan ehdi odotella mitään. Kaikki vain tulee entistä kiihtyvämmällä vauhdilla. Oikeastaan on surullista, ettei ole enää oikeastaan ketään, jonka kanssa tällaisia asioita voisi jakaa. 

27.8.2015

 

Aamulla heräsin kolinaan pihalta. Kiinteistöfirma oli tullut siivoamaan parkkialuetta. Mitään pyyntöä autojen siirrosta ei ollut tullut. Pihaa kasteltiin ja sitten kerättiin hiekkaa koneellisesti ja pienillä laitteilla autojen välistä. Jotkut olivat lähteneet töihin, jotkut kävivät siirtämässä autoaan. Niin minäkin, vaikkei olisikaan tarvinnut.  Pihan molemmissa päissä oli vielä pienet lumikasat, jotka kerättiin pois.

Huomenna ajan Hyvinkäälle Suomen Rautatiemuseoon, jossa meillä on museon esittelyn jälkeen Markkulan sukuseuran vuosikokous. Jonkin verran olen tehnyt valmisteluja, koska olen sukuseuran sihteeri, ollut sitä jo 2015 lähtien. Otan myös kaiken varalta läppärini mukaan, jotta voimme esitellä vuoden 2022 asiakirjat.  Toisessa sukuseurassa eli Kuolemajärven Sirkiät ry:ssä, jonka vuosikokous pidettiin viikko sitten, olen nykyään enää vain sukututkija.  Vain ei ole vähättelevä sana tässä yhteydessä. Seuran perustamisesta lähtien (2008) toimin hallituksessa useita vuosia sihteerinä sukututkijan töiden lisäksi.  Monet tehtävät sujuvat rutiinilla ja pitkäaikaisesta hallituksessa toimimisesta on hyötyä. Tällaiset harrastukset, jotka jostakin toisesta tuntuvat työltä, mitä ne kyllä ovatkin, ovat eläkkeellä olevan ihmisen elämän suola, ainakin minulle. 

Ehkä se on näkynyt myös postauksistani. Koska lukijoissani on sellaisia henkilöitä, jotka ovat tulleet siihen joko minun tai jonkun muun suosittelemana, on oikeastaan hyvä ja tärkeä asia, että eräs, nykyään elävä toimija kertoo muiden ihmisten elämän lisäksi myös omasta elämästään. Tarkoitan tietenkin itseäni.

Tavallaan koko elämäni on tähdännyt tähän, kirjoittamiseen ja kuvaamiseen niin, että ihmisten elämä ennen ja nyt on koko ajan taustalla. Olin niin tyhmä, etten lähtenyt jo nuorena sille alueelle vaan elin ensin oman elämäni. Sitähän korostin aina erityisesti, varsinkin erotessani miehistäni. Oma elämäni sattuu nyt taaksepäin katsoen sisältävän monta erillistä elämää, jotka putkahtavat kirjoituksissani esiin.

Voi olla, että tätä käsitystä lukijan on vaikea ymmärtää. Kun tulee vanhaksi, tällaiset asiat kiteytyvät.

7.9.2014 tultiin Sirkiän sukukokouksesta.

sunnuntaina 23.4.2023

Jatkan tätä postausta vielä hetken. Eilen oli hieno päivä. Kokous meni hyvin. Nyt pitää vielä kirjoittaa pöytäkirjat, mutten nyt pidä kovaa kiirettä. Ennen kokousta meillä on oppaan seurassa tutustuminen rautatiemuseon tiloihin. Kokouksen jälkeen lähdin yksikseni vielä pyörimään alueella. Muistelin vähän kesää 2015. Ottamiini valokuviin en ole koskaan tyytyväinen. Olin jo etukäteen päättänyt poiketa parin minuutin matkan päässä olevalla Puolimatkan hautausmaalla, jonne tiedän Heimo ja Sirkka Rumpusen tuhkat haudatun. Toukokuussa 2019 vierailimme haudalla lyhyesti Heimon siunaustilaisuudessa olleen joukon mukana. Painoin paikan mieleeni ja nyt vasta lähes neljä vuotta myöhemmin kävin siellä. Löysin haudan hyvin. Kukkaa minulla ei ollut, mutta sen sijaan hyvin paljon lämpimiä ajatuksia molemmista sekä Sirkasta että Heimosta.

Sitten kiersin viereiselle sankarihautausmaalle, jonka itse asiassa huomasin vasta siinä haudalla ollessani, sijaitsevan aivan vieressä puiden takana. Sankarihautausmaat ovat aina hyvin vaikuttavia, niin tämäkin. Kiertäessäni ja kuvatessani näin, miten Rumpusten hauta näkyi hyvin puiden välistä, se melkein kuin katsoi kohti sankarihautausmaata, joka oli täynnä Karjalassa mm. Summassa menehtyneitä miehiä.  Vieressä oli hieno muistomerkki Karjalaan jääneiden muistolle ja päädyssä vielä kentälle jääneiden muistomerkki. 

 

Heimo oli syntynyt 1926, ollen sodan syttyessä 1939 suunnilleen 14-vuotias eikä hän onneksi ehtinyt sotaan. Sota-aika kosketti perhettä suuresti. Isä Emil Rumpunen s.1899 menehtyi sodan aikana 5.3.1942 kohdattuaan joko tapaturman tai sairauden. En tiedä, tiesikö perhe tarkempaa syytä. Hän oli ammatiltaan rajavartija ja vääpeli. Kuolinpaikaksi on merkitty 33. kenttäsairaala, joka oli jatkosodan aikana Karhumäessä kaukana Suomen rajoilta. Hänet haudattiin Kuolemajärven tuhoutuneen kirkon viereen sankarihautausmaalle, jonne haudattiin 91 sankarivainajaa. Paikalle pystytettiin myöhemmin muistomerkki, johon kirjattiin kaikkien paikalle haudattujen nimet. Käsitin, että Heimon äiti ja mahdollisesti lapsiakin osallistui hautaustilaisuuteen jatkosodan aikana, vaikka perhe ei muuttanut monen muun tavoin takaisin kannakselle vaan asettui jo silloin Hyvinkäälle.

Puiden alla oli vielä 22.4.2023 isot lumikinokset. Tässä kuva sankarihautausmaalta kohti Heimon ja Sirkan hautaa.

Tätä kirjoittaessani tutkin samalla myös kahden muun kuolemajärvisen rajavartijan sotapolkua. Veljekset Eino s.1907 ja Viljo Riski s. 1910 olivat kotoisin äitini synnyinpaikalta,Kuolemajärven Tammikosta. He olivat häntä vanhempia, mutta tuttuja ja jopa tanssittajia juhlissa.  Kaiken lisäksi heidän äitinsä Anna Kristiina Riski s. Akkanen oli minun äitini kummi. Perheessä oli neljä vanhempaa tytärtä ja sitten nämä pojat ja vielä yksi nuorempi. Perheen isä Aleksanteri Riski, yksi tytär ja yksi veli oli kuollut jo ennen sotia. 

24.5.2019

Einosta ja Viljosta tuli rajavartijoita, jotka siirtyivät osaksi Puolustusvoimia jo YH:n eli ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuussa 1939. He osallistuivat jo talvisodassa taisteluihin kotiseudullaan.  Jatkosodan alkaessa heistä koottiin rajajääkärikomppania (RajaJK), josta myöhemmin 1942 alussa tuli Rajajääkäripataljoona (RajaJP). Löysinkin Eino Riskin tiedot myös talvisodan Er.P 3:n jälkeen jatkosodan aikana osoitteesta 32. Rajajääkäriosasto. Lopetan tällä kertaa siihen, että löysin merkinnän Einon kaatumisesta Matroosan kylää(Laatokan ja Äänisen välillä) valloitettaessa,siis jälleen siellä Suomen rajojen alkupuolella, jossa asui sukulaiskansoja. Taistelukuvaus löytyy sieltä kuten myös muut kaatuneet. Jatkan näistä veljeksistä ja heidän perheestään ja muusta asiaan liittyvästä myöhemmin. Ehkä saatan täydentää heidän tietojaan Sotapolussa myös kuvilla, en ole varma. Kunhan ensin ehdin julkaista ne muut odottavat jutut.

Heimo esittelemässä uusikirkkolaisille Jukkolan kylää, jossa isä oli rajavartijana. Kuva 27.9.2015

Harhailen mielelläni. Palattuani eilen kotiin, en saanut illalla nukkumaan mentyäni unta. Onneksi se onnistui lopulta. Näköjään siivoaminen on myös rentoutumiskeinoni, tosin kyseenalainen. Makkarin siivous on kesken, siirtelin sänkyä ja pistin kasan rikkinäisiä vaatteita roskiin.  Kevät on kiireistä aikaa. Nyt piti jopa ehtiä kirjoittamaan. Omapa on elämäni!

Nyt tämä meni kuvien myötä muistelemiseksi.

13.6.2015. Kun ihmisiä poistuu elämästänne, niin jokaisen mukana myös meistä osa kuolee ja aikaa kuluu, kun käsittelee menetyksiä.

 

Selviytymistä ilonpilkkujen keskellä

Aion tänään kirjoittaa vain vähän, sillä ehkä nyt voin vihdoin  jakaa viime viikolla aloittamani blogin tai edes osan siitä. Olen ollut aika kovilla viimeisen viikon. Vaikka olen yrittänyt välttää pahemmin sekoilua, niin ylilyöntejä on sattunut, useitakin. Olen niistä pahoillani. Olen tehnyt virheitä, ollut hajamielinen ja ehkä loukannut joitakin läheisiäni. Oikeastaan jo tuo 26.4. kirjoittamani oireilee, että kaikki ei ole ollut kunnossa. Nuha iski viime torstain jälkeen.

Kaikki kuvat ovat viime viikon ajalta.

Torstaina illalla oli kevään viimeinen Helsingin Kuolemajärvi-kerhon kokoontuminen. Mukava ilta kaikin puolin kuten yleensä aina. Toukokuun puolella teemme vielä retken Kansalliskirjastoon.  Aloitamme myös toimikunnassa ensi syksyn ohjelman suunnittelun. Voitte arvata, että minun takkini on nyt aika tyhjä, ideoiden osalta nimittäin.

Perjantaina oli pakko yrittää levätä, jotta jaksaisin lähteä lauantaina Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen Lopelle. Kaikki tilaisuudet vaativat aina ennakkovalmistautumista. Olenhan joskus toivonut, että olisi kiva vain mennä ja kuunnella tarvitsematta kirjoittaa yhtäkään pöytäkirjaa, sähköpostia, päivittää verkkosivuja, kopioida papereita tai ylipäänsä hoitaa jotakin. Kotona piti siirtää kaikki esillä lojuvat paperit piiloon, kantaa skannerit, kirjoittimet toiseen huoneeseen, siivota kaikki tasot. Arttu oli meillä kaksi yötä ja pistinkin pojat tomuttamaan kaikki matot.

Lauantaina sitten ajoin Riihimäen kautta Lopelle. Onneksi oli pilvinen päivä. En ole vielä saanut hankituksi aurinkolaseja. Silmäni eivät ole vielä aivan kunnossa ja flunssa vuotavan nenän kanssa vaikeutti olotilaani. Selvisin kuitenkin kokouksesta, koska minun ei edes tarvinnut olla sihteerinä. Paluumatkan tuprutti lunta.

Pitihän ottaa kuva siitä minulle aikoinaan kohtalokkaasta paikasta.

 

Palatessani tyttärentyttäreni oli kotonani siivoamassa ja valmistelemassa tiloja seuraavan päivän ristiäiskahveihin. Aamulla piti vielä jatkaa valmisteluja. Kastetilaisuus kirkossa alkoi kello 14.00. Vauvelin vanhemmilla oli aikamoinen kiire ja kaikki vieraat olivatkin jo kirkossa ennen heitä. Tilaisuus sujui kuitenkin hienosti. Sitten kaikki ajoivat tänne meille. Kahvinkeittimet pistettiin hurisemaan. Simaakin oli tehty. Vieraiden mukana tuli voileipäkakkuja, täytekakkuja ja korvapuusteja. 

 

Kun kaikki olivat lähteneet, minä romahdin. En jaksanut enää olla pystyssä hetkeäkään. Nukuin yhteen menoon täydet 12 tuntia. Seuraava päivä oli vapunpäivä, sekin meni vielä sumussa eikä seuraavakaan ollut paljon parempi.  Paljon työtä oli odottamassa. Ja tulossa. Toinen sukukokous alkaa lähestyä.

Tässä sitten kirjoitukseni viikon takaa, jolloin tuo edellä oleva oli vasta tulossa:

26.4.2017

Edellisen blogini otsikko oli aika kohtalokas, koska sen jälkeen mikään ei todellakaan ole leimahtanut. Olen ollut melkein kuin maanrakoon pyörähtänyt myyrä. Mikään aihe ei ole innostanut samalla tavalla kuin yleensä. Jos jokin asia on hetken aiheuttanut mielessäni mahdollista kirjoittamiseen johtavaa pientä liikettä kuten kerran varjojen tanssi talon seinää vasten tai keväinen lumisade, niin ne eivät ole silti pystyneet pakottamaan minua. Mieluummin olen tehnyt jotakin järkevää kuten siirtänyt talvivaatteita säilöön tai välivarastoon odottamaan poisvientiä tai kirpputoria. Osan aikaa olen sitten tuijottanut seiniä, kattoa, katsellut Yle Areenasta ohjelmia tai lukenut kaikkea eteeni tulevaa.

Tylsistyneenä olen jakanut Facebookissa vanhoja blogejani. Sielläkin on nykyään aika tylsää ja innotonta. Se kertoo aina eniten omasta mielentilasta, sillä kenenkään muun asia ei ole piristää minua. Innostus, ilo ja yritteliäisyys lähtevät jokaisesta itsestään. 

Tyttärentyttäreni ja hänen miehensä järjestävät tammikuussa syntyneen poikansa ristiäisjuhlat kotonani. Varsinainen kaste tapahtuu kirkossa, mutta osallistujat tulevat sitten meille kahville ja kakuille. Vauvan vanhempien lisäksi kaikki isoäidit osallistuvat tekemällä jotakin. On jännä tavata minulle aiemmin aivan vieraita ihmisiä.  Kastetilaisuus piti alkuperin olla jo pääsiäisenä, jolloin en olisi pysynyt silmieni takia vielä osallistumaan eikä käsittääkseni joku toinenkaan tärkeä henkilö olisi päässyt paikalle, niin niitä siirrettiin. Tarjosin melkein rakennusprojektin jäljiltä olevaa ja avaraa olohuonetta tilaisuuden järjestämiseen. Täällä on myös tuoli kaikille tai melkein kaikille osallistujille, kylmiö ja riittävästi kahvikuppeja. Itse aion olla vain vieraana kodissani, en emäntänä.

Kaivoin kahvikupit varastojen uumenista. En enää edes muistanut, olinko myynyt ne aiemmin kirpputorilla. Nuoret kävivät olohuoneen ja toisen pesuhuoneen vapauttamiseksi siirtelemässä painavia banaanilaatikoita siihen viimeisimmäksi remontoituun huoneeseen. Remontti on tosin vielä kesken, koska putkityöt ja patteri puuttuvat. En ole jaksanut kysellä sen perään.

Vauva on kulkenut viime aikoina vain nimellä vauva, kun työnimeä Arhippa ei ole haluttu ylläpitää sen enempää. Hän on maailman suloisin vauva, joka on onneksi poikennut luonani usein seurustelemassa. Omassa juhlassaan hänellä on sitten monta syliä, joten hän voi kulkea sylistä syliin. Se juhla on ikimuistoinen tilaisuus, jonka muistot on hyvä tallentaa.

Viikolla kävin vauvan, hänen äitinsä ja vanhimman enonsa kanssa onnittelemassa tytärtäni tämän täyttäessä vuosia. Piti oikein muistuttaa, että on jännittävä katsella heitä kaikkia, tytärtäni, hänen neljää lastaan ja ensimmäistä lastenlastaan ja todeta, että he ovat kaikki minusta lähtöisin. Komea katras on syntynyt siitä Saksan kesästä kaukaisella 1960-luvulla. Nyt vain koen sen jotenkin entistä voimakkaammin, kun tunnen ajan olevan paljon rajatumpaa kuin joskus nuorempana.

Mummin kultaisella Alexilla oli muistoja kirkon pihasta.

Tyttäreni oli kahdeksan kuukauden ikäinen, kun hänet kastettiin joulun tienoilla (tarkalleen 30.12.1969) vanhempieni kotona Suomessa. Tulimme vierailemaan jouluksi Suomeen ja he halusivat järjestää ristiäiset. Saksassa lapselle annettiin nimi heti tämän synnyttyä enkä edes tiedä vieläkään, miten ja milloin evankeliseen kirkkoon kuuluvat kastetaan Saksassa. Kolme sisartani olivat tyttäreni kummeina. Siitä tilaisuudesta ei ole muistaakseni yhtään valokuvaa. Jollei sitten aikanaan löydy joltakin negatiivilta.

Kaikki enot vauhdissa Tuusulan kirkossa.

Ammattikoulua käyvä tyttärenpoikani täyttää tänä vuonna 17 vuotta. Kun hän syntyi joulukuussa 2000, olin asunut tässä talossa vasta puolisen vuotta. Pidimme hänen ristiäisensä alkuvuodesta 2001 samoin näissä tiloissa. Siitä tilaisuudesta löytynee kuvia ja jopa video, mutta ei tähän hetkeen.

Koko ajan huomaan, kuinka paljon tekemistä vielä on. Aikaa ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Elämän raskaat ja pakolliset tehtävät vievät kaikki voimat.  Loppujen lopuksi ehkä nyt tärkeintä on vain katsella ja seurata, kuinka ruoho pihalla alkaa vihertää.  Joka kerta, kun olen mennyt pihalle jotakin tekemään, on alkanut sataa rakeita, lunta, vettä tai ukkostaa.  Siinä ovat taas ne huhtikuun sateet, eräs elämänsymbolini. Siitä kiitos isälleni! Onhan se yksi minua kirjoittamiseen johtanut aihe, vaikken silloin aluksi sitä edes ymmärtänyt. Kirjoitin aiheesta ainakin blogissani ”Diagnoosi: renkolainen”, johon pääset klikkaamalla blogin nimeä ja sitten paluunäppäimellä pääset takaisin.

Kevät ja syksy ovat sen verran kiireistä aikaa, että on aiheellista välillä hellittää, laittaa pillit pussiin ja puhaltaa seis.  Jos ja kun alan kirjoittaessani tehdä listaa töistäni, se on nimenomaan kaipuuta ulos tästä maailmasta. Olisiko siinä iänikuinen loman kaipuu, joka ei ehkä koskaan ole edes lomaa.  Eikö maiseman vaihtaminen auta joitakin ihmisiä? 

Tiedän kyllä, että kysymys on aivan perustavaa laatua olevasta asiasta. Uudet silmät pistävät minut katsomaan aivan kaikkea uudella tavalla. Tiedän tämän hetken, tänään, tällä viikolla olevan vasta alkua. Nyt näen jokaisen pölynhiukkasen nurkissa, likatahrat kaakelissa, omat ryppyni ja harmaantuvat hiukseni, läskini ja poimuni, kuivankarheat, kovettumia täynnä olevat jalkani, leukaan silloin tällöin kasvavan karvan. Raakaa, julmaa ja realistista elämää yhtä kaikki! Huomenna kuva alkaa selkiintyä, vähitellen se kehittyy ja uusi minä alkaa syntyä.