Kysymyksiä täynnä olevat ajatukset

tiistai 21.10. Sain kirjoitettua kutsun ensi viikon Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen. Se odottaa vain lähettämistä. Viikon aikana yritän sitten valmistella pientä alustusta ja harkitsen, otanko läppärini mukaan, jotta voin näyttää joitakin kuvia, jollei osallistujilla ole mitään. Kaikki on nykyään minulle mahdottoman vaikeaa. Siksi jatkan tätä erikoista asioiden käsittelyä ja yritän pitää elämäni rauhallisena. Josko tavoittaisin jälkeen jääneen itseni!

Karjalatalon takkahuone tyhjänä (kuva 25.11.2021) 

Tajusin, että taas olisi edessä talvirenkaiden vaihto autoon. Viime vuonna ensimmäinen lumi satoi maahan 1.11. ja sitä tulikin aika paljon. Sain renkaiden vaihdon onnistumaan vasta 4.11., jolloin oli teillä jo jäätä. Olen unohtanut, että itse asiassa silloin olin ostanut uudet nastarenkaat (Hankook Winter i”Pike RS2 W429 91T), jotka silloin vaihdettiin autooni. Siitä muistinkin, kuinka huonossa jamassa olin silloin, kuljin kepin kanssa, mikä olikin hyvin tarpeen, koska kadut olivat todella liukkaita. Kaikki tekeminen oli suunniteltava oman olotilan mukaan. Esitin pärjääväni erinomaisesti eikä se näy blogipostauksistani. Nyt sentään kerron rehellisesti olotilastani. Viime vuonna oikein kunnon talvi yritti tulla lopulta vasta marraskuun loppupuolella, silloin olikin mahtavat lumikinokset.  Minulle viime talvi oli todella kova.  Ottamissani valokuvissa olen todella reippaan näköinen. Halusin selvitä. Sitähän tämä elämä on ollut jo pitkään.

Ehkä siinä vaiheessa myöhemmin, kun aloin toipua pahimpien ruumiillisten kipujen vähennyttyä, aloin kärsiä henkisesti ja olin loputtoman väsynyt. Kaikki tavarani ovat sekaisin sekä asunnossa, arkistoissa, laitteillani ja omassa päässäni. Olen siksi pitkään rajoittanut elämääni vain tärkeimpiin asioihin, mikä lienee hyvin näkynyt myös blogipostauksissani. Vaikka haluaisin olla enemmän Somessa (Facebook, Instagram) niin huomaan vältteleväni sitä aktiivisesti.  Joskus yritän, mutta yritykseni lopahtaa nopeasti. Inhoan ihmisten päivitysten meteliä, liiallista kovaa musiikkia, mainontaa. Ympärilläni on useimmiten täydellinen hiljaisuus.

22.10. Ihmettelen kaikkea. Aivan kuten eilen kirjoitin, haluan tavoittaa jälkeen jääneen itseni.  Kun alan kirjoittaa, niin saatan syystä tai toisesta keskeyttää kirjoittamisen tunniksi tai pidemmäksi ajaksi. Niin tapahtui ennen tätä edeltävää lausetta. Siinä välissä puhuin puhelimessa, tein ruoan itselleni ja söin. Luin muutaman luvun kirjasta ”Toiveet ja kohtalo”. Lukiessani ja samalla kahvia juodessani, alkoi väsyttää kuten yleensä syömisen jälkeen. En halunnut nukkua, joten tulin jatkamaan tätä tekstiä. Ehkä pitäisi lähteä ulos, vaikka vain pienelle kävelylenkille. Idän suunnan pilvet ovat melkein mustia, mutta muuten on kirkasta ja valoisaa. Voisin ehkä vähitellen löytää jälkeenjääneen itseni jalanjälkiä.

Välillä koen pieniä hetkiä, kun tunnen tavoittaneeni sen polun alun, johon askeleeni pysähtyivät.

Osa edessäni seisovista pihan koivuista on pudottanut jo kaikki lehtensä. Yhdellä koivulla lehdet ovat vielä tallella, puu keinuu hiljaa kevyessä tuulessa. Lapsuuden kotini ympärillä oli myös paljon koivuja. Muistan yhden koivun, yhden seitsemästä etupihalla. Siihen tulivat lehdet ensimmäisenä syksyllä ja lähtivät viimeisenä. Alan ajatella niitä. Useilla muillakin ihmisillä lapsuuden kodin ympäristö säilyy mielessä samanlaisena kuin sen oli silloin kauan sitten, vaikkei siitä ole enää mitään jäljellä verrattuna entiseen. Jokainen mäki, kivi, kasvit, pellot, metsät ja polut pysyvät meissä, niistä on tullut ominaisuuksiamme. Ällistyttävää on, että minuun ovat myös tietyt Karjalankannaksen maisemat ja pihapiirit tulleet tutuiksi, vaikka olen tutustunut niihin vasta vanhoilla päivilläni. Sitä voisin ajatella joskus.

30.10.2024 todellisuus ei vielä näkynyt kuvissa.

myöhemmin

Olin todella aikeissa lähteä kävelylle tehtyäni ensin vähän siivousta auton peräkontissa ajatellen lähiaikoina tapahtuvaa autonrenkaiden roudausta vaihtoa varten. Puuhailu auton kanssa väsytti niin paljon, etten sitten lähtenytkään minnekään. Alkoi tulla jo pimeätä. Vältin kuitenkin ne päiväunet. Minni oli tyytyväinen, kun tulin takaisin ja on siitä lähtien ollut lähelläni.

23.10. Pilvinen ja sateinen päivä. Olen uupunut ja entistä uupuneempi sen jälkeen, kun kävin Tokmannilla ja Hyrrässä. Kissanruoka oli taas melkein loppu ja samalla olin tehnyt listan muistakin tarvitsemistani ja ostettavista asioista. Olotilastani on sanottava, että se on vaihtelevaa. Tasainen ja säännöllinen elämä, onkohan sillä mitään merkitystä?

Vaatimukseni saattavat myös olla liian kovia, pyrin mielessäni samanlaiseen vauhtiin ja toimintaan kuin nuorempana eikä se ole enää mahdollista.

Kun tulin kotiin kahden ostoskassini kanssa, näin, että uusia asukkaita oli muuttamassa taloon. Hissille tullessani, rouva tuli esittelemään itsensä kädestä pitäen, mikä on ihailtavaa koronavuosien jälkeen. Lopetimme silloin kaikki kättelyt ja halaukset, mikä on ollut valitettava asia. Uudet asukkaat ovat asuneet lähistöllä useassa paikassa, Keravalla ja Hyrylässä. Toivottavasti viihtyvät täällä hyvin.

Minulla on paljon tehtävää itseni kanssa. On todellakin hyväksyttävä, etten jaksa niin kuin joskus ennen. Toisaalta on järkyttävää, että pohdin näitä asioita täällä ja toisaalta se on aivan ok. Sellainen olen ja saan olla sellainen kuin olen.

Minnin tassut

lauantai 25.10. en ehtinyt kirjoittaa ensimäistäkään sanaa, kun Minni, läheisriippuvainen kissani, kiipesi läppärin viereen tuijottamaan ja halusi kiivetä olkapäälleni ja saikin viivähtää siinä hetken. Mutta on mahdotonta kirjoittaa kissa olkapäällä. Hän pitää kyllä siitä huolen, että pidän välillä taukoja.

Eilen olin koko päivän työn touhussa. En päässyt varsinaisesti siivoamaan enkä valmistelemaan tulevia tehtäviäni, jotka kyllä valmistuvat kaiken ohessa, ensin päässä, tutkimalla ja sekoittamalla asuntoani lisää. Sain kaksi laatikkoa kirjoja valmiiksi vietäväksi kierrätykseen. Iso määrä odottaa tutkimista ja valintaa. Tätä teen jatkossa koko ajan. Samalla hävitän papereita, lehtiä ja kaikkea keräämääni. Tutkiessani löydän lisää aiheita, joista minun pitäisi vielä kirjoittaa.

Entistä paremmin minulle on selvinnyt, että olen todella kokenut eräänlaisen burnoutin työn paljouden takia, johon on tietysti vaikuttanut myös fyysinen tilani.  Yleensä työuupumus lasketaan pelkästään työikäisen väestön ongelmaksi. En ole tutkinut asiaa muualta, mutta oman uupumiseni juuret lähtevät jo eläkeiän alusta. Näen sen asian kaaren mielessäni. Tosin olen kestänyt stressiä, tehtävien paljoutta, henkilökohtaisia ongelmia uskomattoman hyvin, aina aivan viimeiseen pariin vuoteen saakka. Oma luonteeni on pitänyt minut koossa, ihme kyllä. Ja kirjoittaminen.  Jossakin vaiheessa 2023–2024 välillä kamelin selkä katkesi ja jouduin pinnistelemään lujaa pitääkseni itseni pinnalla. Päiväkirjoistani selviää paljon.

Rakas lukijani, tämä voi olla sinulle tylsä aihe, mutta minulle käytännön sanelema. En tule luopumaan mistään elämääni rikastuttaneista aiheista. Päinvastoin ne ilahduttavat minua eivät stressaa. Näin on muun muassa sukututkimuksen kanssa. Tulen aina hyvälle tuulelle, kun alan ratkoa jotakin kysymystä ja tutkia asiaa syvemmin.

Nyt aamulla, joka on harvinaisen lämmin, seurasin ikkunasta vastapäisten talojen pihoilla haravoivia miehiä, ilmeisesti rivitalojen asukkaita. Tuli melkein ikävä omaa entistä syksyä, jolloin melko varmasti tällaisena päivänä olisin kiiruhtanut pihatöihin, joita omakotitalossa riitti. 

26.10.2025

28.10. tiistai illan suussa. Syvä hiljaisuus. Aamupäivän pihalla oli meteliä tuntikausia, kun talon ympäriltä, parkkipaikalta ja muualta puhallettiin ja kerättiin pudonneita lehtiä.  Malla soitti eilen ja kertoi, ettei hän sairastumisen takia pääse huomenna Kuolemajärvikerhoon.  Eihän se mitään. Ajan illansuussa Karjalatalolle katsomaan, tuleeko sinne ketään. Valitsin "vaikean" aiheen enkä usko, että kerhoon tulee montaakaan ihmistä.  Minullakin on takki tyhjä.  Luotan siihen, että syntyy keskustelua. Tässä rinnalla olen käynyt itseni kanssa toisenlaista keskustelua. Pitäisikö minun kokonaan irrottautua kerhosta? Kukaan muukaan meistä järjestäjistä ei ole kovin innostunut ja minua on alkanut painostaa. Tiedän toki, että tämä liittyy myös yleiseen alakulooni ja vaikeisiin päiviini. Kaikki tuntuu turhalta.

Kaiken lisäksi nämä muutama alkuviikon päivä on sitä unissakulkijan maailmaa. Innostun välillä joistakin asioista paljonkin. Tässä palaan siihen, mikä on tullut aiemminkin esille.  Eli jatkan vain niitä asioita.

keskiviikko 29.10. Olisi korkea aika saada tämä postaus valmiiksi. Mutta minne minulla on kiire?Tietenkin illan suussa Helsinkiin, mutta päivää riittää. Ehdin vielä väsähtääkin.  Lopetin eilen tästä illasta stressaamisen. On kaunis aamu. Sisälläni ajattelen koko ajan, ajatusten virta olisi hyvä saada katkaistua. Se ei varmaan katkea mitenkään, jollen jatka oman itseni tavoittamista. Äiti eli talitintti ja jopa sen kaveri lensivät parvekkeen kaiteelle. Nälkäisiä vai näkivätkö ne Minnin parvekkeella? Maailmankaikkeus voisi kertoa jotakin oleellista. Olen mennyt mahdottoman solmuun enkä osaa löytää tietä ulos. Odotan jonkin ulkopuolisen voiman auttavan minua ja aukaisevan silmäni ja varoittavan minua, etten menisi harhapoluille.  Kaikkiin ajatuksiini sisältyy kysymyksiä.

 

Solitude

Hiljainen tiistaiaamupäivä aivan syyskuun lopussa. Mielessäni suunnittelen aamuisin, mitkä asiat ovat kiireellisimpiä hoitaa ja tehdä. Kun ajattelen taaksepäin, huomaan kyllä, että jossakin vaiheessa, ehkä korona-ajan alkupuolella tapahtui jotakin, joka teki minusta vanhan. Sen saman huomasin monissa tuntemissani ihmisissä. Vanheneminen jatkui ja jatkuu. Välillä olen yrittänyt pyristellä siitä irti. Itse asiassa siksi en ole luopunut vapaaehtoisista tehtävistäni enkä kirjoittamisesta, vaikka jotkut ovat sitä ehdottaneet. Ikätovereistani jotkut eivät tahdo myöntää, että he ovat vanhoja. Kysynkin, mitä tietoa ja tunnetta heillä on enemmän kuin minulla?

Myönnän, että olen ehkä myös yrittänyt työntää vanhuuden viittaa päältäni, en kieltämällä vaan yrittämällä enemmän. Joskus tuntuu siltä, että vanhuus on yhtä vaikeaa aikaa kuin nuoruus ennen aikuisuutta. Onhan se! Muistan todella hyvin kaikki vaikeudet ja yritykset paeta ”liiallista” nuoruutta. Kunpa ehtisin vielä kirjoittaa siitäkin lisää. Lapsiani ja lapsenlapsiani ei kiinnosta tippaakaan kuulla tästä aiheesta, mutta... Voisi riittää, että postaan Instaan lyhyenlyhyitä tiivistyksiä aiheesta. Tuskin he tai kukaan muukaan edes lukevat niitä  saati miettivät syvällisemmin niiden pohjimmaista sisältöä, mikä oli toiveeni ja taka-ajatukseni. Voisin jättää senkin jatkossa tekemättä.

Tuli karvas voimien kariseminen, palaminen loppuun ja yksinäinen elämä. Samanaikaisesti ymmärsin maailman muuttuneen kertaheitolla kohtalokkaasti. Ikään kuin minua ei olisi enää edes olemassa.

Pari tuntia sitten kuulin ulkoa kovaa tasaista jyrinää, aivan kuin isot pommikoneet lentäisivät taivaalla. Se oli ehkä kuviteltua ottaen huomioon tämän ajan uutisoinnin ja todellisuuden sen takana. Sodan uhka tuntuu välillä käsin kosketeltavalta. Siihen sisältyy myös maailman muuttuminen hirveäksi paikaksi, demokratian, tasa-arvon, ihmisarvon ja luontoarvojen hävittäminen. Monet sanovat, etteivät he seuraa enää uutisointia.

Sitten toisaalta tunnen, että kaikki on kuin ennen. Vaikkei olekaan. Arkinen hyörintä jatkuu kylillä ja kaupungeissa. Alkuviikon päivät vietän useimmiten täydessä hiljaisuudessa säästääkseni itseäni. Oikeastaan se on lääkkeiden sanelema asia.

Eilen kirjoitin erästä tekstiäni seuraavaan Markkulan Viestiin valmiiksi helpottaakseni tulevia töitäni. Olin aloittanut sen jo aikoja sitten ja kerännyt materiaalia siihen. Kesken jääneiden juttujen jatkaminen on joskus työlästä. Tiedostoni koneella ovat tupaten täynnä (asiaa) ja pääni on välillä ollut sekaisin, mikä on näkynyt kirjoituksissani. Aikaa menee tavallista enemmän. Ennakointi on silti tärkeää.

Lämmin kissa kiipesi syliini ja käpertyi olkapäälleni ja halaa minua kehräten. Kiitos Minni! Nyt jaksan taa askeleen eteenpäin.

keskiviikko 1.10. Mitä, aloitinko tämän kirjoittamisen eilen? Minusta on tullut hajamielinen.  Eilen kävin illansuussa kaupassa. Olin loputtoman väsynyt ja mietinkin usein, olenko vakavasti sairas. Tällaiset ajatukset juolahtavat mieleeni erityisesti alkuviikon päivinä. Nukun öisin huonosti, juoksen koko ajan vessassa, päivälläkin väsyttää. Kun sitten saan tehtyä jotakin kuten käytyä edes kaupassa, tuntuu hyvältä, että on tehnyt jotakin. Minnillä oli vatsavaivoja eilen, mikä on aika harvinaista ja ajattelin jo, että hänet pitäisi viedä lääkäriin. Ajattelin seurata ja nyt näyttää paremmalta. Minnin vatsa toimii. Kaksi vanhaa naista pitää huolta toisistaan.

Viime viikolla käydessäni lähikaupassa, huomasin ambulanssin kaupan sisäänkäynnillä. Kun tulin kaupasta näin, että autossa oli elvytys meneillään. Joku ihminen oli saanut kohtauksen kauppamatkallaan. Kulkiessani kiinnitän aina huomiota pieniin asioihin. Edellä mainittu voi olla pieni muille, mutta äärimmäisen suuri joillekin. Päivän aikana en ehdi tehdä paljon, mutta teen silti koko ajan jotakin. Aivot toimivat järjestelmällisesti ja suunnittelevat asioita. Ihminen on joskus ohjelmoinut itsensä tekemään asioita ottaen huomioon jaksamisensa, mahdollisuutensa ja osaamisensa. Niistä mikään ei ole pysyvä vakio.  

Tänään meillä oli jälleen sukukirjatoimikunnan kokous, jota olemme pitkään pitäneet keskiviikkoisin kello 11. Saanemme kirjan taittoon ja painoon lähetettäväksi kuun lopussa. Mainitsen asian tässä, mutten jaksa kaksituntisen kokouksen jälkeen kirjoittaa aiheesta enempää. Sen verran innostuin, että kaivoin sukuseuran arkistoni eli osan pöytäkirjoista järjestettäväksi. Olin sen jo aiemmin aloittanut, koska on tarpeellista riittävän ajoissa siirtää arkistoja muille. Itse asiassa tänään otin ne esiin etsiäkseni valokuvia pöytäkirjojen kokousten päiväysten viittaamiin kokouksiin.  Väsähdin nopeasti, mutta päiväykset ehdin kirjata.

Olen verrattuna entisiin aikoihin hyvin saamaton. Kirjaan asioita ajatuksiini toimintaa varten, mutten sitten toimi niiden mukaan vaan lykkään asioita.

seuraavana päivänä 12.21

Sain vihdoin aikaiseksi käydä jokilaaksossa, jossa poikkesin Alexin kanssa viimeksi, helteisennä päivänä 27.7. tarkistamassa, oliko tulva laskenut. Olihan se, mutta polut olivat täysin tukossa, mahdottomia kulkea. 

Nyt pääsin kulkemaan koko oman reittini ryteikössä ja sitten kävely/pyörätietä pitkin. Oli tosin aika kuraista ja kuten olen aiemmin maininnut, maasto on aika vaikeaa puiden juurien takia. Vaatii luonnetta lähteä sellaiselle reitille. Taas tuli mieleeni, että kyllä meillä täällä Tuusulassa on rakennettu hullun lailla kouluja, päiväkoteja, prismoja, mutta jokilaakso ja joki on päästetty kasvamaan umpeen. Jokilaakso on nimetty Tuusulan arvokkaaksi kulttuurimaisemaksi. Olen seurannut aluetta aina vuodesta 2000 alkaen, kun muutin toisen kerran Tuusulaan. Suunnitelmia on olemassa, ollut jo 2005–2006 alkaen, mutta sen jälkeen olen surullisena katsellut, kuinka hienot maisemat ovat kasvaneet umpeen.  En kirjoita siitä nyt sen enempää kuten en kirjoita Hyrylän alueen umpeen rakentamisesta.

Tein tunnin pituisen kävelylenkin ja olin ilahtunut voimieni palaamisesta ja käsieni käytön helpottumisesta. Vasta paluumatkalla alkoi tuntua selässä ja polvissa.  Olen taas kiitollinen. Kaikkina päivinä en ehkä pystyisi tuota lenkkiä tekemään. Syksyn väriloisto on tänä vuonna laimea. Katsoin, että edessä on useita tämän päivän kaltaisia pilvisiä ja kylmähköjä päiviä. Ne sopisivat kyllä lenkkeilyyn, puolen päivän aikoihin muita ihmisiä ei ole juuri liikkeellä. 

Pitää myös alkaa kaivella pipoja ja käsineitä esiin.  

4.10. Lähdin jo ennen kello 10 ruokakauppaan ja yllätyin, kuinka paljon siellä oli ihmisiä lauantaiaamuna.  Ajaessani S-marketin pihalle, ajattelin korona-aikaa, jolloin vanhusten kuten minun piti mennä kauppaan aikaisin aamulla. Parkkipaikka oli silloin useimmiten melkein tyhjä. Myös nyt, jotkut vanhat ihmiset kulkevat maski päällä. Korona-ajan kauhu on vaikea saada mielestä pois. Vaikean ajan trauma elää meissä vielä syvällä. Tämä asia tulee edelleen usein mieleeni.

Eteen tulee sanoja, jotka herättävät minussa ajatuksia. Jo aiemmin kuin nyt, mielessäni on pyörinyt sana solitude, jonka aion panna tämän blogipostauksen otsikoksi. Se nimittäin kuvaa minun tämänhetkistä elämääni. 

Solitude on, kuten monet sanat monimerkityksellinen eli sen voi ymmärtää monin tavoin.  Sen voisi ymmärtää yksinäisyydeksi, mutta se voi myös olla yksinoloa, itse valittua olotilaa, joka voi tietenkin olla myös pysyvä olotila kuten vanhoilla ihmisillä yleensä. Eli solitude on osittain itsevalittu ja myös olosuhteiden ja oman persoonan luoma olotila kuten minun tapauksessani. Minun osaltani se on myös vähittäistä asettautumista omaan rauhaani, omilla ehdoillani, johon sallin ja haluan mielellään muiden yhteydenotot ja osallistumiset, keskustelut, ilot ja surut.

 

Tervetuloa syksy

Jos jättää liian pitkän välin blogikirjoituksissa, on vaikea aloittaa. Tai ei varsinaisesti vaikea, vaan kirjoittaminen tuntuu erilaiselta. Se voi olla täynnä töyssyjä ja jäykempää. Mutta katsotaan nyt. Olin kyllä lähellä, että olisin julkaissut yhden kirjoituksen, joka liittyi isäni sotataipaleen päättymiseen kesällä 1944.  Se syntyi erään toisen jutun innoittamana ja syystä, etten ole tainnut kirjoittaa siitä aiemmin kovin tarkkaan, mutta tällä kertaa jätän sen parempaan ajankohtaan. 

 

Olen tosin tällä välin kirjoittanut lähes joka päivä tekstiä päiväkirjaani, milloin mistäkin aiheesta. Kun selasin joitakin vanhoja päiväkirjojani, totesin niiden kirjoitukset äärimmäisen (minusta) mielenkiintoisiksi ja tietoa antaviksi. Se tuntui niin hyvältä, että aion jatkaa päiväkirjakirjoittamista useammin.  Kirjoittaminen sopii aamuun aamukahvin ja lehtien luvun yhteyteen. Kirjoittaessani olen ajatellut, että sillä tavalla korvaan puuttuvia blogipostauksiani.  

Olen lukenut Anni Kytömäen romaania Mirabilis, joka ilmestyi elokuun lopussa. Lukeminen on kirjan puolivälissä ja myönnän olevani oudolla tavalla lumoutunut siitä. Aivan kuin se kätkisi jonkin suuren salaisuuden, joka minun on selvitettävä. Se saa minut myös ajattelemaan omaa elämääni ja näkemään erikoisia unia, joita en tosin ole saanut kirjoitettua ylös paitsi yhden tänään aamuyöstä. Luulen, että monissa unissa palaan lapsuuteni maisemiin, menen niihin sisään. Olisi loppujen lopuksi ollut ihana kirjoittaa romaani. Aineksia minulla riittää ja onhan tässä vielä aikaa, kun saan velvollisuuksia siirrettyä syrjään. Sehän on sellainen ikuisuuskysymys, elämänmittainen.  Haave, unelma, joita ihmisellä pitää olla loppuun saakka.

Jätin tänä vuonna Kuolemajärven pitäjäjuhlat väliin. Tuntui omituiselta olla menemättä, mutta päätös perustui omiin tuntemuksiini. Olen joskus kirjoittanut, kuinka joskus innostun liian ylenpalttisesti aiheista ja tapaamisista, kun ne liittyivät Karjalan matkoihin ja Kuolemajärvijuhliin. Minusta tuntui, etten koskaan ehdi ottaa niistä irti kaikkia vaikutteita, tallentaa niitä.  Ryntäsin aina villinä asioiden keskelle. Olen tajunnut, etten pidä siitä piirteestä itsessäni. Kuormitun liikaa joistakin asioita. Viimeisin vuosi on mennyt syvälle. Kaiken lisäksi pitkä edestakainen ajomatka yksin kotoa Raisioon ja takaisin tuntui sietämättömältä. 

Niin vain on, että ikä nostaa pinnalle uusia asioita, jotka olen toki tiedostanut ennenkin. Siitä kaikesta olen kirjoittanut aivan liikaa viimeisen vuoden aikana. Sekin alkoi ärsyttää minua. Perhe vaatii välillä myös osansa. Viime viikolla kävimme yhteensä 7 henkeä Finlandia-sirkuksessa, jolla oli yhden illan show Tuusulassa, samoin kuin viime vuonna.  Edellisellä viikolla kävin ystävän kanssa Jazz-konsertissa Keravan kirkossa. Iltamenot rasittavat liikaa, vaikka kivoja ovatkin. Viime viikonloppuna Alex oli perjantaista sunnuntai-iltapäivään luonani ja lauantaina vietimme aikaa yhdessä ystäväni kanssa. Päivät ovat usein väsyttäviä, jalkani eivät aina kestä koko päivää. Tälläkin viikolla on ohjelmaa edessä. Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn ensimmäinen tilaisuus on torstaina.  Kerhotoiminnassa minä suunnittelen, järjestelen ja kirjoitan kutsut ja lähetän sähköpostitse. Osa siitä on minulle rutiinia. Osa asioista pitää minut mukana. Kohteemme Kuolemajärvi Karjalan kannaksella on melkein kuin saavuttamaton unelma. Minulla ei ole sinne enää menemistä, mutta ihmisten muistoissa ja ajatuksissa on vielä paljon kaivamatta esiin.

Sään kylmenemisen myötä puiden lehdet alkavat vihdoin kunnolla kellastua ja punastua. Syksy on hieno vuodenaika. Kesän aikana olen monta kertaa ajatellut, etten pidäkään kesästä niin paljon kuin aiemmin ajattelin. En kestä enää kuumuutta kovin hyvin tai en kai ole koskaan kestänyt.  Kesän tulo on se paras ajankohta, mutta ei aivan sellaisena kuin tänä vuonna, kun se ryntäsi suoraan talven päälle.  Olen myös teroittanut itselleni, että ottaisin rennommin, en välittäisi liikaa mistään, en tarkkailisi itseäni, että unohtaisin opittuja asioita ja olisin spontaanimpi. Tekisin, mikä tuntuu hyvältä.  Kehuisin itseäni, vaikken saakaan kaikkia asioita tehtyä.

Olen oppinut kunnolla pitämään rutiineista, niistä, joita aiemmin vihasin. On kiva laittaa koti kuntoon illansuussa. No, ei kokonaan, mutta aamua varten. Ei kokonaan tarkoittaa sitä, että kun ikkunoiden pesun yhteydessä siirtelin suuren osan tavaroista, papereista, kirjoista jne. pois paikoiltaan, niin ne ovat edelleen lattialla odottamassa, että tekisin niille jotakin. 

 

Tätä kirjoittaessani vastapäisen puistikon koivujen keltaiset lehdet lentelevät näkökenttäni edessä. Jokainen tuulenvire irrottaa niitä puista ja ne putoavat isona ryhmänä vihreälle nurmelle. Tänä syksynä ruska on tullut hitaasti ja vasta nyt etupihan koristekirsikkapuiden lehdet ovat punaisia.

Lauantain Helsingin Sanomien Visiossa Työelämä-otsakkeen alla oli Anu Elina Lehden artikkeli Brené Brownista, joka on nykyään megaluokan julkkis. Hänen ilosanomansa ihmisen haavoittuvuudesta, keskeneräisyydestä, häpeästä irti päästämisestä on tullut vuosien kuluessa miljoonabisnes. René Brown on tutkija, kirjailija ja professori, joka on erikoistunut yllä mainittujen asioiden lisäksi rohkeuden ja empatian tutkimukseen. Hän esiintyy Helsingissä Nordic Business Forumissa 26.9. ? Koska Visio on tapahtuman yhteistyökumppani, saavat Helsingin Sanomien tilaajat ehkä kuulla hänen puheensa.

Kirjoitin hänestä  12.5.2014 blogissani ”Rohkeus kohdata”. Pääset lukemaan ko. blogin tästä linkistä. Olin lukenut hänen kirjansa  ”I thought It Was Just Me”, joka julkaistiin englanniksi 2007. Suomeksi kirjan nimi oli ”Et olekaan yksin”.  Kirjan ajatukset kolahtivat minuun erityisen kovaa ja ovat vaikuttaneet siitä lähtien. Siksi tartuin mainitsemaani artikkeliin.  Kuinka montaa kertaa olenkaan blogeissani maininnut sanan häpeä, empatia, rohkeus tai käsitellyt niitä! Olen todella usein kirjoittanut näistä aiheista milloin mistäkin näkökulmasta.

Oman ikäluokkani ihmisille ihmisen haavoittuvuuteen liittyvät asiat ovat ehkä olleet vaikeita ja ovat edelleen. Uskon, että monet pysyttelevät edelleen omien turvallisten rajojensa sisällä eivätkä ole koskaan käsitelleet omia epämukavuusalueitaan.  Mutta vanhemmat sukupolvet eivät ole yksin. Maailman muuttuminen monimuotoisemmaksi tuo nämä asiat kaikkien lähelle. Yksilöt ovat usein entistä useammin kauempana toisistaan.

Artikkelissa René Brown mainitsee, että koska nykyaikana muutokset tapahtuvat entistä nopeammin, tarvitaan erityisesti rohkeutta ja kykyä äkillisiin suunnanmuutoksiin. Esimerkiksi pandemian aika oli kaikille vaikea kokemus ja siinä koeteltiin juuri haavoittuvuutta monella tapaa. Allekirjoitan sen, koska kärsin ja olen kärsinyt ja stressannut erityisen paljon juuri siitä ajasta. Samalla olen tuntenut olevani siinä yksin, tuntemani ihmiset ovat vanhentuneet, muuttuneet kuten minäkin. Monen ajatusmaailma on jyrkentynyt enkä enää kohtaa kaltaisiani kuten aiemmin. Politiikka, sota ja ympäristö ovat tulleet meidän kaikkien väliin. Uskon, että joku toinen näkee asian eri tavalla. Olemme yksinäisempiä.

Minun on vaikea tottua siihen valtavaan lyhytnäköiseen avoimuuteen, mikä vallitsee sosiaalisessa mediassa. Pystyn olemaan avoin blogeissani, mutta minun on hyvin vaikea lähteä mukaan siihen valtavaan äänekkääseen puolinaiseen, julistavaan lyhytkeskusteluun, mitä ihmiset harrastavat. Kaipa sekin on rohkeutta, mutta sitä taitaa nykyään olla niin montaa muotoa, että nopean minun on vaikea pysyä perässä. Siksi pysyttelen täällä hitaassa bloggauksessa, joka saattaa monen mielestä olla jo vanhanaikaista.

 

Ihmisen omituisia ominaisuuksia

Sateinen lauantai. Jokin pieni ajatuksenkatkelma johdatti minut läppärille aloittamaan uuden blogipostauksen. En koe juuri nyt pakenevani ylikuormittumista, joka usein tuo minut rauhoittumaan kirjoittamisen parissa. Kun alan ajatella, niin ymmärrän alkulähteen.

Sain eilen yllättävän paljon tehtyä, kun minua jo parisen viikkoa ajatusten ja toiminnan tasolla rääkännyt tehtävä oli päässyt riittävän onnistuneeseen lopputulokseen. Seuraavat odottavat lähitulevaisuudessa ja ovat jo tärkeälle mietinnälle alistettuja.

Sain siivottua arkistohuoneen. Se tarkoitti roskien imuroimista, pöydän kääntämistä eri suuntaan, laatikoiden siirtämistä ja järjestelyä. Tosin se saattaa tarkoittaa, etten taas tarvittaessa löydä, mitä etsin. Imuroin muutkin huoneet ja parvekkeen. Tein ruokaa, josta riittää tällekin päivälle. Kirjoitin somepäivityksiä, muutaman sähköpostin. Ystäväni soitti ja päivitti tilanteensa, hänkin oli saanut paljon aikaiseksi odottaessaan aikaa tulevaan lonkkaleikkaukseen.  Kyllä me olemme hyviä. Siinä tuli myös maailmantilanne taas uudelleen käsiteltyä. Tutkin taas valokuviani, joista löydän jatkuvasti jotakin uutta.

 

Katselin muutaman seuraamani sarjan ja edellisen päivän BB:n koosteen.  En tiedä, olenko aiemmin tunnustanut, että seurasin myös edellistä Big Brother 2021 kautta ja sitä edeltävää Julkkis BB:tä.  Aiemmin en ole sitä koskaan seurannut. Huomaan monien paheksuvan minua, kun kerron tällaista. Katson enää tuskin ollenkaan mitään suoraan TV:stä vaan kaikki tallenteina jälkikäteen. Olen vähentänyt uutisten ja monen ajankohtaisohjelman seuraamista, jollen sitten katso niitä jälkikäteen. Kännykälleni kaikki uutiset tulevat suoraan, luen ne tai poistan heti. Helsingin Sanomiin paneudun syvästi, siellä on hienoja, syvään luotaavia artikkeleita.  Mitä kaikkea on vielä tulossa?  Huomaan maailman muuttuneen myös informaation jakamisen osalta.

No, edellinen oli vain pieni osa kaikesta siitä, mitä teen. Ihmisten käyttäytyminen on mielenkiintoista seurattavaa. Ehkä minussa herää taas pieni psykiatri. Kaikkien muiden urahaaveideni lisäksi se oli myös nuorena mielessäni. Yleensä tutkin itseäni.

Olen keskustellut tyttäreni kanssa paljon mm. ADHD:stä (attention deficit hyperactivity disorder), koska tämä neuropsykiatrinen häiriö on diagnosoituna hänen pojallaan. Viime vuosina tämä oireyhtymä näyttää vain yleistyneen. Terveyskirjastosta voit lukea linkin takaa lisää. Onneksi siihen voi nykyään saada apua. En ole tutkinut aihetta syvällisesti, mutta häiriö on tunnistettu jo kauan sitten ja sitä on tutkittu valtavasti.  Mutta vieläkään kaikki eivät ole tietoisia siitä. Monet aikuiset ihmiset ovat myös nykyään saaneet diagnoosin. DDddd

Koska oireyhtymä on suureksi osaksi perinnöllinen ja kohdistuu voimakkaammin poikiin, olemme aina välillä puhuneet siitä, miten se on ehkä ilmennyt meissä. Ennen ADD:ksi nimetty häiriö on ADHD:n alalaji, tarkkaamattomuushäiriö, jota on ollut vaikea tunnistaa. Kyllä vaan, meillä kaikilla on ko. häiriötä jollakin tasolla, erilaisena. Minulla se on varmaan ilmennyt liian moneen asiaan kerrallaan keskittymisenä, aiheesta toiseen poikkeamisena. Se on saattanut näkyä työelämässä eivätkä kaikki ole sitä ymmärtäneet. Itsenäistä ja omituista ihmistä ovat monet ihmetelleet ja se saattoi olla myös esteenä tehtävissä etenemiselle. Silti olen ollut hyvin pitkäjänteinen, vaikka olen kulkenut omia polkujani. Niin teen edelleen. Omituiset ihmiset alkavat ehkä vasta nyt olla valtavirtaa.

 

En aio syventyä tässä nyt itse tekemääni diagnoosiin. Totean vain, että asiassa on myös lukemattomia hyviä puolia. Tällaiset oireet voivat olla jollekin epäonni, mutta jollekin toiselle suuri rikkaus.

Keneltä menneisyyden henkilöltä tai henkilöiltä olemme perineet ominaisuuden? Miten lapsuuden ympäristö vaikutti siihen.

Palaan siihen, mikä aktivoi tänään aamupäivällä kirjoittamisen.  Sade. Yksinkertaisesti se oli sateinen ilma. Sekin tulee kaukaisesta lapsuudesta. Kun satoi vettä tai lunta, oli kiva keskittyä sisällä kirjoittamiseen ja piirtämiseen. Se oli inspiroivaa.

Jatkan tätä tekstiä tiistaina. Niin vain käy usein, etten löydäkään seuraavina päivinä sopivaa hetkeä kirjoittamiseen. Eilen illalla tosin tutkin ja kirjoitin erästä toista, täälläkin aiemmin mainitsemaani artikkelia. Se kun tuli edellisinä yöllä kummittelemaan mieleeni. 

 

Eilen maanantaina oli kaunis sää ja jopa vähän pakkasta aamulla, jolloin minun oli pakko lähteä katsomaan pitkälle edenneen syksyn maisemia lempipaikallani, jokilaaksossa. Yhdistin siihen kirjastossa käynnin, olin varannut useita kirjoja. Kotimatkalla kävin ruokaostoksilla. Sitten olinkin niin väsynyt, että lepäsin hetken. 

Kyllähän se kaikki tulee täältä blogistani myös esiin. En ole sisäisesti koskaan asettunut aloilleni, vaikka ulkoisesti olenkin pysytellyt samoilla seuduilla. 

 

Kuormitun todella helposti. Siitähän olen viime aikoina kirjoittanut. Aloin ajatella sitä yrittäessäni tänään aamulla etsiä postikortteja lähettääkseni niitä parille ystävälle, joiden syntymäpäivät lähestyvät. Olen jo pitkään ollut lähettämättä mitään kortteja, en edes kiitoskortteja, vaikka olinkin aikoinaan oikea korttiaddikti. Kuormituin niistäkin. Aloin miettiä muitakin syitä ja löytyihän niitä.

Mietin, miksi minulle tuli jossakin vaiheessa vaikeaksi pitää yllä yhteyksiä ystäviin, joiden kanssa olimme aikanaan paljon tekemisissä? Oliko siinäkin taustalla häpeää kaikista epäonnistumisistani? Typerä ajatus sinänsä, mutta se kolahti. Totta toinen puoli.

Olenko ollut häpeissäni myös kaikista onnistumisista? Se on myös mahdollista. Saamme todella harvoin kiitosta, kun teemme jotakin ja opimme olemaan ilman kiitosta ja huomiota. Tässä iässä ihminen on usein todella yksin. Minäkin saan voimaa, jos voin tarvittaessa auttaa jotakin toista tai toisia, mutten silti halua sitoutua sen enempää.  Nämä ajatukseni ja kysymykseni jäävät tällä kertaa roikkumaan.

Kun mennään vuosisata eteenpäin, sen ajan ihminen on oleva aivan erilainen kuin nyt. Haluaisin nähdä sen ajan. Jos nyt yleensä sitä aikaa ihmiskunnalle tulee.

 

Tänään sain vihdoin varattua ajan talvirenkaiden vaihtoon. Rengasfirmani vaihtoi äskettäin omistajaa, uusikin omistaja on alun perin ulkomaalainen. Tällä uudellakin oli asiat hyvin hallussa, sillä soittaessani, hän heti tunnisti, kuka soitti ja autoni rekisterinumerokin oli pöydällä valmiina. Tiedossa on ollut ennen ja jatkossakin loistavaa palvelua. 

Tänään oli Hesarissa artikkeli talvirenkaisiin tulossa olevista muutoksista. Otin sen talteen, koska viimeistään ensi vuonna minun on pakko hankkia uudet renkaat. Nimittäin on aika huvittavaa, että nykyiset talvirenkaani on valmistettu jo 2005. Auton katsastaja tarkisti päiväyksen minulle viime talvena todeten, että ovat edelleen aivan kunnossa.

Jospa huomenna saisin tämän julkaistua. Tuli taas väliin muuta.

 

 

Haamu menneisyydestä nyt

Kirjoittaminen on muotia, kirjoittamiskoulutuksia tarjotaan paljon ja koko ajan.  Aloittaessani tämän postauksen kirjoittamista, sen aamun (15.10.) Hesarissa oli iso mainos Kirjoittajaklubista, Suomen suurimmasta ja inspiroivimmasta kirjoittajayhteisöstä, johon osallistumalla kirjan kirjoittaminen onnistuu 50 päivässä tai jotakin vastaavaa. Katsoin tarjonnan enkä edelleenkään halua mukaan koulutuksiin, koska en pystyisi sitoutumaan tarpeellisella antaumuksella. Suomessahan on tunnetusti valtavasti kirjoittajia, jotka tyhjäävät tarvettaan kirjoittamalla blogeja. Blogit.fi-sivustolla saa esille valtavasti blogeja aiheella ”kirjoittaminen”. Olihan siellä myös omiani joukossa.

 

Minulla on paljon puutteita kirjoittamisessa enkä saa aloittamiani kirjoja jatkettua. En ehdi lukea lähes ollenkaan muiden blogeja, saati osallistua kurssiin, joka osaltani jumittuisi johonkin kohtaan. Minulla kaikki jumittuu nykyään tai ainakin minusta tuntuu siltä. Aamuisin juutun lähes aina Hesaria lukiessani johonkin pieneen asiaan, joka lähtee viemään minua eteenpäin.  Toisaalta se voi olla nykyajan digitaalisten välineiden kehittämiä haittapuolia, vaikka siis luenkin aamuisin printti-Hesaria.

Kesken kaiken ajattelen, että googlaanpa ja hankin aiheesta lisätietoa. Ja jatkan siitäkin eteenpäin.

Minulla on tällä hetkellä puutteita myös lukemisessa. Moni kirja odottaa paneutumistani. Alkuvuodesta kaikkialla ylistetty Anneli Kannon Rottien pyhimys on vielä vähän kesken.(on jo luettu) Se odotteli sosiaalisen median ja lehtien ylistysten laantumista ennen kuin pystyin aloittamaan sen. Hattulan kirkko oli minulle ennestään kovin tuttu, koska ennen pandemiaa kävin siellä usein. Kuviakin olen sieltä ottanut erityisen paljon. Kun kirja oli julkaistu, niin ihmisjoukot kulkivat sankkoina joukkoina kirkolle. Minä voin mennä käymään Hattulan vanhassa kirkossa, milloin vain, kuvitelmissani. Kirkon aidatun alueen ja hautausmaan olen myös kiertänyt monta kertaa. Samoin koko Suomen kansa.

Kirjoja lukiessani kaivan myös lisää tietoa, milloin mistäkin. Viimeksi Hattulan kirkossa käydessäni 23.7.2020, ostin kirjan ”Ristin tiellä 750 vuotta”. Se kertoo Hattulan seurakunnan historian hyvin yksityiskohtaisesti ja pääkohteena on tietysti itse kirkko, mutta siellä on paljon muutakin tietoa, johon tietysti taas syvennyin.

 

"Ristin tiellä 750 vuotta" kirjan on kirjoittanut Eero Ojanen ja se on ilmestynyt 1999.  Kirjasta löysin paljon itseäni ja kirjoittamistani auttavaa tietoa mm. kaukaisen esi-isäni Christian Oreniuksen, joka tuli 1718 isonvihan aikoina Hattulaan pitäjänapulaiseksi tai kappalaiseksi. Hän kuolikin Hattulassa ja sekin mainitaan kirjassa. Toki tiesin tämän ennestään. Samoihin aikoihin hän taisi vaikuttaa vielä myös Rengossa. Nämä huomiot liittyvät erääseen, vielä keskeneräiseen tekstiini, joka sai tietenkin tästä lisää inspiraatiota.

Sääli on, että käynnit Hattulan kirkossa ovat aina olleet liian kiireisiä, lähinnä poikkeamisia muiden menojen ohella. Silloin ei ehdi kiertää aluetta laajemmalti. Em. kirjat auttoivat siinäkin. Siis seuraavaa kertaa varten.

Aina ei kirkkoon edes päästy. 2019 yritettiin perheen nuorimpien kanssa.

Tämän tekstin aloittaminen auttaa myös siinä, että jätän kaiken muun sivuun ja hyväksyn, etten ehdi kaikkea. Riittämättömyyden tunne on erityisen kuormittava.  Kirjoittaminen rauhoittaa minua hetkeksi. Kohta ovikello rämähtää ja Alex, lapsenlapseni tulee luokseni aina maanantaihin saakka. Olen ajatellut, että teen sitten vain kotitöitä ja muuta semmoista. Tämä läppäri, jolla nyt kirjoitan, siirtyy hänen käyttöönsä.

Kirjoittamalla pääsen siis kauemmas kuormittavista tilanteista, vaikka toisaalta ajan nykyään itseäni takaisin niihin alkaessani etsiä tietoa kirjallisuudesta tai muualta. Kirjan kirjoittamisen este on samalla suunnalla. Lähden kesken kaiken tutkimaan lisää. Saatan olla tutkinut aiemminkin, mutta liput ja laput ovat hävinneet tai piilossa minulta. Pitäisi olla aakkosellinen kortisto, johon voisin asiasanan mukaan kirjoittaa kaikenlaista löytämästään aineistosta. Onkohan sellaisia saatavissa? Ja osaisinko enää käyttää sellaisia? Koko asuntoni on yhtä kortistoa, vaikkei olekaan järjestyksessä. Muistivihkojakin on ainakin 50.

Kuva-arkististoista on vaikea löytää ilman kalenteria kuvia. Tämä kuva on niinkin kaukaa kuin 26.7.2008

Jos tilanteet ovat hetkittäin kuormittavia, niin ne tuntuvat myös toivottomilta. Viime yönä valvoin ja mietin, miten selviän erään tilaisuuden järjestämisestä. Taisin nähdä siitä uniakin. Olen puhunut improvisoinnista, mutta saa nähdä tulenko onnistumaan. Nyt viikonlopun lepään aiheesta, koska huomioni osittain kiinnittyy muihin asioihin.

Olen jatkanut kirjoittamisia tabletilla, koska kuten mainitsin, läppäri on lapsenlapseni käytössä. Voisin jatkaa kirjoittamisen esteillä, mutta se tuntuu lapselliselta kiukuttelulta. Tabletti on vain varakone. Voisin kirjoittaa myös älykännykällä. Kaikki on hienosti synkronoitua. Kaikkihan nämä asiat tietävät. Mutta niin vain on, että kirjoittaminen oikealla näppäimistöllä on parasta.

Ehkä siirryn lukemaan. Turha jatkaa tätä lässytystä.

 

Nyt on sunnuntai. Hesarissa on edelleen ¼ sivun mainos Unelmoitko oman kirjan kirjoittamisesta? HS näköjään sponsoroi Kirjoittajaklubia. Kissa istahtaa välillä Hesarin päälle ja viihtyy erityisen paljon lähelläni. 

Alex istuu tietokoneella. Usein väittelemme jostakin asiasta. Maailmamme ovat 65 vuoden päässä toisistaan. Hän on jo kauan toivonut pelitietokonetta, joka maksaa kuulemma Gigantissa 100 euroa. Ei tietenkään. Oli pakko mennä katsomaan hintoja liikkeessä. Eniten hän haluaisi itse rakentaa, mutta rahkeet eivät vielä riitä. Opiskelua lisää. Aiheeseen liittyvää tietoa löytyy netistä valtavasti.

Väittelimme kiivaasti myös Narniasta. Aloitimme väittelyn jo nukkumaan mennessä. Keskustelu alkoi vaatekaapista, jonka kautta päästiin toiseen maailmaan. Minulla on C.S. Lewis Narnian tarinat -kirja Pauline Baynesin kuvittamana ja Kaarina Helakisan ja Kyllikki Hämäläisen suomentamana, julkaistu Otavalla (ehkä vuonna 2000). Teoksessa tarinat ovat kronologisessa järjestyksessä, jossa kirjailija halusi eri aikaan kirjoitettuja tarinoita julkaistavan. 

Lienen ostanut Narnia-kirjan aikoinaan lapsenlapsiani varten. Mutta, mutta, kiinnostaako tällainen yli 500-sivuinen kirja enää ketään. Antikvariaateissa kirjaa on myytävänä, vaikka kuinka paljon. Alex ei myöskään innostunut, kun olisin lukenut hänelle juuri ne kohdat kirjasta. Kirjan kuvatkin olivat pieniä ja vanhanaikaisia.  Enpä ole minäkään kirjaa lukenut, mutta tuo kohtaus oli minulle tuttu jostakin elokuvaversiosta.

Kaiken lisäksi lukisin lapsenlapsilleni mielelläni. Luin Alexille paljon nuorempana, kun hän nukkui usein vieressäni päivä- tai yöunia.

 

Monta muutakin asiaa tuli taas käsiteltyä. Apuani Minecraftin kanssa tarvittiin monta kertaa. Näen, että hän yrittää tutustua tietokoneen maailmaan ilman minkäänlaista etukäteisopiskelua. Kaikki on mahdollista. Niinhän se on. Samalla tavalla minäkin opiskelin kokeilun kautta aikuisena 1980-luvulla, mutta vielä vähän yksinkertaisemmassa ympäristössä. En jaksa enää kiinnostua pelien sisällöistä ja niiden lisäosista, olisivatko modeja tms. Läppärini oli jopa jumissa muutaman kerran, mutta onneksi mitään ei hävinnyt.  Minulta sentään vielä pyydetään apua ja joissakin asioissa voin auttaakin, jos vain haluan.

Netistä mukaan on tarttunut myös kaikenlaisia harhaluuloja, kuulemma YouTubesta, joka ei ole lapsenlapseni mukaan nettiä. Toivottavasti koulussa opetetaan netin ja tiedon lukemista. Tuli mieleen, että suuri osa maailman ongelmista johtuu siitä, että ihmiset eivät osaa enää LUKEA eivätkä ymmärrä lukemaansa.

Tyhjensimme erään vanhan 1970-luvulla hankitun lokerolaatikon sisällön. Suuri osa meni roskiin, koska en tarvinnut enää mitään siellä olevista tavaroista, joista osa oli aikanaan talteen laitettuja pieniä ruuveja, kiinnittimiä, nauhoja, pullonkorkkeja ym.  Alex himoitsi lokerikkoa omaan käyttöönsä. Sitten hän pesi laatikon, kuivasi ja siirsi mukanaan olevia legoja sinne ja otti mukaansa. Äitinsä ei kyllä tykkää.  

Laatikossa oli kaukaisilta menneiltä vuosilta tinaisia hevosenkenkiä, joita sulattelimme uuden vuoden aattoina. Onneksi nyt tarkistin, että niitä ei voi viedä metallinkeräykseen eikä työntää sekajätteeseen. Ne ovat ongelmajätettä ja pitää viedä ongelmajätekeräykseen. Tinassa on haitallista lyijyä jopa 90 %. Kiitos netti!

Olen itse viime aikoina joutunut tutkimaan ja opiskelemaan oman synkronoidun nettiympäristöni vaihtoehtoja, mutta siitä en jaksa kirjoittaa mitään.

Kohta muutun haamuksi menneisyydestä, mikä itse asiassa kuulostaa aivan kivalta vaihtoehdolta. Kauhistelen alkavaa talvikautta. Pian on auton renkaiden vaihto, rengasfirman omistaja on vaihtunut, ovatko renkaani tallella ja mitä muuta? Tarvitsen autoa välttämättä ja jos sitä ei tarvitse, ei sitä voisi säilyttää pihalla. 

Autonhuolto ja katsastus ovat minulla keskellä kylmintä aikaa. Minulla ei ole ketään apuna, ei edes pohtimassa ongelmatilanteita. Se huomio on iskenyt monta kertaa mieleeni.  Selviän kaikista ikävistä pohdinnoista ajattelemalla hoitavani yhden asian kerrallaan ja unohtavani siksi aikaa kaiken muun. Silloin jopa nukkuu yönsäkin paremmin.

Ajattelin jo muutama päivä sitten julkaista tämän postauksen, mutta tapahtumat vyöryivät viikonlopun jälkeen ylitseni hallitsemattomina. Ensi viikon tilaisuuden suunnittelua, yhteydenottoja, ilmoituksia, ystävättären kuljetusta terveyskeskukseen ja takaisin, perheen vierailua, huonoja öitä. Kaiken kaikkiaan erityisen kuormittava viikko.

Yhden kerran ehdin vetää henkeä, poppelien alla. Niitä olen sitten mainostanut Instassa, Facebookissa. Olen luvannut lisää, ehkä niistä syntyy myös oma blogipostaus.

Edellistä blogiani otsikolla Vanhan naisen aivot on yllättäen luettu erityisen paljon. Johtuiko se blogin nimestä. Ehkä nimeänkin tämän olemaan Haamu menneisyydestä. Jossakin vaiheessa olen kuitenkin sitä. Myös lapsenlapselleni, jolle Halloween on iso asia.