Kutittelen muistiani

Istahtaessani läppärini ääreen minulla oli mielessä kaksi juttua: aloitanko oman seuraavan blogipostaukseni tai aloittamattoman tekstin sukukirjaa varten. Ratkaisu tuli eteeni niin kuin aina yleensä sattumalta. Pieni talitiainen tuli koputtamaan edessäni olevaan ikkunaan, neljänteen kerrokseen. Oman rakkaan äitini ”alter ego” tai vain nälkäinen pikkulintu. Minullehan talitiainen on aina symboloinut äitiäni.

Siinä nuoruuden päiväkirjoja (kuva 27.1.2023)

Aamulla herättyäni ajattelin tulevan päivän tekemisiäni, lähinnä kirjoitussuunnitelmiani. Edellisen blogipostaukseni jälkeen minua ovat alkaneet kaivertaa monet asiat menneisyydestäni, jotka olen haudannut syvälle tietoisuuteeni. En ole unohtanut asioita, mutta en ole halunnut ajatella niitä. Niissä on aika paljon käsiteltävää. Luonnollisesti olen aiemmin valinnut itselleni helpoimmat asiat tai ne ovat syystä tai toisesta tulleet ajankohtaisiksi. Loogista on jatkaa lapsuudesta, sillä sieltä löydän paljon muistoja, joita olisi kiva katsella eri suunnilta. Itse asiassa juuri ne ovatkin olleet nyt pyrkimässä etualalle eli kaukaisimmat lapsuuden muistot.  Toisaalta rinnalla ovat edelleen vanhempieni kokemukset ja niiden tarkastelu suhteessa heidän lapsiensa elämään. 

Kävin hakemassa omenia ystävättäreni omenapuusta, jonne jäi minun jälkeeni mielettömästi omenia. Pihan ainoan omenapuun oksista osat roikkuvat omenista raskaina maahan saakka. Kyseiset omenat ovat myöhäistä lajiketta ja ne säilyvät pitkälle syksyyn. Juodessamme kahvia, kerroin myös hänelle, että oma historiani tunkee esille hyvin voimakkaasti odottaen, että käsittelen sitä kirjoittamalla. Hänestä ajatus on kauhea, mutta hän myönsi, että ehkä se voi olla jollekin toiselle hyväksi. 

 

Tutkiessani itseäni, ajattelen siis samalla myös kaikkia ennen minua eläneitä ja perheeni jäseniä. Ihmisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta tunnen vain oman historiani. Vanhempieni osalta joudun ohittamaan paljon asioita, koska en tullut aikoinaan kysyneeksi. Jos olisin tiennyt, että tulen aikanaan kirjoittamaan juuri näistä asioista, olisin kysellyt. Kokemukseni on, että olemme hyvin varovaisia haastatellessamme ihmisiä heidän elämästään ja ajatuksistaan, ettemme edes rohkene kysyä kaikesta. Kaikki eivät edes vastaisi kysymyksiimme. Ihmisten häpeätaakka on suuri. He ovat koko elämänsä keränneet taakkaa ja saattavat pitää kysymyksiä yksityisyyteen kajoamisena, vaikkei kukaan ole julkistamassa heidän elämäänsä.

Kaltaiseni sukututkija, joka on tutkinut jo omia sukujaan ristiin rastiin ja aika paljon muidenkin sukuja, on astunut toiselle askelmalle. Kunnioitan kaikkia ihmisiä katsomatta syntyperään ja heidän tekemisiinsä. Katselen ihmisiä sekä eläviä että kuolleita suurella hellyydellä ja yritän päästä lähemmäksi. Teen näin erityisesti jo meitä edeltävien ihmisten osalta. Onhan siinä vaikeutensa. Arkiston asiakirjat kertovat vain kylmät faktat, joiden taakse haluan kaivautua.  Vaikkapa jos löytyy oikeuden pöytäkirjoja, niistäkin voin rivien välistä lukea muiden talteen kirjoittamaa, mutta loppu on kerättävä ja kuviteltava. Osittain sama koskee myös itseäni, kun ajattelen muiden itseeni tekemää vaikutusta. Pinnan alle jää paljon.

Myöhempiä päiväkirjoja osa tässä. (kuva 27.1.2023)

Varhaislapsuudestani minulla on vain joitakin hajanaisia välähdyksiä. Muistan, kuinka olin parina kesänä mummoni eli äidinäitini luona, hänen, jonka äidin salaisuuden olen nyt selvittänyt. Kuten oma äitini on myöhemmin kertonut, mummo ei ollut mitenkään lapsirakas, vaikka hänelle oli syntynyt 13 lasta ja vaikka hän piti lasten pyhäkouluja juuri ainakin niihin aikoihin, kun olin hänen ja papan luona Anjalassa. Kävinkin niissä hänen kanssaan, mutta en muista muuta kuin, että juoksin perässä, kun hän viiletti tietä pitkin taloon, jossa pyhäkoulua pidettiin.

Oleskellessani isovanhempieni luona ehkä viikon pari kahtena kesänä, olin ehkä 7–8-vuotias.  Nukuin yöni yksin keittiön vieressä olevassa huoneessa ja tein varmasti kaikenlaista askaretta, mitä pyydettiin. Muistan, että en pystynyt syömään mummoni kirnuamaa voita. Sitä säilytettiin keittiön lattian alla olevassa kellarissa. Juoksentelin heidän mökkinsä ankeassa ympäristössä peläten käärmeitä. Ympäristö oli pelkkiä ruohoa kasvavia peltoja, joiden takana oli vaikeakulkuista metsää. Kaipasin mielettömästi kotiin ja sen vehmaaseen, ympäristöön viljapeltojen ja metsän äärelle.  Koinko silloin ensimmäiset yksinäisyyden ja yksin olon tunteet, tunteen, että minun on selvittävä omin voimin? En olisi edes uskaltanut pyytää apua mummolta. Isovanhempani olivat Karjalan evakoita, mummoni oli syntynyt 1892 ja pappa 1887 eli mummoni oli tuolloin noin 55-vuotias, tyttäreni ikäinen.

Samalla aukealla kuin isovanhempieni mökki oli, ei ollut muita taloja, oli vain vaikeakulkuista maastoa. Sieltä oli useita kilometrejä matkaa Anjalan keskustaan, jossa jouduin eräänä kesänä käymään pyöräillen hammaslääkärillä. Koska osasin silloin ajaa pyörällä, olen ollut siellä ainakin koulun 1 ja 2 luokan välissä. Koulua aloittaessani syksyllä 1954 en osannut ajaa vielä pyörällä. Siihen aikaan lapset opettelivat ajamisen aikuisten pyörällä. Mieleeni on jäänyt jännitys ja pelko ajaessani metsätietä, yrittäen muistaa, että kääntyisin oikeaan suuntaan eräästä risteyksestä.

Lapset pakotettiin 1950-luvulla hyvin aikaisin itsenäisiksi. Jäin miettimään, miten se vaikutti meidän luonteeseemme. Olinhan ollut pikkulapsesta saakka itsepäinen ja halunnut tehdä kaikki asiat itse. Mutta lapsi on lapsi. Kuuluiko sen ajan vanhempien kasvattaa lapsesta varhain mahdollisimman itsenäinen. Olinhan jo pienestä pitäen saanut käydä kaupassa yksin, pimeässäkin taskulamppu kädessä. Mutta sainko vanhemman läsnäoloa ja hellyyttä? Meitä lapsia oli tuossa vaiheessa jo neljä tyttöä ja kaikilla oli omat tarpeensa.

Tämän kuvan ajankohdan pystyin varmentamaan ensimmäisestä päiväkirjastani. Sen isäni on ottanut 12.5.1957. Mummolla on ollut syntymäpäivä ja oli äitienpäivä. Hän istuu keskellä ja minä hänen edessään. 

Äitini kertoi aikoinaan minulle, että minut lähetettiin tarkoituksella lyhyiksi ajoiksi pois kotoa. Äitini mukaan tarvitsin lomaa. Hoidin nuorempia sisaruksiani liian innokkaasti, opetin ja hoivasin heitä. En itse muista siitä mitään. Jälkikäteen olen ajatellut sen olleen vain opettavaista. Siitä varmaan syntyi itselleni myös myöhemmin ajatus, etten halua itselleni koskaan lapsia. Aikoinaan vanhemmat sisarukset hoisivat nuorempia. Olihan äitini joutunut lapsena samalla tavalla ja paljon enemmän hoivaamaan lukuisia sisaruksiaan ja myöhemmin piikana hoitamaan muiden lapsia ja kotielämiä. Se sai hänet kaipaamaan itsenäisen naisen elämää, minkä hän oli saanutkin aloittaa ennen sotaa. Hän lienee kokenut varhaisen lastenhoidon omille lapsilleen ei-toivottavaksi elämäksi. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa äitini kaipasi aina myöhemmin itsenäisen naisen elämää, mitä hän ei perheen perustamisen jälkeen enää koskaan kokenut. 1950-luvulla hän koki itsensä lapsentekokoneeksi ja häpesi itseään hänet tunteneiden edessä. Olin siitä tietoinen jo kovin nuorena ja se jätti minuunkin omat jälkensä. Koin äitini tyytymättömyyden ja vaikeudet ja olin myöhemmin neuvomassa häntä eroamaan. Eihän siitä olisi mitään tullut.

Ensimmäiset muistoni ovat ajalta ennen koulun alkua. Yksi muistoista on kaivellut minua ennenkin. Olen ollut oletettavasti vanhempieni mukana matkalla jonnekin linja-autolla. Kesken matkan auto syttyi palamaan ja väki joutui ulos autosta. Muistan, että paikka oli korkealla mäellä ja alhaalla vilkkui järvi. Olimme ehkä matkalla jonkun sukulaisen juhliin. Mutta missä ja milloin? Muistaakseni kysyin sitä kerran äidiltä. Hän taisi vastata, että kysymys oli joistakin juhlista, muttei muistanut tarkemmin. Olen itse päätellyt, että vierailupaikkakunta oli joko Askainen, Säkylä tai Mietoinen. Ajankohta 1950–1951. Vanhemman sukupolven sukulaisia oli vielä elossa? Heihin pidettiin yhteyttä. Tiedän, että yhtäkään ihmistä, joka muistaisi, ei ole enää elossa. Hurja ajatus.

Aloitin kansakoulun 1.9.1954. Siitä jatkan myöhemmin tai en, jollen ehdi. Sitä edeltävältä ajalta on olemassa jo paljon muistoja, joiden kaikkien ajankohtaa en pysty ehkä koskaan tarkentamaan. Ajattelen, että ehkä on paras ottaa niitä esille, kun ne nousevat pakolla esiin.

Olen kirjoittanut paljon blogipostauksia vuosien mittaan enkä aio nytkään lopettaa. Monissa blogeissani olen jo käsitellyt lapsuuttani. Tämä kirjoitus on eräänlaista herättelyä, josko löytäisin uuden erilaisen näkökulman, josta edetä. On ehkä aika alkaa kaivaa vanhimmat paperit ym. esille ja ehkä lopulta ne käsiteltyäni hävittää ne. Hurjaa, sillä oikeasti minulla ei ole nyt aikaa siihen muuten, kuin pala kerrallaan. Samoin on ollut aiemmin, mikä tulee esille blogeistani.

Nähtäväksi jää, miten käy.  Arkiset päivittäiset askareet haukkaavat aina ison osan päivästä, tulee väsymys, on levättävä. Lopetellessani tätä, äitini ” alter ego” ilmestyi taas parvekkeen reunalle. Lähdin sulkemaan pientä aukkoa parvekelasissa ja huomasin, että talitiainen olikin päässyt jo sisälle. Avasin lasit selälleen ja yritin hätistää lintua pois. Yhtäkkiä sisällä nukkumassa ollut Minni-kissa ryntäsi parvekkeelle ja lähes tarttui lintuun. Sain petokissa Minnistä otteen ja vein mustan pantterin sisälle, mutta hän pysytteli kiihkoa täynnä naukuen ovella. Tapahtuman jälkeen lintu tippui parvekkeen reunan kuiluun ja on nyt siellä. Ikkunat ovat auki. Kissa juoksee sisällä ympäriinsä ja minä odotan, että tiainen pääsisi omin voimin pois.

Myöhemmin. Ei päässyt. Jouduin auttamaan pitkällä kepillä ja nostamaan rääkyvän linnun vaivalloisesti ylös ja vapauteen. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Muisti ja mielikuvitus

Edelliset blogien alut jäävät ehkä viimeistelemättä, kun porhallan jo kirjoittamaan seuraavia. Sellainen olen aina ollut.  Ihminenhän saa olla sellainen kuin ja hyvä niin. Aina ei olla ajateltu niin. Meissä vanhoissa elää kuitenkin vielä kasvatuksen jäljet, joita emme itse olekaan käyttäneet. Kaiken kertyneen pohjalta tulee aika ajoin pinnalle pieniä häiritseviä väreitä.

Ne ovat pettymyksiä, jotka ovat johtaneet itsensä vähättelyyn ja arkailuun saada aikaiseksi jotakin suurempaa ja parempaa. En ole sen arvoinen, en ole koskaan ollut. Tajuan, että olen aina joutunut nostamaan itse itseäni ylöspäin saadakseen jotakin aikaiseksi. Kukaan muu ei ole sitä koskaan tehnyt vaan olen itse vähän kerrallaan tehnyt jotakin ja arvostanut itse omaa tekemistäni. Jos mukana tekemässä on ollut joku muu, ystävä, niin siitä olen saanut mahdottoman paljon lisävoimia ja uskoa tekemiselleni.  Ne ovat elämäni ilonpilkkuja, joita olen siis kokenut, mutta siinä kaikki. Kirjoittamisestani huolimatta en ole saanut kirjaa aikaiseksi, vaikka se on aina ollut mielessäni. En laske tähän osallistumistani kyläkirjan tekemiseen enkä tulevaan sukukirjaan. Myöskään esim. kuvakirja ” Kotia etsimässä 2007” ei ole mikään saavutus. 

Blogeistani olen silloin tällöin vuosia sitten suunnitellut laativani kirjoja, olen tehnyt jopa sisällysluetteloita. Kirjoitin kirjoja pikkulapsesta saakka, pääasiassa mielessäni ja löydän surkeita aloituksia säilyneistä vihoistani, jotka ovat hävitysjonossa.

Ajattelin asiaa jälleen, kun aloitin kirjoittaa loppujaksoa syntymäni tarinaan. En ole saanut sitä vielä julkaisukuntoon. Olen vasta siinä vaiheessa, jossa kerron vieraista, jotka ikävä kyllä eivät ole kaikki kirjoittaneet nimeään äitini vieraskirjaan. Ainahan osa porukasta ei halua kirjoittaa nimeään minnekään eikä keksi ainakaan mitään sanottavaa. Minullakin oli oma vieraskirja näyttelyideni yhteydessä. Vaadin silloin kävijöiden kirjoittavan nimensä, paksu kirja onkin puoliksi täynnä.

Samassa yhteydessä ajattelin myös epävirallisia kummejani eli niitä, jotka olivat henkisesti mukana ylittäen ajan ja todellisuuden. Kaikki kastetilaisuuden ihmiset, rätti- ja viralliset kummit ovat jo kuolleet. Olen ainoa, joka on enää elossa. Hurja ajatus! Epäviralliset kummit, jotka eivät koskaan kuole, ovat itse asiassa olleet mielessäni jo lapsesta saakka. Päiväkirjoissani voi olla mainintoja, samoin ehkä jossakin blogissani mainitsen haltijakummit, jotka kerääntyivät koppani ympärille. Siitä enemmän aikanaan kyseisessä blogissani.

Edelliseen liittyy myös varhaislapsuuteni rakas kirja: L.M. Montgomery: Pieni runotyttö. Olen ehkä lukenut sen jo alakouluikäisenä ja se on vaikuttanut minuun uskomattoman paljon, koska olen samaistunut kirjan Emiliaan. En ole silti aikuisikäisenä lukenut kirjaa uudelleen, vaikka olen sen joskus blogeissani maininnut, kun olen kirjoittanut inspiraatiosta ja niistä ”leimahduksista”, joita Emilia sai. Niiden kautta yhdistin hänet itseeni. Ostin kirjan aikoinaan vanhimmalle lapsenlapselleni lukematta sitä. Onneksi olen joskus sen jälkeen ostanut pokkaripainoksen itselleni, jota aloin nyt lukea. Vaikka Emilian tarina on täysin erilainen kuin minun, huomaan ihmeissäni, että todella löydän itseni sieltä. Mutta kirjoitan siitä lisää myöhemmin, kun olen lukenut koko kirjan.

Tänään lukiessani Hesaria, sain taas paljon ajateltavaa. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, kun saan viikonlopun Hesarit paperiversiona. Siinä pystyy paneutumaan tekstin sisältöön aivan toisella intensiteetillä ja rauhalla kuin lukiessa tabletilta, läppäriltä tai kännykältä. Jäin kiinni pariin kohtaan tekstissä, jossa Sanna Kangasniemi kirjoitti Pajtim Statovcista ja tämän juuri ilmestyneestä uudesta romaanista ”Lehmä synnyttää yöllä”.  Kirjailija oli yrittänyt kirjoittaa omasta elämästään, koska se on niin muodikasta, mutta siitä ei tullut mitään. Kirjailija tarkoittaa edellisellä autofiktiota.

Pajtim Statovic pohti muistin olemusta. ”Mutta jos käy ilmi, että se, mitä itse muistaa ei olekaan se, mitä muut muistavat.”

 ”Jos minäkuvaa luovat avainkokemukset paljastuvat valheeksi, olisiko muistamisen sijaan parempi olla muistamatta lainkaan.”

”Että voisiko muistamattomuus ollakin siunaus, ei kirous.”

Autofiktiossa kirjailija muistaa ja osaa tulkita reaktiot, syyt ja seuraukset, ihmisten tarkoitukset, kirjailija on tilanteiden hallitsija.  Hän yritti kokeilla, mutta tekstistä lähtee pois kirjallinen vilpittömyys ja suoruus. Autofiktion sijasta romaanissa tutkitaan, voiko ylipäänsä muistaa oikein.

Pitää varmaan lukea tämä kirja monista muistakin syistä. Jäin miettimään, minkä aseman mielikuvitus saa. Ilman mielikuvitusta ei ehkä pysty kirjoittamaan mitään. Sekin saadaan jo syntymälahjana. Muistin olemusta olen sattuneista kirjoituksiin liittyneistä syistä joutunut koko ajan ajattelemaan.

 

Hankin juuri kaksi muuta kirjaa: juuri ilmestyneen Anni Kytömäen kirjan ”Mirabilis” ja Iida Turpeisen ” Elolliset” juuri ilmestyneenä pokkaripainoksena.  Missähän välissä ehdin ne lukea, kun on paljon muutakin tekemistä, lukemista ja tutkimista.

Mainitsemassani jääneessä blogissani pohdin edelleen samoja ongelmia kuin aiemmissa, loputonta stressaamista, liikaa suunnittelua, jaksamistani, kotitöitä, sukukirjakokousta keskiviikkona, etten ehtinyt ulos, kirjaan liittyviä tehtäviäni, kasvien siirtämistä isompiin ruukkuihin jne. Toisin sanoen ohjeeksi itselleni ”Turha jännittää ja suunnitella liikaa”.

Rakkaat lukijani, arkijuttuja olette jo aika pitkään saaneet lukea enkä usko voivani aivan kokonaan jatkossakaan niitä unohtaa. Hyvää alkanutta syksyä teille kaikille!

 

Muistaminen ja irtipäästäminen

Lienen jo tuhat kertaa kirjoittanut, kuinka tärkeää on hidastella ja olla vain. Minullehan se on puoli ruokaa, että en enää ymmärrä, että kaikilla ei ole ihan samanlaista. Pitää mennä viilettää kuin viimeistä päivää, pitää osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Menoja on minullakin ollut ja tulee, mutta niiden jälkeen on hyvä pitää taukoa ja olla myös välillä poissa netistä.  Annan taas sormieni ja ajatuksista pulpahtavien mielleyhtymien viedä, minne sitten viekin.

Puutarhakuvat ovat kaikki tältä päivältä eli 10.4.2016.

Olen melko usein kirjoittanut muistista ja muistamisesta. Muutama vuosi sitten aloitin ”romaanin”, jossa palasin tähän maailmaan joskus kaukana tulevaisuudessa. Mennyt ja tuleva kohtasivat kertomuksessa ja henkilön kokemuksissa.  Muistan eläneeni romaania usein ajatuksissani ja sen idea taisi ensimmäisen kerran pulpahtaa mieleeni ajaessani kerran Turun moottoritietä joko Turkuun tai takaisin kotiin. Liikkeellä ollessa minulle käy usein niin.  Mutta muisti on salakavala. Se, mitä muistan ajatuksistani nyt, ei ehkä olekaan mennyt ihan niin kuin nyt muistan. Olen saattanut kirjata asian päiväkirjaani, josta voisin sen tarkistaa. Mutta asiahan ei ole ollenkaan niin tärkeä. Moni tarina ei ole tapahtunut aivan niin kuin se kerrotaan eteenpäin.

Ota mummi kuva! 5.4.2016

Tulevaisuudessa tiet kulkevat usein maanpinnan yläpuolella tai sujautamme paikasta toiseen pienillä häkkyröillä virtuaalisia teitä pitkin kuluttamatta matkoihin kovin pitkiä aikoja. Olin tullut menneisyydestä ratkaisemaan erästä arvoitusta. Tuossa vaiheessa minulle ei ollut vielä täysin selvää, mitä oli tapahtunut.  En viitsi kuluttaa aiheeseen nyt aikaa eikä se varmaan ketään edes kiinnostaisi. Enpä minäkään päässyt sen kanssa pidemmälle. Mietin vain, kuinkahan monta tällaista alkua minulla on ollutkaan…

Nuoruudessani aloitin montakin romaania, mutta ne kaikki jäivät kesken. Nytkään en saa mitään sen kummempaa aikaiseksi kun tällaisia muistinpurskahduksia aiheesta kuin aiheesta. Ehkä en haluakaan mitään valmiiksi. Jotkut kirjailijat ovat sanoneet, että kun saa kirjan valmiiksi, niin se olotila ei ole mieluinen. On täysin tyhjä olo. Miten sitten on laita tällaisilla harrastajakirjoittajilla, joille kirjoittaminen ei ole ammatti? Olen saanut sen kuvan tarkkaillessani, että heillä on yleensä mahdoton kiire saada jotakin aikaiseksi ja julkaistuksi. Joskus tuleekin mieleen, että olisivat sentään antaneet asian vielä hautua, kun tulos on kaikkea muuta kuin hyvä. Taitto on ties mistä kotoisin, tekstissä on paljon asia- ja painovirheitä. Kuvien paikkoja ei ole suunniteltu.

Käyttämättömät värit kirjoittamisessa, mutta miksi lilat ovat joukossa?

Tänä päivänä onkin tärkeää miettiä etukäteen, lähteekö edes julkaisemaan mitään paperikirjana. Kannattaa ehkä kokeilla ensin muussa muodossa. Tietenkin nämä ovat minun ajatuksiani ja jokainen tehköön oman päänsä mukaan. Minusta on ihana lukea kirjaa, jonka tekemisessä on nähty vaivaa, jonka jokainen sana on harkittu. Siksi vaikkapa tällainen blogikirjoittaminen on hyvää harjoitusta. Koko blogivaraston voi vaikka halutessaan hävittää. Tai joskus se häviää itsestään. Minusta on hyvä, että olin tallentanut kaiken ja olen säästänyt kaiken muunkin. Loppujen lopuksi silläkään ei ole mitään merkitystä.

Vähän aikaa sitten palasin vanhaan blogiin, jossa kirjoitin Marcel Proustin kirjasta ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Se kirja on kokonaisuudessaan aikamoinen sukellus muistin ja mielen maailmaan. En ole jaksanut lukea koko kirjasarjaa, mutta luen mielelläni, kun joku kirjoittaa sen herättämistä ajatuksista.

Minustakin olisi voinut tulla kirjallisuudentutkija, jos olisin ollut tasaisempi ihminen ja jos olisin jatkanut kirjallisuuden opiskelua yliopistossa enkä olisi lähtenyt etsimään onnea muualta. Minusta olisi voinut tulla myös taidehistorioitsija tai vaikka jotakin muuta vaikkapa toimittaja. Hienot mahdollisuudet vaikka mihin uinuvat meissä kaikissa, mutta useimmiten elämä menee omia polkujaan pitkin. Onneksi voimme nauttia muiden kirjoittamista kirjoista ja tutkimuksista.

Joskus hiukan kirpaisee, että nyt on ehkä liian myöhäistä aloittaa hieno "ura". Tosin olen jossakin vaiheessa ymmärtänyt, että kaltaiseni yleisihmiset, jotka ovat kiinnostuneet lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, eivät koskaan saavuta mitään sen kummempaa. Olen silti todistanut itselleni, että vaikka rönsyilenkin enkä ole aina riittävän kurinalainen, pystyisin siitä huolimatta mihin vain. En tarvitse kultaa enkä kunniaa. Siksi en olisi sitä uraa edes aloittanut. Pelkkä oppiminen ja opiskelu on arvo itsessään.

En edes jaksa enää päntätä muistiini mitään tietoa ulkoa vaan ajatukseni karkailevat useimmiten vapaalle löytääkseen jotakin ihan muuta, pienen pätkän menneestä elämästä. En edes halua muistin vaellusta kuriin. Olen lueskellut pientä kirjasta, esseekokoelmaa, joka nimenomaan käsittelee muistia, aihetta, johon minäkin aina palaan (Marja Saarenheimo. Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino. Tampere. 2012.)

Yksi luvuista sattui koskettamaan juuri Marcel Proustia, kadonnutta aikaa ja tahatonta muistamista.  Lehmuksenkukkatee ja madeleineleivos ovat klassinen kohta, jonka kaikki tietävät. Mutta että Proust olisi kirjoittanut romaaninsa elämäntaito-oppaaksi itselleen? Ehkä se voisi olla sitä meillekin? Näin ainakin Alain De Bottonin teoksen ”Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi” mukaan (jonka kirjan olen myös valitettavasti pakannut banaanilaatikoihin autotalliin). Nykyihmiselle ”Kadonnutta aikaa etsimässä” voi siis olla muistelmateos ja opas rauhallisempaan elämään, jossa ihminen tajuaa, että pitää lakata haaskaamasta aikaa ja nähdä elämän arvo sellaisenaan. Proustin teos voi olla opas hidastamiseen, tunteiden ilmaisemiseen, ystävyyteen, rakkauteen ja antaa ohjeita siitä, miten oppisimme olemaan läsnä ja tässä.

On hyvä muistaa, että muistaminen ja muistelukin ovat elämää juuri nyt ja tässä, vaikka siinä saatamme etsiä jotakin menneestä, omastamme tai muiden.

Kun luin aiheesta, niin jälleen kerran sana madeleineleivos vei minut hetkessä Helsinkiin ja niihin ihaniin aleksanterinleivoksiin, joita söin 1960-luvulla. Aivan samanlaisia ei ole enää tai sitten muistoni niistä on muodostunut omanlaisekseen. Tästäkin muistosta olen kirjoittanut, mutta en jaksa kahlata kaikkia neljän vuoden kirjoituksia mapista kopioidakseni pätkän tähän. On myös totta, että aina muiston palauttaminen ei onnistu. Se vaatii eräänlaista irtipäästämistä. Päänsärkyisenä ja väsyneenä se ei ainakaan  onnistu, siitä minulla on kokemusta.

Myöskään arkinen siivoaminen ja kotitöiden tekeminen eivät edesauta, vaikka ovatkin mainio tapa irtautua asioista, ainakin sellaisista, jotka tuntuvat välillä melkein työltä. En kylläkään tarkoita tällä vapaata kirjoittamista.

Sanattomia hetkiä

Aivan mahtava ilta.  Ihania ihmisiä.  Loistava tarinan kertoja.  Sellaisten hetkien loisteessa haluaa viivytellä hiukan pidemmän hetken.  Se oli kuin olisi puhaltanut saippuakuplia ilmaan ja nauru helskyi ilmassa. Olimme kaikki uudelleen lapsia leikkimässä aurinkoisella pihalla.  Olin sanaton. Olen edelleenkin sanaton.  Olisi aika mennä nukkumaan, olen väsynyt. Ehkä tänä yönä en kärsi päänsärystä ja elämän joskus niin raskaasta paineesta. Lataan illan runsaat valokuvat koneeseeni vasta huomenna. Kirjoitan ja jaan niitä vasta sitten. Hoitelen rästissä olevia tehtäviäni huomenna. Pieni surumielisyys valtaa mieleni. Kauniit hetket hiipuvat pois, siirtyvät kauemmaksi.

Olen joskus kirjoittanut siitä punaisesta langasta, jota ihmiset yrittävät ottaa kiinni. Muistan erään keskustelun vuosikymmenten takaa, kun eräs ystävä puhui aiheesta, kadottamastaan langan päästä. Ajatus oli minulle silloin aivan vieras. Miten joku voi kadottaa langan eikä löydä sitä enää?  Omituinen vertaus! Mutta minustahan tuntuu nyt usein, että olen kadottamassa langan.  Olen usein liian väsynyt enkä jaksa innostua enää samalla tavalla kuin ennen.  Milloin ennen? Viime vuonna,  viisi vuotta sitten? Seuraavana päivänä en muistakaan asiaa enää. Olin vain juuri silloin niin väsynyt, että se sai mieleni harhaiseksi. Väsymys on ikävä seuralainen. Menin nytkin nukkumaan ja uneksimaan. Jatkaisin aamulla.

Mitä kaikkea Seivästön rantahiekat voisivat vielä kertoa...

Anna Kortelainen oli torstaina Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tilaisuudessa kertomassa omista Karjalaan liittyvistä kirjoistaan ja niiden historiasta, omasta historiastaan, joka on niiden kautta saanut uusia ulottuvuuksia, sisältöä, tietoa.  Sitä keriytyy koko ajan lisää, elämän monikerroksellisuus tulee näkyviin. Esitys oli sykähdyttävä ja tunteita herättävä.  Meistä moni sai kyyneleet silmiinsä. Toisaalta välillä sai nauraa kyyneleet silmissä.

Minusta tuntui taas hetken, että menetän sanani ja puhekykyni.  Se saattaa olla pelkkää samaistumista esittäjään.  Olen samanlainen monessa mielessä, ajattelen samalla tavalla, mielikuvitukseni lentää samoin, kiinnostuksen kohteeni ovat samat. En vain saa asioita ilmaistua niin hienosti kuin hän. Minulla ei ole kykyä kirjoittaa hänen tavallaan.  Kun hänen esityksensä oli loppu, tuntui, että me kaikki ryntäsimme hänen ympärilleen pyytämään kirjoihimme signeerauksia, kertomaan asioitamme, muistojamme, ottamaan selfiekuvia ja kaikkea muuta hassua. Olimme ihania pikkulapsia. Tunteet olivat pinnassa.

Muististani kuoriutui joitakin asioita kuunnellessani esitystä ja myöhemmin ajaessani kotiin. Olen aina ollut mieletön Ranskan ihailija kuten Anna Kortelainen. Nuorena ihailin Ranskan vallankumousta ja kirjoitin jopa aiheesta ylioppilasaineeni.  Äskettäin ennen Ranskan terrori-iskuja keräsin kaikki Pariisia koskevat kirjat pöydälle ja aloin kirjoittaa piristääkseni itseäni.  Se kirjoitus jäi kesken.  Sana "avojaloin" nostatti myös muiston mieleen. "Avojaloin tai paljasjaloin Intiassa" - kun olin jäämässä eläkkeelle, ajattelin ehtiväni eläkkeellä ollessani tehdä kaikenlaista kuten matkustella. Niinhän ei sitten käynyt. Haave on muttanut vain muotoa, olen myös alkanut kahlata lähes avojaloin sukujeni kotiseuduilla. Kerran kerroin tuosta lauseesta eräälle intialaiselle postcrossing-ystävälle. Hän vastasi, että Intiassa ei voi kulkea avojaloin, koska maaperä on niin karkeaa. 

Entä Havin vallit Viipurissa...

Myöhemmin keskustelin ystäväni kanssa pienistä asioista, jotka tulivat esille nytkin jopa meissä itsessämme. Minua on usein sanottu vilkkaaksi ihmiseksi, melkein sosiaaliseksi. Oikeastaan en ole sitä vaan rakastan yli kaiken omaa rauhaani ja hiljaisuutta. Niin on ollut aina. Lapsena ihmettelin omituisuuttani, itkuherkkyyttäni ja liikuttumistani asioista, jotka muissa eivät herättäneet minkäänlaisia tunteita.  Myöhemmin olen aktiivisesti hakeutunut eri seuroihin, mutta yksinomaan oman mielenkiintoni viemänä. Olen usein kuitenkin äärimmäisen uupunut palattuani kotiin ja haluan olla yksin ja rauhassa. 

Jopa blogien kirjoittaminen alkoi dilemmasta luonteeni eri puolien välillä. En pystynyt millään olemaan samalla tasolla muiden työtoverieni kanssa. Tunsin, että kukaan ei kuunnellut minua, mutta minun oli aina kuunneltava muita. Päätin, että en jatka yrittämistä ja itseni pakottamista johonkin muottiin, johon en pysty vaan alan kirjoittaa aktiivisesti korvatakseni voimakkaan haluni sanoa jotakin. Tarvitsen vain enemmän aikaa sanoakseni, puhumalla en siihen pysty ilman, että minut jyrätään alle.  Ongelma on tullut esille monen monituista kertaa senkin jälkeen. Enemmän introvertti ihminen jää helposti muiden jalkoihin. Itsetuntemus auttaa.

Ja kuinka paljon historiaa vanhan tuomiokirkon muureissa on...

Ihminen on luonteeltaan joko introvertti  tai ekstrovertti. Jokainen meistä ei ole aivan puhtaasti jompikumpi vaan on olemassa aste-eroja. Termit on esittänyt aikoinaan kuuluisa Carl Jung  1921 esitellessään erilaisia psykologisia tyyppejä. Kannattaa muuten lukea tässä linkkaamani Jani Kaaron 2012 Helsingin Sanomille kirjoittama artikkeli  ”Maan hiljaisten voima”. Löysin myös tällaisen sivun  ”Introvertit.net”. Itseasiassa Wikipedia linkitti näihin.

Vaikka ihminen olisi kuinka eloisa ja puhelias, ei hän kuitenkaan ole ekstrovertti. Joskus melkein kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan kesken kaiken mitä tahansa tai esittämään älykkäältä kuulostavia kommentteja ja kysymyksiä. Pysyttelen useimmiten hiljaa ja kuuntelen, mutta mieleni työskentelee koko ajan. Se kirjoittaa jo seuraavaa tai sitä seuraavaa blogiaan.  Mieleni kirjoittaa muistiin vastaisen varalle.  On ihanaa, että on joku ihminen, jonka kanssa sitten voi niitä ajatuksia ja kysymyksiä puida.

Kirjoittaminenkaan ei ole helppoa. Jo ennen Anna Kortelaisen tapaamista ajattelin, että hän on siirtynyt kaukaisempien aiheiden tutkimuksesta lähemmäs ja sisemmäs, omaan tuntemattomaan menneisyyteensä, josta putkahtaa koko ajan lisää uusia aiheita.  Se on kuin sipulin kuorimista ja purkamista kokonaan auki. Jostakin mielleyhtymästä tulee sitten taas uutta. Valokuva herättää uuden ajatuksen, josta syntyy kirja. On niin kovin tuttua minullekin.

Luin Anna Kortelaisen ”Avojaloin”-kirjaa ennen tilaisuutta. Siellä on montakin asiaa, joista haluaisin kirjoittaa omin silmin katsottuna. Minua liikutti erityisesti Laila Hirvisaaren  ja Eeva Kilven kirjeenvaihto, jossa he muistelivat menneitä, yhteisiä matkoja. ”Voin kokeilla omaa muistiani sinun muistisi avulla,” kirjoittaa Eeva Kilpi vastauksessaan Laila Hirvisaarelle. He molemmat muistelevat Matti Kurjensaarta, joka on ollut mukana yhteisillä matkoilla jonnekin ja jostakin. 

Erään kerran Eeva pelastaa Lailan hengen Lauttasaaren sillalla vetäessään tämän sivuun auton tieltä.  Naiset olivat nousseet autosta siellä tapahtuneen onnettomuuden ja kolariauton estämänä.  Heidän noustuaan autosta takaa tuli toinen auto, joka vei heidän autonsa sivupeilin ja olisi vienyt Lailankin, jollei Eeva olisi vetänyt häntä turvaan. 

Lailan kirjeestä löydän myös tiedon, ettei hän enää asukaan Tuusulassa vaan Helsingissä, jossa hän näkee ikkunastaan lähtevät ja tulevat laivat. Silti hän kaipaa lähelle Tuusulanjärveä, jossa hän asui 29 vuotta.

Minulta jäi lukematta kirjan viimeinen kertomus, Anna Kortelaisen kirjoittama ystävästään, ”Palmikkopäinen tyttö 1980-luvun Viipurista”.  Nyt luen sen loppuun. Myös minä tulen palaamaan Viipuriin ja jatkamaan siellä "tutkimuksiani". Aika monta tekstiä odottaa vielä paneutumistani, monta kirjaa lukemista.  Koko Karjalan kannas on meidän muistimme maa ja se on täynnä lukemattomia tarinoita, joista voimme ammentaa. Kukin omalla tavallamme. Tarvitsemme kuitenkin Anna Kortelaisen kaltaisia innostavia ihmisiä. Hän nosti omatkin unelmani taas pinnalle.  Kiitos hänelle! 

Muistin polkujen varsilla

Taitaa käydä niin, etten sitten millään ehdi tehdä kaikkia suunnittelemiani asioita. Monta blogia olen aloittanut ja lopettanut julkaisematta. Niissä on toki aineksia johonkin tulevaan. Sattuneista syistä ja varmaan myös kevään tuomista asioista syntyisi vielä monta kihertävää ja kiinnostavaa tarinaa. Kunhan vaan saan aloitettua ja tehtyä. Sitähän sanon muillekin. Vaikka yritän olla sanomatta mitään. 

Alexin ja Milon peilileikkejä

Mutta kukaan ei voi estää minua vähän marisemasta. Yleensähän valitamme läheisimmille ihmisille kaikkea sitä, mikä jokapäiväisessä elämässä painaa mieltä. Se on ihan hyvä juttu. Oikeastaan kuuntelija voi sitten päättää, kuunteleeko vai antaako mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Erehdyn joskus marisemaan jollekin muullekin ja sekös minua sitten ottaakin myöhemmin päähän. Jo kauan sitten päätin kulkea loppuelämäni matalalla profiililla ja tehdä kaikkea sellaista, minkä koen tärkeäksi ja tarpeelliseksi. Hävitin suurimman osan egoani tarpeettomana painolastina. Voinkin useimmiten kulkea kenenkään kiinnittämättä minuun minkäänlaista huomiota. Jos välillä innostun paasaamaan jostakin asiasta liikaa, soimaan siitä itseäni, mutta unohdan asian saman tien. Eihän kukaan muukaan sitä muista.

Ihmisillä on taipumus pitää itseään korvaamattomana ja tärkeänä.  Niinhän me olemmekin, mutta emme sillä tavalla, kuin se käsitetään.  Teen jatkuvasti jonkinlaista sukututkimusta, milloin mistäkin suvusta  ja siinä näen ja koen, kuinka tärkeitä me olemme. Meillä on oma osamme sukupolvien ketjussa. Kun poistumme tästä maailmasta ja usein jo ennen sitä tullessamme vanhoiksi, meidät poistetaan ihmisten mielistä. Olen joskus maininnut, että tavallisesta ihmisestä vaikkapa sellaisesta kuin itse olen, ei jää mitään sen kummempaa jälkeä tulevaisuuteen. No, minusta sentään voisi jäädä, kun olen ahkera netissä. Kukaan ei kuitenkaan voi olla varma siitä, että sielläkään mikään säilyy.  Minulta jää kuitenkin mapilliset paperia, mutta on itsestään selvää, että joku minun jälkeläisistäni ne ilman muuta hävittää.  Ja teen joka päivä lisää, sitä paperia ja tekstiä myös.  Elän siis "tarkoituksellista" elämää kuten moni kaltaiseni.

Tsernobyl oli  29 vuotta sitten, tulee uutisissa.  Tänä päivänä 26.4.1986. Silloinen anoppini Aino soitti USA:sta kysyäkseen, miten voimme. USA:ssa oli uutisoitu jotakin ihan hurjaa, paljon kuolleita, Suomessakin.  Uutinen tuo mieleeni kuitenkin aivan muuta. Seuraan muistini jalanjälkiä. Muisti, jota meidän olisi arvostettava ja suojeltava paljon enemmän.

Olimme käyneet Ainon luona Floridassa kesällä 1985 tai oliko se sittenkin 1984?  Silloin heinä-elokuun vaihteessa oli kuumin mahdollinen ajankohta lähteä tuolle vierailulle. Ainon mies Jussi (John) oli sairastunut juuri ennen tuloamme eikä sittemmin koskaan enää sairaalasta kotiin päässytkään vaan kuoli myöhemmin.  Muistan hyvin, kuinka menin häntä tapaamaan sairaalaan, jossa oli kokolattiamatot. Hän oli kiinni kaiken maailman letkuissa eikä pystynyt puhumaan. Ilmiselvästi hän tunnisti minut ja tarrasi kiinni käsiini yrittäen sanoa jotakin. Pakenin paikalta. Saattaa olla, että hän yritti pyytää apua päästäkseen pois tästä maailmasta. Muistaakseni hän oli tehnyt etukäteen paperin, että häntä ei pidettäisi elossa, jos mitään mahdollisuuksia elämän jatkumiseen ei ollut. Tuohon aikaan en vielä ymmärtänyt tällaisia asioita, olin sen verran nuori. 

Vehkajärveltä oli useampiakin valokuvia, mutta tämän vain löysin.

Kesällä 1983 he olivat olleet luonamme ja vietimme osan aikaa Ahvenanmaan Vårdössä, josta olin työpaikkani kautta saanut mökin vuokralle. Heillä oli myös tuona kesänä käytössään mökki jossakin Keski-Suomessa Vehkajärven rannalla (olisiko Padasjoki), jossa me vuorostamme vierailimme. Kuvia hienoista kesäpäivistä tulee mieleeni.

Minulla on olemassa melkein kaikesta joitakin valokuvia, mutta kun kaivan niitä esiin skannatakseni, huomaan, että muistini on alkanut jo sekoittaa vuosilukuja. En ole merkinnyt  useimpiin kuviin niiden kuvausaikaa. Minulla ei myöskään ole enää tallella kalentereita noilta vuosilta. Päiväkirjamerkintäni siltä ajalta saattavat olla hyvin satunnaisia. 1980-luku vierähti aivan liian nopeasti. Taitaa olla korkea aika kirjata myös sen tapahtumia ylös. 

Henrin kanssa USA:n eteläisimmässä pisteessä.

Silloin tällöin keskusteluissa on käynyt ilmi, että useat aikalaiseni pitävät omia muistojaan täysin turhanpäiväisinä. Monet ovat tuhonneet päiväkirjansa ja muun materiaalin, joka auttaisi myöhemmin pääsemään heidän jäljilleen.  En oikein ymmärrä, mitä häpeämistä omissa muistoissa on. Toisaalta joku saattaa haluta peitellä omia erehdyksiään ja tekojaan, mutta sitäkin on vaikea tavallisen ihmisen kohdalla ymmärtää. Meitä ihmisen muistoista kiinnostuneita kyllä on olemassa, mutta on myös totta, että emme kohtaa toisiamme.

Yritän tässä pipertää ohimennen omien muistojeni lisäksi monen muun ihmisen elämäntapahtumien kanssa. Välillä sitten rentoudun sukututkimuksen parissa tai valokuvia skannaamalla. Tai yksinkertaisesti leputtamalla sormiani näppäimistöllä. Voisin tehdä paljon enemmän. Olisi pitänyt aloittaa nuorempana, kun jaksoi enemmän. Huomaan nykyään, että useimmat ihmiset ovat minua nuorempia.

Merja Key Westissä 1984.

Mutta tavalliset kotityöt vievät oman aikansa. Täksi päiväksi olin suunnitellut kukkamaan kääntämistä. Olen sen jo aloittanut, mutta se pitää viedä loppuun ennen kuin maa kuivuu kokonaan.  Koko päivän on sadellut, mikä sai minut pysyttelemään koneen ääressä. Viikon parin aikana on ollut niin mahdottoman paljon tapahtumia, että niiden sulatteleminen vie "hitaalta hämäläiseltä" paljon aikaa. En tässäkään ehdi käsitellä kuin pientä osaa niistä.

Eilinen iltapäivä meni juhliessa Karjalan Liiton 75-vuotista taivalta juhlaseminaarin merkeissä. Saimme kuunnella oopperalaulaja Jaakko Ryhästä ja sitä seurasi monta esitystä erilaisista Karjala-tutkimuksista. Kuuntelimme FT Tuomas Teporaa, professori Outi Fingerroosia ja FT Kristiina Korjonen-Kuusipuroa ja FM Kaisu Lahikaista. Esitykset olivat melko lyhyitä, mutta niistä sai hyviä vinkkejä ajankohtaiseen kirjallisuuteen.

Ei sen puoleen, isot kasat kirjoja odottavat muutenkin paneutumistani. Kun menen nukkumaan, nukahdan melkein samantien enkä voi kuvitellakaan enää lukevani pitkiä pätkiä sängyssä kuten joskus nuorempana. 

Piipahdin viikolla ystävättäreni Tarjan kanssa Järvenpäässä syömässä. Sieltä autolle palatessa poikkesimme kirpputorilla.  Jostakin kumman syystä en näe kirpputorilla paljon muuta kuin kirjoja. Tällä kertaa kiinnitin huomioni myös pistolapioon á 5 e. Tosin en sellaista tarvitse, yksi lapio taloudessa riittää.  

Eräällä pöydällä oli vaikka kuinka paljon mielenkiintoisia vanhoja kirjoja.  En voinut jättää sinne Olavi Paavolaisen omistuskirjoituksella varustettua hänen toimittamaansa Karjalan Liiton muistojulkaisua n:o II "Rakas entinen Karjala". Minulla on kylläkin ennestään sama, mutta hiukan tuosta aiemmasta poikkeava kirja, joka on julkaistu 1947.  Maksoin kirjasta 25 e. En olisi sitä ehkä ostanut ilman tuota omistuskirjoitusta.

Karjalan Liitto julkaisi aikaisemmin 1940 ensimmäisen teoksen nimeltä "Karjala - muistojen maa. Sitä varten kerättiin kolmattakymmentätuhatta valokuvaa, joista kirjaan pääsi 1 332 kuvaa. Siitä kirjasta on tehty myös myöhempiä painoksia ja yksi näköispainos 1949 kirjasta löytyy myös minun kirjahyllystäni. Tässä jälkimmäisessä julkaisussa on käytetty noita aiemmin kerättyjä ja aiemmin käyttämätttömiä valokuvia, jotka nousivat nyt arvossa, koska Karjala saatiin takaisin hävitettynä. 

Tässä Helsingin Kuolemajärvi-kerhon puheenjohtaja Risto Suominen jakaa äitinsä muistoja 1918 tapahtumista. Taustalla historiantutkija Teemu Keskisarja.

Toinen kirja, joka lähti mukaani oli Aarno Karimon "Valkoinen armeija", 1929.  Sekin on merkityksellinen, koska sisällissotaamme tutustuminen on minulla vielä kesken. Teemu Keskisarjan "Viipuri 1918" on rankkaa luettavaa ja vaikka olen sen aloittanut, niin se on toistaiseksi jäänyt muun kirjallisuuden alle.  Sain Teemu Keskisarjan tulemaan Helsingin Kuolemajärvi-kerhon maaliskuun tilaisuuteen.  Aiheena olivat luonnollisesti tuon sodan alkumetrejä koskevat tapahtumat, jotka tapahtuivat Karjalan kannaksella Viipurissa ja myös Kuolemajärvellä Kämärän asemalla. Tilaisuudessa keskustelimme myös siitä, kuinka Kuolemajärvi on sattunut olemaan myöhemminkin sotien keskipisteenä, vaikka tuntuu, että se on useista lähteistä hämärretty pois. Mannerheimlinja kulki talvisodan aikaan Kuolemajärven Karjalaisten kylän Lautarannan ja Kyrönniemenlahden välissä olevaa Ahvijoen rantaa pitkin läpi rantatien ja Karjalaisten kylän, Inkilän jne kautta Kuolemajärven eteläreunaan ja siitä kohti Summan kylää.  

Monta kirjaa on vielä kirjoittamatta, monta muistoa läpikäymättä. Teemu Keskisarjankin mieltä Karjalan kannaksen tapahtumat kutkuttavat. Saamme varmaan joku päivä niistä kirjan. Hyvä niin.

Yritin hiukan estellä, mutta tulin äskettäin valituksi myös Markkulan sukuseuran hallitukseen. On toki totta, että tuossa kaiken sivussa on jo aika piipahtaa aina välillä Hämeessäkin. Sitähän olen täällä kirjoituksissani koko ajan tehnyt.

Tuhkolmaa 1984.

Käväisimme tässä runsas viikko sitten myös Tukholmassa, jossa kevät oli vain hiukan pidemmällä kuin meillä.  Kirsikkapuut kukkivat. Vanhojen kuvieni joukosta löysin muutaman kuvan Tukholmasta, jossa vietimme aikaa palattuamme lennolla Miamista Tukholmaan silloin kesällä 1984. Siihen aikaan lentojen hinnat Suomesta Yhdysvaltoihin olivat sen verran kalliit, että tuli halvemmaksi aloittaa matka laivalla Turusta Tukholmaan. Kun palasimme takaisin, vietimme päivän Tukholmassa odottaen laivan lähtöä. .

Mutta en ole oikeastaan koskaan vielä päässyt tutustumaan Tukholmaan kunnolla. Mutta mihin olisin tutustunut kunnolla ja mikä on kunnolla tutustumista?