Muistin polkujen varsilla

Taitaa käydä niin, etten sitten millään ehdi tehdä kaikkia suunnittelemiani asioita. Monta blogia olen aloittanut ja lopettanut julkaisematta. Niissä on toki aineksia johonkin tulevaan. Sattuneista syistä ja varmaan myös kevään tuomista asioista syntyisi vielä monta kihertävää ja kiinnostavaa tarinaa. Kunhan vaan saan aloitettua ja tehtyä. Sitähän sanon muillekin. Vaikka yritän olla sanomatta mitään. 

Alexin ja Milon peilileikkejä

Mutta kukaan ei voi estää minua vähän marisemasta. Yleensähän valitamme läheisimmille ihmisille kaikkea sitä, mikä jokapäiväisessä elämässä painaa mieltä. Se on ihan hyvä juttu. Oikeastaan kuuntelija voi sitten päättää, kuunteleeko vai antaako mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Erehdyn joskus marisemaan jollekin muullekin ja sekös minua sitten ottaakin myöhemmin päähän. Jo kauan sitten päätin kulkea loppuelämäni matalalla profiililla ja tehdä kaikkea sellaista, minkä koen tärkeäksi ja tarpeelliseksi. Hävitin suurimman osan egoani tarpeettomana painolastina. Voinkin useimmiten kulkea kenenkään kiinnittämättä minuun minkäänlaista huomiota. Jos välillä innostun paasaamaan jostakin asiasta liikaa, soimaan siitä itseäni, mutta unohdan asian saman tien. Eihän kukaan muukaan sitä muista.

Ihmisillä on taipumus pitää itseään korvaamattomana ja tärkeänä.  Niinhän me olemmekin, mutta emme sillä tavalla, kuin se käsitetään.  Teen jatkuvasti jonkinlaista sukututkimusta, milloin mistäkin suvusta  ja siinä näen ja koen, kuinka tärkeitä me olemme. Meillä on oma osamme sukupolvien ketjussa. Kun poistumme tästä maailmasta ja usein jo ennen sitä tullessamme vanhoiksi, meidät poistetaan ihmisten mielistä. Olen joskus maininnut, että tavallisesta ihmisestä vaikkapa sellaisesta kuin itse olen, ei jää mitään sen kummempaa jälkeä tulevaisuuteen. No, minusta sentään voisi jäädä, kun olen ahkera netissä. Kukaan ei kuitenkaan voi olla varma siitä, että sielläkään mikään säilyy.  Minulta jää kuitenkin mapilliset paperia, mutta on itsestään selvää, että joku minun jälkeläisistäni ne ilman muuta hävittää.  Ja teen joka päivä lisää, sitä paperia ja tekstiä myös.  Elän siis "tarkoituksellista" elämää kuten moni kaltaiseni.

Tsernobyl oli  29 vuotta sitten, tulee uutisissa.  Tänä päivänä 26.4.1986. Silloinen anoppini Aino soitti USA:sta kysyäkseen, miten voimme. USA:ssa oli uutisoitu jotakin ihan hurjaa, paljon kuolleita, Suomessakin.  Uutinen tuo mieleeni kuitenkin aivan muuta. Seuraan muistini jalanjälkiä. Muisti, jota meidän olisi arvostettava ja suojeltava paljon enemmän.

Olimme käyneet Ainon luona Floridassa kesällä 1985 tai oliko se sittenkin 1984?  Silloin heinä-elokuun vaihteessa oli kuumin mahdollinen ajankohta lähteä tuolle vierailulle. Ainon mies Jussi (John) oli sairastunut juuri ennen tuloamme eikä sittemmin koskaan enää sairaalasta kotiin päässytkään vaan kuoli myöhemmin.  Muistan hyvin, kuinka menin häntä tapaamaan sairaalaan, jossa oli kokolattiamatot. Hän oli kiinni kaiken maailman letkuissa eikä pystynyt puhumaan. Ilmiselvästi hän tunnisti minut ja tarrasi kiinni käsiini yrittäen sanoa jotakin. Pakenin paikalta. Saattaa olla, että hän yritti pyytää apua päästäkseen pois tästä maailmasta. Muistaakseni hän oli tehnyt etukäteen paperin, että häntä ei pidettäisi elossa, jos mitään mahdollisuuksia elämän jatkumiseen ei ollut. Tuohon aikaan en vielä ymmärtänyt tällaisia asioita, olin sen verran nuori. 

Vehkajärveltä oli useampiakin valokuvia, mutta tämän vain löysin.

Kesällä 1983 he olivat olleet luonamme ja vietimme osan aikaa Ahvenanmaan Vårdössä, josta olin työpaikkani kautta saanut mökin vuokralle. Heillä oli myös tuona kesänä käytössään mökki jossakin Keski-Suomessa Vehkajärven rannalla (olisiko Padasjoki), jossa me vuorostamme vierailimme. Kuvia hienoista kesäpäivistä tulee mieleeni.

Minulla on olemassa melkein kaikesta joitakin valokuvia, mutta kun kaivan niitä esiin skannatakseni, huomaan, että muistini on alkanut jo sekoittaa vuosilukuja. En ole merkinnyt  useimpiin kuviin niiden kuvausaikaa. Minulla ei myöskään ole enää tallella kalentereita noilta vuosilta. Päiväkirjamerkintäni siltä ajalta saattavat olla hyvin satunnaisia. 1980-luku vierähti aivan liian nopeasti. Taitaa olla korkea aika kirjata myös sen tapahtumia ylös. 

Henrin kanssa USA:n eteläisimmässä pisteessä.

Silloin tällöin keskusteluissa on käynyt ilmi, että useat aikalaiseni pitävät omia muistojaan täysin turhanpäiväisinä. Monet ovat tuhonneet päiväkirjansa ja muun materiaalin, joka auttaisi myöhemmin pääsemään heidän jäljilleen.  En oikein ymmärrä, mitä häpeämistä omissa muistoissa on. Toisaalta joku saattaa haluta peitellä omia erehdyksiään ja tekojaan, mutta sitäkin on vaikea tavallisen ihmisen kohdalla ymmärtää. Meitä ihmisen muistoista kiinnostuneita kyllä on olemassa, mutta on myös totta, että emme kohtaa toisiamme.

Yritän tässä pipertää ohimennen omien muistojeni lisäksi monen muun ihmisen elämäntapahtumien kanssa. Välillä sitten rentoudun sukututkimuksen parissa tai valokuvia skannaamalla. Tai yksinkertaisesti leputtamalla sormiani näppäimistöllä. Voisin tehdä paljon enemmän. Olisi pitänyt aloittaa nuorempana, kun jaksoi enemmän. Huomaan nykyään, että useimmat ihmiset ovat minua nuorempia.

Merja Key Westissä 1984.

Mutta tavalliset kotityöt vievät oman aikansa. Täksi päiväksi olin suunnitellut kukkamaan kääntämistä. Olen sen jo aloittanut, mutta se pitää viedä loppuun ennen kuin maa kuivuu kokonaan.  Koko päivän on sadellut, mikä sai minut pysyttelemään koneen ääressä. Viikon parin aikana on ollut niin mahdottoman paljon tapahtumia, että niiden sulatteleminen vie "hitaalta hämäläiseltä" paljon aikaa. En tässäkään ehdi käsitellä kuin pientä osaa niistä.

Eilinen iltapäivä meni juhliessa Karjalan Liiton 75-vuotista taivalta juhlaseminaarin merkeissä. Saimme kuunnella oopperalaulaja Jaakko Ryhästä ja sitä seurasi monta esitystä erilaisista Karjala-tutkimuksista. Kuuntelimme FT Tuomas Teporaa, professori Outi Fingerroosia ja FT Kristiina Korjonen-Kuusipuroa ja FM Kaisu Lahikaista. Esitykset olivat melko lyhyitä, mutta niistä sai hyviä vinkkejä ajankohtaiseen kirjallisuuteen.

Ei sen puoleen, isot kasat kirjoja odottavat muutenkin paneutumistani. Kun menen nukkumaan, nukahdan melkein samantien enkä voi kuvitellakaan enää lukevani pitkiä pätkiä sängyssä kuten joskus nuorempana. 

Piipahdin viikolla ystävättäreni Tarjan kanssa Järvenpäässä syömässä. Sieltä autolle palatessa poikkesimme kirpputorilla.  Jostakin kumman syystä en näe kirpputorilla paljon muuta kuin kirjoja. Tällä kertaa kiinnitin huomioni myös pistolapioon á 5 e. Tosin en sellaista tarvitse, yksi lapio taloudessa riittää.  

Eräällä pöydällä oli vaikka kuinka paljon mielenkiintoisia vanhoja kirjoja.  En voinut jättää sinne Olavi Paavolaisen omistuskirjoituksella varustettua hänen toimittamaansa Karjalan Liiton muistojulkaisua n:o II "Rakas entinen Karjala". Minulla on kylläkin ennestään sama, mutta hiukan tuosta aiemmasta poikkeava kirja, joka on julkaistu 1947.  Maksoin kirjasta 25 e. En olisi sitä ehkä ostanut ilman tuota omistuskirjoitusta.

Karjalan Liitto julkaisi aikaisemmin 1940 ensimmäisen teoksen nimeltä "Karjala - muistojen maa. Sitä varten kerättiin kolmattakymmentätuhatta valokuvaa, joista kirjaan pääsi 1 332 kuvaa. Siitä kirjasta on tehty myös myöhempiä painoksia ja yksi näköispainos 1949 kirjasta löytyy myös minun kirjahyllystäni. Tässä jälkimmäisessä julkaisussa on käytetty noita aiemmin kerättyjä ja aiemmin käyttämätttömiä valokuvia, jotka nousivat nyt arvossa, koska Karjala saatiin takaisin hävitettynä. 

Tässä Helsingin Kuolemajärvi-kerhon puheenjohtaja Risto Suominen jakaa äitinsä muistoja 1918 tapahtumista. Taustalla historiantutkija Teemu Keskisarja.

Toinen kirja, joka lähti mukaani oli Aarno Karimon "Valkoinen armeija", 1929.  Sekin on merkityksellinen, koska sisällissotaamme tutustuminen on minulla vielä kesken. Teemu Keskisarjan "Viipuri 1918" on rankkaa luettavaa ja vaikka olen sen aloittanut, niin se on toistaiseksi jäänyt muun kirjallisuuden alle.  Sain Teemu Keskisarjan tulemaan Helsingin Kuolemajärvi-kerhon maaliskuun tilaisuuteen.  Aiheena olivat luonnollisesti tuon sodan alkumetrejä koskevat tapahtumat, jotka tapahtuivat Karjalan kannaksella Viipurissa ja myös Kuolemajärvellä Kämärän asemalla. Tilaisuudessa keskustelimme myös siitä, kuinka Kuolemajärvi on sattunut olemaan myöhemminkin sotien keskipisteenä, vaikka tuntuu, että se on useista lähteistä hämärretty pois. Mannerheimlinja kulki talvisodan aikaan Kuolemajärven Karjalaisten kylän Lautarannan ja Kyrönniemenlahden välissä olevaa Ahvijoen rantaa pitkin läpi rantatien ja Karjalaisten kylän, Inkilän jne kautta Kuolemajärven eteläreunaan ja siitä kohti Summan kylää.  

Monta kirjaa on vielä kirjoittamatta, monta muistoa läpikäymättä. Teemu Keskisarjankin mieltä Karjalan kannaksen tapahtumat kutkuttavat. Saamme varmaan joku päivä niistä kirjan. Hyvä niin.

Yritin hiukan estellä, mutta tulin äskettäin valituksi myös Markkulan sukuseuran hallitukseen. On toki totta, että tuossa kaiken sivussa on jo aika piipahtaa aina välillä Hämeessäkin. Sitähän olen täällä kirjoituksissani koko ajan tehnyt.

Tuhkolmaa 1984.

Käväisimme tässä runsas viikko sitten myös Tukholmassa, jossa kevät oli vain hiukan pidemmällä kuin meillä.  Kirsikkapuut kukkivat. Vanhojen kuvieni joukosta löysin muutaman kuvan Tukholmasta, jossa vietimme aikaa palattuamme lennolla Miamista Tukholmaan silloin kesällä 1984. Siihen aikaan lentojen hinnat Suomesta Yhdysvaltoihin olivat sen verran kalliit, että tuli halvemmaksi aloittaa matka laivalla Turusta Tukholmaan. Kun palasimme takaisin, vietimme päivän Tukholmassa odottaen laivan lähtöä. .

Mutta en ole oikeastaan koskaan vielä päässyt tutustumaan Tukholmaan kunnolla. Mutta mihin olisin tutustunut kunnolla ja mikä on kunnolla tutustumista?