Huhtikuun sateessa

Jos on kovin kauan kirjoittamatta, huomaa aloittamisen vaikeaksi. Tämä ei koske enää minua vaan muita, jotka haluaisivat kirjoittaa. Kirjoittamisesta pitää tehdä elämäntapa.  Yritän puristaa aivonystyröistäni muistijälkeä äskettäin lukemastani kunnes oivallan, että se taisi sittenkin olla Merete Mazzarellan maanmainiosta ”Elämä sanoiksi”-kirjasta, jota olen ennenkin  näissä blogeissani kommentoinnut. Muistan sen kohdan hyvin, koska luin sitä ystävälleni ääneen.

Eilen pihalla. Kukkakärpäsen touhusivat jokaikisessä kukassa ja sitruunaperhoset lentelivät.

Kirjailija tekee ” muistiinpanoja kuin vimmattu eikä läheskään aina siinä mielessä, että niistä tulisi kirja.” Hän ja hänen miehensä ovat alkaneet molemmat pitää päiväkirjaa, johon he kirjoittavat muutaman rivin kunakin päivänä. Hän viittaa Stefan Kleinin aikaa käsittelevään kirjaan, jonka nimi minun on kaivettava muualta esiin tai selattava kirjaa taaksepäin, sillä kirjassa ei ole luetteloa lähdekirjallisuudesta, mikä on puute. Kirjassa viitataan niin moneen hyvään kirjaan.

Joudun käyttämään Wikipediaa ja oletan löytäväni kirjan, jonka kyllä välittämästi merkitsen hankittavien kirjojen listalle. Tässä teksti Wikipediasta:

“ The Secret Pulse of Time (2006), Klein explored the human capacity to perceive time. It describes most people's constant difficulties in dealing efficiently with time as a consequence of the brain's organisation: Awareness for time and the ability to follow one's plans are functions of highly evolved and vulnerable cognitive mechanisms. Frankfurter Allgemeine Zeitung, a German national newspaper, characterized this book as 'a protest against the deeply unfair fact that memorable time flies by whereas unbearable time stumbles'.[8] Library Journal elected its English translation as one of the best science books in 2007 .”

Klein kirjoittaa ihmisen muistitoiminnosta, joka vanhemmiten huononee. Sitä muistia kutsutaan lähdemuistiksi. Ihmisen on vaikeampi muistaa, mistä on tietonsa saanut, lähimenneisyyttä on entistä vaikeampi hahmottaa. Kun harjoittaa havaintokykyään, oppii antamaan huomion viipyä nykyhetkessä. Tietoinen havainnointi pidentää aikaa, mutta se myös kohentaa mielialaa. Siksi asioiden kirjoittaminen muistiin, on hyvä keino lisätä aikaa ja tulla hyvälle mielelle. Näinhän se menee.

Samasta juuresta taitaa tulla se oivallus, jota käytin tehokkaasti jo työvuosinani, kun olin kaatua työtaakkojen alle.  Tekemättömät työt olivat muodoton massa, joka selkeytyi, kun kirjoitin ne paperille listaksi. Samaa aloin tehdä kotona. Kummasti vaan ne työt kutistuivat ja tulivat tehdyksi. Teen näitä listoja edelleen, varsinkin kun huomaan stressaantuvani monista töistä ja päivien lyhyydestä. Kun ne ovat listalla, ne tulevatkin nopeasti tehdyiksi ja mieli on hyvä, että on saanut jotakin aikaiseksi. Yleensä nuo tehtävät ovat sellaisia pakollisia hommia. Nyt lähiaikojen listalle voisin kirjoittaa vaikkapa auton renkaiden vaihdon, ovelampien yhteyksien luomisen viime vuoden remontin tekijöihin (monta yritystä ja lupausta on takanapäin), pihan oksien viemisen pois, lupaamieni kirjeiden ja korttien kirjoittamisen, keskuspölynimurinpussin tyhjentämisen. Lista on loppujen lopuksi näin keväällä erityisen pitkä, mutta se lyhenee nopeasti.

Näkökulmaa vaihtaen näkee eri tavalla.

Kysymys ei ole pelkästään listojen kirjoittamisesta vaan tapahtumien tallentamisesta., Kuunnellessani ihmisten muistoja lapsuudesta tai ties miltä ajalta, tunnen usein surua kun tiedän niiden ennen pitkää häviävän kokonaan, jollei niitä kirjoiteta muistiin. Jokainen ihminen on erikoistapaus, valtava muisto- ja tietopankki. Tiedän, että joku kyyninen ihminen esittää tähän kysymyksen: ”Entä sitten, mitä väliä sillä on, kun ne (muistot) häviävät.” En aio edes yrittää vastata.

Toisaalta vastaus sisältyy tuohon tarpeeseen kirjoittaa. Minulla on muistoja enemmän kuin tuhatvuotiaalla. Kuka niin kirjoitti, Pablo Neruda vai Charles Baudelaire vai joku muu.  ( Kun joskus saisi kirjat järjestykseen.)  Nyt ymmärrän vasta täysin sen lapsuuden ja nuoruuden pakottavan tarpeen kirjoittaa. Silloin minulla ei vain vielä ollut kirjoituksilleni sisältöä. Oma ja muiden eletty elämä ovat sittemmin tuoneet sitä sisältöä vähän liikaakin. Lähellä on kaikki, ei tarvitse lähteä etsimään sitä sisältöä maailman ääristä. Eihän sekään ole pahitteeksi, jos joutuu tai pääsee sinne maailman ääriin.

Muistan usein, varsinkin nyt keväällä sateen laskeutuessa pihalle, kuinka tuskaillessani kirjoitusaiheen puuttuessa, isäni ehdotti yhdeksi aiheeksi huhtikuun sateita.  En ollut edes tajunnut silloin, että huhtikuussa sataa. Se oli vaikea aihe, josta saisin nyt kirjoitettua vaikka romaanin.  No jollen sitä, niin ainakin runon. Mutta kuka olisi lukija?   Romaanin kirjoittaminen on vaikeata. Sen elinaikakin on vain lyhentynyt.  Viime vuonna Finlandia-palkinnon voitti Jussi Valtonen romaanillaan ”He eivät tiedä mitä tekevät.”  Kävin tammikuussa kuuntelemassa kirjailijan mietteitä. En ollut vielä lukenut kirjaa. Pian sen jälkeen kuljeskelin läheisellä kirpputorilla ja siellä kirja oli myytävänä hintaan 6 E. Kirja lähti mukaani, mutta en ole vieläkään lukenut sitä. Tietokirjat kun sattuvat viemään kaiken lukuaikani.

Muuten, juolahti mieleeni nyt, että tuo ”huhtikuun sade” voisi totta tosiaan olla minun elämänsymbolini.  Kirjoitin näistä elämänsymboleista, blogissani 24.2.2015, jonka pääsee lukemaan tästä.   Merete Mazzarella johdatteli minut tuossa edellä mainitsemassani kirjassa aiheeseen.

Yritin etsiä kuvaa siitä Kätilöopistosta, olen kuvannut sitä jostakin valokuva-albumista. Tämä saa kelvata. Tuolla mäellä Kaivopuistossa  se on sijainnut Olen kuvannut 15.5.2007.

Huhtikuinen sade on uudistava ja kasvua edistävä luonnonvoima. Olen ehkä syntynyt huhtikuisen sateen aikana. Sade on ropissut Helsingin vanhan Kätilöopiston ikkunoihin äitini synnyttäessä ensimmäistä lastaan. Lapsi syntyi kaiken huipuksi toinen jalka edellä.  Olen käsitellyt aihetta lyhyesti aiemmin viime syksynä viimeisimmän lapsenlapseni synnyttyä. Linkki kirjoitukseen on tässä. Ehkä huhtikuun sateella oli isällenikin jokin merkitys?  Aivan varmasti oli. Huomaan kuorivani päivä päivältä itsestäni kerroksia kuin sipulista ja jokaisen kerroksen alta paljastuu jotakin lisää. Samaa teen parhaan kykyni mukaan muidenkin suhteen. Juuri tänään ehdotin ystävälleni, että voisin tehdä hänestä dokumenttielokuvan. Saas nyt nähdä.

On hienoa herätä aamuisin sepelkyyhkysen kujerrukseen. Kun ne palasivat parisen viikkoa sitten, iloni oli ylimmillään.

Kuinka hyvin siis elämä ja kirjoittaminen nivoutuvat yhteen. Kun siihen lisää vielä valokuvauksen, ihmisellä on täydellinen paketti matkallaan kohti sitä jotakin, joka meillä kaikilla on edessä. Ja kun ei aina ehdi kirjoittaa, voi vain elää, tehdä havaintoja, pysähtyä hetkeksi ja ajatella kirjoittamista.

Heitin juuri eilisen listan roskiin. Olin kirjoittanut sen niin huonolla käsialalla, että en viitsinyt valokuvata sitä tänne liitettäväksi. Siinä luki: käy postissa, nouda paketti, äänestä, soita terveyskeskus, kirjoita kirje; nuo kaikki sekalaisessa järjestyksessä.  Kaikki tuli tehtyä ja aikomukseni oli vielä tyhjentää se pölynimurin pussi, mutta tullessani kotiin, näin naapurin pihalla ja menin juttelemaan. Siihen tuli sitten muitakin ja keskustelut polveilivat kaikessa mahdollisessa. Kevään lämpimien päivien koittaessa omakotialueella olevien ja miksei muidenkin elämänpiiri laajenee. Ihmiset tulevat ulos taloistaan ja avautuvat ympäröivälle maailmalle.  Siinä eilenkin toteutui tuo eläminen, havannointi, pysähtyminen ja nyt jopa siitä kirjoittaminen. Ihana kevät ja kesä! 

Talvella 2010 tuli usein oleskeltua talon katolla - lumitöissä.