Saksittua ja leikattua

Olen aloittanut tämän kirjoitukseni loppupuolella olevan tekstin näissä ”hitaissa” blogeissani jo viime vuoden lopulla. En muista, mikä inspiroi aiheeseen. Oletan lukeneeni jotakin, joka vuorostaan taas kerran pisti kirjoitusinnon päälle. Aloitan useinkin juttujen kirjoittamisen, mutta ne jäävät kesken väsymyksen tai jonkin muun syyn takia. Jos aihe on tällainen mielipiteitä sisältävä, se saattaa jo seuraavana päivänä tuntua vanhentuneelta. Ajatukseni juoksevat jo jossain muualla. Vapaana.

Kuten olen aiemmin maininnut, tutkin välillä jaksaessani vanhoja blogejani, josko löytäisin niistä valmista materiaalia suunnittelemaani kirjaan. Niistä huomaan, kuinka usein alkuaikoina 2008 ja 2009 kirjoittelin lehtijuttujen innostamana. Vaikka edelleen luen Helsingin Sanomat ja Keski-Uusimaan aamuisin, hyvin harvoin enää ne kantavat niin pitkälle, että toisivat materiaalia kirjoituksiini. Joskus olen vielä Facebookissa jakanut Hesarin artikkeleita, mutta harva niitä taitaa lukea. Nykyään tuntuun olevan usein niin, että lehdet saavat aiheita sosiaalisesta mediasta. Siksi joskus onkin tylsä lukea aamun lehteä, kun se toistelee edellisenä päivänä muissa medioissa kiertäneitä juttuja. Toimittajat eivät taida enää paljon jalkautua juttujen etsintään.

Tämän jutun kuvat ovat syksyltä 2011. Kuvassa oikealla Tuusulan Taidemuseo Kasarmin Aunela-rakennuksen kulma ja taustalla näkyy Tuusulan terveyskeskuksen rakennusta. Inspiraationi syntyi näillä kulmilla.

Tällä nyt menneellä viikolla merkitsin Keskarista parikin artikkelia, joihin olisin halunnut palata kirjoittamalla vaikkapa blogia, koska minulla sattui olemaan niihin myös näkemys ja mielipide.

”Hyrylä on hirveä”, pieni juttu maanantain 23.3. lehdessä käsitteli ikivanhaa aihetta. Hyrylän kehittämistoimikunta miettii asioita. Täältä muuten löytyvät kyseisen toimikunnan pöytäkirjat.  Samat ongelmat ovat varmaan monessa muussakin Suomen maaseutukunnassa  tai  –kaupungissa. Torit ovat parkkipaikkoja ja autolla kuljetaan kaikkialle. Jalkaisin kulkeva kansalainen huomaa sen helposti. Palveluja ja kauppoja ei ole, koska niissä ei kukaan edes käy. Suuret marketit isoilla parkkipaikoilla pärjäävät.

Pohdin Hyrylää ja myös juuri noita toimikunnan pohtimia asioita paljon opiskellessani taidehistoriaa ja valitessani tietoisesti ja oman silloisen tilanteeni pakottamana aiheen kotini läheltä. ”Hyrylän tori Tuusulassa” tuli loppujen lopuksi proseminaaritutkielmani nimeksi. Määrittelin tehtävän seuraavasti:

”Etsin vastauksia siihen, miten valitsemani alue rakentui juuri sellaiseksi kuin se nyt on. Oliko autonomian ajan kasarmirakentaminen myöhemmän punatiilirakentamisen innoittajana?  Pohdin kysymyksiä alueen identiteetistä erityisesti meille tuusulalaisille. Katson rakennettua maisemaa sekä alueen rakennusten arkkitehtuurin että taiteen kautta.  Löydänkö kysymysteni takaa tulevaisuuden kehittyvän kaupungin?”

Olipa omituinen valinta, ajatteli varmaan moni. Hyvä, että sain sen lopulta valmiiksi helmikuussa 2013. Alkuperäinen materiaalini oli runsasta ja siitä olisi voinut tehdä vaikka gradun tai väitöskirjan. Minulla olikin vaikeuksia rajata kohde pieneen sekä aiheen että tilan puolesta. Useimmilla opiskelutovereillani aiheena oli jokin yksittäinen maalaus tai vaihtoehtoisesti rakennus.  Meidän piti esittää valitsemamme aihe jo syksyllä 2011 ja varsinainen käsittely opponentin läsnä ollessa oli minun osaltani huhtikuussa 2012.  Taidehistorian opiskeluni huippu sattui siis juuri sairastumiseni ja sairastamiseni ajaksi. Oli se hurjaa aikaa monin tavoin.  Mutta en ole koskaan antanut helpolla periksi. Ihme ja kumma sain opiskeluni sillä erää päätökseen. Uutta en ole rohjennut vielä aloittaa, vaikka se on monta kertaa ollut mielessä.

Koko syksy 2011 kului Helsingin kiertelyssä joko yksikseen tai ryhmän kanssa. 

Toimikuntia voidaan perustaa, kokouksia pitää, mutta kaikessa tarvitaan tekijöitä. Suunnitelmat on vaan yksinkertaisesti ajettava toteutukseen. Kun asioita tutkii, näkee myös hyvät puolet, joihin tekijät voisivat tarttua. Tämä maailma menee vaan niin hurjaa vauhtia johonkin suuntaan, että entisajan palikat eivät enää pädekään.

Samassa viime maanantain (23.3.2015)  Keskarissa Eero Paloheimo pohti valtaa ja vastuuta.  Hänen mukaansa poliitikot käyttävät sanaa vastuu virheellisesti, koska sana todellisuudessa viittaa valtaan. Vastuu-sana kuulostaa siveämmältä kuin valta. Kirjoitus pisti minut miettimään asiaa syvemmälti. Muistin siinä itsekin aikoinaan käyttämäni lauseen vallan rappeuttavasta vaikutuksesta ihmisen mieleen. Tärkeä aihe juuri nyt, kun kohta valitsemme eduskuntaan uusia kansanedustajia. Miksi he haluavat sinne?  Onhan hienoa tulla kansanedustajaksi? Mutta eikö se tuo raskaan vastuun? Siltä ei ole enää aikoihin tuntunut. Mihin olemme menossa?

Sopivasti samassa lehdessä oli hyryläläisen Jukka ”Santeri” Ahlgrenin hyvä vaalikynäkirjoitus. Sen ymmärsin. ”Ihmisiä on monenlaisia, harvat heistä ovat tekijöitä.” Niin se juuri on. Paskaa voi jauhaa mielenmäärin, mutta tekijät nousevat ja tekevät ja saavat asioita aikaiseksi, ovat rohkeita. He ottavat vastuun. Valta mädättää ihmisen. Jos sitä valtaa käyttää ilman vastuuta, niin päämäärät ja tavoitteet karkaavat ja ihminen hoitaa vain omaa talouttaan. Meillä tavallisilla ihmisillä ei usein olekaan muuta kuin vastuuta. Meidän on koko ajan toimittava ja tehtävä.

Kansanedustajien työpaikan ohitin joka päivä kaksi kertaa, kun ajoin bussilla ohi.

Siksi tuo aiempi viime joulukuun kirjoitukseni sattuukin sopimaan hyvin näihin tämän hetken ja päivän alkulöpinöihin:

14.12.2014

Joskus sitä vain luiskahtaa omituisten ihmisten sarjaan. Ennen saatoimme kuulua eriskummallisiin perheisiin. Kaikki perheeni ovat ajat sitten hajonneet ja loppuelämän taivallan pääasiassa yksin. No, onhan minulla lapseni ja lapsenlapseni, mutta emme muodosta perhettä. Itse asiassa minun ei pitänyt kirjoittaa siitä vaan aivan jostakin muusta. Sormet vain vähän lipsuvat näppäimistöllä.

Mainitsin taannoin, että se jokin, kutsukaamme sitä luojaksemme taikka miksi kukin haluaa nyt jumaluutta kutsua, muistuttaa meitä menneistä tai erilaisista toistuvista asioista ikään kuin tarkistaen, olemmeko ottaneet opiksemme. Meitä muistutetaan elämän varrella ties kuinka monta kertaa. Minusta jopa kaikki sairaudet osoittavat ja sanovat: etkö nyt lopultakin huomaa, mistä kiikastaa. Hallinta on kuitenkin aina meillä. Me päätämme, mitä tehdä eikä se aina ole se oikea vaihtoehto, joka eteemme on tuotu. Joskus vain on tuntunut, että ei ole edes päässyt pakoon, vaikka kuinka olisi halunnut. Joku toinen on ollut vielä voimakkaampi. Silloin tuntuu, ettemme itse olekaan saaneet päättää. Mutta asia on niin, ettemme saa hetkeksikään unohtaa, että me hallitsemme.

Tällä hetkellä meitä monia hallitsee media. Se on saanut ylettömän vallan, koska se tulee joka tuutista. Ennen luimme vain sanomalehtiä eikä niiden vaikutus ollut niin kova kuin räiskyvien, suurien otsikoiden ja pinnallisten uutisten.  Kun aikoinaan palasin Suomeen Saksasta, siis 1970-luvulla, selitin itselleni, että on ihana palata maahan, jossa vielä vanhanaikaiset arvot vallitsevat, jossa keltainen lehdistö ei kiusaa pinnallisilla jutuillaan, jossa ei koko ajan ryöstetä pankkeja ja jossa ei ole vihamielisiä liigoja (vrt Baader-Meinhof).

1980-luvulla sain tilaisuuden vierailla USA:ssa. Kun palasin kotiin, ajattelin, että onneksi ei tarvitse asua maassa, jossa ei voi turvallisesti kulkea jalkaisin edes yhden korttelinvälin pätkää eikä ajaa autolla tiettyjen korttelien läpi lukitsematta ovia ja ikkunoita ja jossa varastetaan kotipihalla leikkiviä lapsia myytäväksi jossakin muualla maassa. Mutta en osannut silloin kuvitella, että voisi olla toisenlaisia vaaroja.

Kotona syksy meni ahkerasti työtä tehdessä. Kompostitkin tyhjenivät vauhdilla 

Meitä pelotellaan ja uhkaillaan asioilla, joita ei ole vielä tapahtunut. Meille uskotellaan, että joku toinen päättää puolestamme, oma hallinta yritetään siirtää muille osapuolille. Loppujen lopuksi olemme kuitenkin vastuussa kaikesta.

Eikö sitten olekin aika jokaisen meistä ottaa täysi vastuu. Ihan kaikesta luovuttamatta sitä kenellekään muulle. Sen sanoman sain tässä noiden omituisten sattumien siivellä. Kun ottaa vastuun omasta onnestaan, terveydestään, ympäristöstään, läheisistään unohtaen kaiken ulkopuolisen määräilyn, voi oikeastaan tuntea olonsa helpottuneeksi. Elämä on pelkästään positiivinen asia. En enää voivottele kaikenlaisten uhkien alla vaan seuraan omaa pienen ihmisen tietäni ison ihmisen ajatuksin. Olen oma valtiaani, ohjaan elämääni oikeita raiteita pitkin kunhan vain kuuntelen tarkalla korvalla minulle jätettyjä viestejä ja luotan niihin kaikenmaailman median hömpötysten sijaan.

Koko yhteiskunnan, valtioiden, hallitusten pitää luottaa samaan kaikenmaailman voivotuksen sijaan. Kaikki alkaa sitten järjestyä aivan itsestään, yhteiskunta saa positiivisen latauksen, ihmiset uskovat itseensä ja omiin voimavaroihinsa. Kysymys on pienestä suunnan muutoksesta, joka muuttaa koko maailman.

Siihen se kaikki sitten loppuikin sillä erää. Salkoruusut kukkivat hurjasti ja puut kaatuivat pihalla....