Odotan jo kevättä - tavallista arkeani

Aloittaessani on sunnuntai 4.1.2026. Sain suurella vaivalla kirjoitettua luonnokseni päälle edellisen blogipostaukseni, nimeltä DNA tietää osa 2.  Joskus kirjoittamiseni sujuu mahdottoman kankeasti kuten moni muukin asia, toisinaan taas ei. Aivoni ovat toisinaan jumissa vaikean ajan jälkeen. Ehkä siitä tulee pysyvä olotila, vaikka en halua uskoa sellaista vaan positiivisesti uskoa loistavaan tulevaisuuteen.

8.1.2026

Olen usein maininnut huonot yöuneni, monet heräämiset parin tunnin välein. Ostin Unimagnesiumia, perjantai-iltana otin ensimmäisen tabletin, niitä voisi ottaa useampia. Alkoi väsyttää melkein heti ilta yhdeksän jälkeen, mutta yöuni ei ollut sen parempaa. Mutta viime yönä illalla ottamani yksi tabletti aiheutti sen, että pian nukahdettuani nukuin yhtäjaksoisesti melkein kello puoli viiteen aamuyöstä. Valvoin hetken ja sitten jatkoin kello kahdeksaan saakka. Näin uniakin, joita en ole joka yö nähnyt tai en ole muistanut. Tuntui hyvältä.

Jouduin poistamaan monta asiaa aiemmasta blogistani, koska ne oikeastaan viittasivat asioihin, joilla ei ollut merkitystä ja ne olisivat vain vieneet harhateille. Itse asiassa sellaiset kohdat tulevat siitä, että lähden itse harhateille. Eteeni saattaa tulla asioita, jotka liittyvät tekstin aiheeseen, mutta eivät eivat ole se jutun pointti, josta on kysymys. Aivoni ovat aina ”harhailleet” ajatuksesta toiseen eikä varmaan monikaan pysyisi niiden mukana. Olen itse ajatuksistani ylpeä, koska minulle ne ovat tulevia kirjoitusaihioita. Olen 2000-luvulta asti keräillyt aiheita. Aluksi en ymmärtänyt mistään paljon mitään, mutta uudet tarinat lisäsivät palasia entiseen ja nyt on aika kerätä hedelmiä. Kaikki liittyvät tavalla tai toisella historiaan ja sukututkimukseen. Kirjoittaessani jostakin aiheesta blogia, en voi välttyä siltä, että monet kirjoittamani asiat herättävät ne varhaisemmat eloon. 

Olisi väärin ripustaa vähän nahistuneet aivot narulle, koska ihminen on tullut vanhaksi. Tiedän, että monet ikätoverini ovat tyytyväisiä paljon vähempään. Onhan minullekin ehdotettu jo kauan sitten sanaristikoita, kevyttä kirjallisuutta ja kaikkea muuta mahdollista, mitä on sopivaa vanhuksille. Monet nuoremmatkin tyytyvät vähempään. Syvällisyys on rasittavaa ja pahetta. 

pari päivää myöhemmin eli loppiaispäivänä

Yksin asuvan vanhan naisen hiljaiselo jatkuu. Aivan yksin en onneksi ole, sillä Minni Minnukka on rakas varjoni ja huolehtijani niin kuin minä hänen. Kun huokailen yöllä taas kerran herättyäni, hän kiirehtii viereeni kehräämään ja nukkuu siinä, kunnes taas itsekin vaivun unten maille. Aamulla hän odottaa heräämistäni, hän tuntee aikatauluni kuten minäkin hänen. Joku jälkipolvista, useimmiten Arttu tai tyttäreni yksin tai poikineen käy välillä tervehtimässä. En edes kaipaa entisiä vilkkaita aikoja, jolloin tuskin saatoin hengähtää.

Tosiaan, unimagnesium ei enää kahtena seuraavana yönä toiminut, heräilin taas vanhan aikataulun mukaisesti. Siitä ei sen enempää, seurailen tilannetta, ovathan nämä kaksi viikonpäivää lääkepistoksen jälkeen olleet pitkään jopa välillä tosi vaikeita.

Tänä aamuna värjäsin hiukseni, edellinen kerta oli marraskuun alkupuolella ja tyvikasvu oli pitkä. Jos antaisin mennä, olisin täysiharmaa kuten useimmat ikätoverini. Minun on vain jotenkin todella vaikea nähdä itseni harmaatukkaisena.  Kaiken lisäksi paksu ja runsas tukka on enää vain muisto. 

4.1.2026 Olin aloittanut kirjojen järjestämisen, mutta se pn pahasti kesken. Mapit ovat tuossa vaiheessa vielä siirtämättä. Toinen kirjahylly on vastapäätä työpöytäni vieressä.

Pakkasilma jatkuu. Jääkaappi alkaa tyhjentyä. Ehkä huomenna menen taas sulattamaan auton ja piipahdan kaupassa. Täällä kotona riittää tekemistä. Eilen siivosin olohuoneessa väliaikaisesti olleet mapit niille toisessa huoneessa varattuihin hyllyihin. Samalla tyhjensin lisää kaapeista papereita lehtiroskiin. Välillä järjestelen kirjahyllyä aiheen mukaisesti ja otan pois kierrätykseen meneviä kirjoja.  Samalla löydän kirjoja, joita voisin lukea, kun en ole aiemmin ehtinyt.   Luen niitä aina pitäessäni taukoja ja joskus myös aamukahvilla ollessani, kun en jaksa lukea päivän lehtiä. Uutisethan saavuttavat meidät jo ennen lehtiä.

Aloin hetken mielijohteesta lukea Veijo Meren kirjoittamaa ”Suomen marsalkka C.G. Mannerheim.” Alun perin 1988 julkaistua kirjaa on julkaistu useita painoksia, minulta löytyi 6. painoksen kirja vuodelta 1990. Kirjassa ei minkäänlaisia viitteitä, mistä olen saanut sen. Olen täysin kirjan lumoissa. Aiemmin en ole ollut kauhean innostunut Mannerheimin historiasta, jota on tyrkytetty meille monessa eri muodossa vuosikymmenien ajan. Veijo Meri on paneutunut Mannerheimin elämään yksityiskohtaisesti ja kirjassa kuljetaan kaikki vaiheet hänen elämästään. Mannerheim kirjoitti itsekin paljon ja ne on myös koottu omaksi kirjaksi. Meri ihailee monessa kohtaa Mannerheimin tekstejä ja sitä, miten hän osaa mahdottoman hyvin kuvata asioita. Meren mukaan ”Hän pystyy kuvaamaan totaalisen olotilan, olon. Tähän pystyy vain hyvä kirjailija, ihminen, joka saa vaikutteet suoraan todellisuudesta ja pystyy eliminoimaan mielestään kaikki ennakkoluulot ja olettamukset.” s. 176

5.1.2026 Minni osallistuu kaikkeen

 

Mannerheim oli myös taitava valokuvaaja. On ihana lukea kirjaa, jossa kuvaillaan todellisia hetkiä elämässä. Keitä kohtauksessa on mukana, miltä tuntuu. En voinut välttyä ajatukselta, että useimmista Mannerheimin elämän hetkistä/vaiheista voisi tehdä elokuvan. Koko elämä elokuvana voi olla liian vaikea toteuttaa. Muistaakseni sellaisia projekteja on ollutkin.  Kirja on erityisen perusteellinen kaikkien Mannerheimin elämän, siihen liittyvien ihmisten, tapahtumien ja jopa eläinten suhteen. Kirjaa lukiessani tajusin monta asiaa, myös sen, miksi sodan käyneet ihmiset arvostivat häntä suuresti. Ajattelin taas vanhempiani. Kodin seinällä oli Mannerheimin kuva. Äiti puhui hänestä ihaillen. Kiitos Veijo Meri.

Muuten, Veijo Meri on minullekin kaukaista sukua, esiäitimme Markkulan suvussa 1700-luvun alussa olivat sisaruksia, molemmat lähtöisin Rengon Nevilän Mannilasta. Anna Sipintytär Markkula syntyi 1700 ja minun esiäitini Liisa Sipintytär syntyi 1702.  Anna avioitui Urjalaan Urjalan Välkkilän eli Hakolahden kylän Isotalon eli Huovilan rusthollin isännän Erkki Kallenpoika (Erich Carlsson) Huovilan kanssa. Markkulan sukututkimuksesta voi seurata suvun jatkoa Urjalasta Vanajaan ja Hausjärvelle. Veijo Meren isän äiti oli Hausjärveltä, jossa myös hänen isänsä syntyi.

Tämä oli se Urjalan Ikaalan Isotalo. Satoi vettä.

Tästä tulee mieleeni sukuseuran ikimuistoinen retki Urjalaan 4.8.2018. Satuin olemaan sitä voimallisesti suunnittelemassa, mutta olin ensin myöhästyä meitä varten tilatusta bussista, koska eksyin tapani mukaan ajaessamme Urjalaan.  Urjalan talojen suhteen sekoitin Urjalan ratsutiloja, koska pitäjässä oli aikoinaan kaksi Isotaloa, molemmat ratsutiloja. Anna avioitui aikanaan Välkkilän Isotaloon ja me vierailimme Ikaalan Isotalossa.  Toiseen emme olisikaan päässeet. Se oli kaikin puolin hieno retki Väinö Linnan jalanjäljissä, mutta samalla suvun jäljillä. Teimme myös ilahduttavan poikkeuksen retken ohjelmasta, kun kävimme Akaan Sotkiassa Kinnarin kotimuseossa, jonne meidät kutsuttiin.  Viime kesän aluksi sain uuden kutsun talon emäntä Kaija Rupposelta tulla uudelleen vierailemaan.  Hän oli saanut valmiiksi kirjan talon mielenkiintoisesta historiasta. Jospa ensi kesänä saisin käytyä siellä uudelleen.  Olemme Kaijan kanssa myös kaukaista sukua samojen Markkulan sisarusten kautta.

Tässä ollaan jo Kinnarin kotimuseossa ja Kaija kertoo suvustaan.

Kävin myös muutaman kerran Urjalassa tapaamassa elämäni ensimmäistä ystävätärtä Tuulaa. Hän asui Urjalan keskustassa ja oli siis kotoisin samasta Rengon kylästä kuin minäkin, naapurin tyttö. Meidän seikkailuistamme lapsuudessa ja nuoruudessa saisi kyllä tehtyä kirjan. Päiväkirjoissani 1960-luvulla olen kertonut niistä paljon, myös joissakin blogipostauksissani. Tuula meni naimisiin ja asettui myöhemmin miehensä kanssa Urjalaan, Aina ajaessani sinne ajattelin menneiden aikojen ihmisiä ja millaisia teitä pitkin he aikoinaan kulkivat niin kauas ja miten puoliso oli löytynyt niin kaukaa.

7.1.   Aurinko paistaa. Lunta on tullut ainakin useita senttejä. Kävin putsaamassa auton. Tyttäreni tuli yllättäen käymään ja pääsi heti lumitöihin eli lanaamaan auton ympäristön, joka oli minulta vielä kesken.  Joimme kahvit, ihastelimme Minniä ja keskustelimme. Tuli puhetta tekoälystä. Sanoin, etten taida enää lähteä siihen mukaan syvällisesti. On niin paljon muuta tekemistä. Tyttäreni kertoi kokemuksistaan ChatGPT:n kanssa ja luki pari pitkää keskustelua, joissa hän on kysellyt joistakin asioista, joista olen myös kirjoittanut blogeissani. No niin, epäilyni vahvistui, tekoäly käyttää sukututkimuksen osalta myös blogejani lähteenä mainiten monessa kohdin Unikkopellossa-blogin.

Nyt lähden kävellen apteekkiin. Ruokatilauksen tein eilen ja saan lähetyksen huomenna. Ajattelin, että sillä tavalla minulle vapautuu aikaa alkaa ulkoilla. Kauppapäivinä olen muuten aina niin rasittunut, etten jaksa lähteä ulos.

Tätä kirjoittaessani tuli jälleen mieleen monta ideaa ja onhan niitä jo ennestäänkin odottamassa.

8.1. Ruokatilaukseni tuli hetki sitten, kyllä on helppoa. Tyhjentynyt jääkaappi sai sisältöä. Tekstini odottaa vielä valokuvia ja otsikkoa. Tyttäreni poikkesi aiemmin kahvilla ja rupattelemassa. Häntä ei ole vielä työnhaussa onnistanut, vaikka onkin ollut lähellä. Ilahduttavaa on, että me tapaamme useammin. Ehkä ensi viikolla pääsen taas muutamasta kirjalaatikosta eroon, kun lähdemme retkelle Järvenpään Prismaan.

Unenlahjani ovat edelleen surkeat unimagnesiumista huolimatta. Ehkä päiväni ovat kuitenkin liian aktiivisia. 

7.1.2026

 

DNA tietää - suvun salaisuuksien ratkaisua, osa 2

Usein minulle käy niin, että en pääse millään tekemään suunnittelemaani vaan aikani menee kaikessa muussa. Se on varmaan tuttua kaikille muillekin. Ajattelen, että sillä ei oikeasti ole väliäkään, sillä siinä välissä tulee tehneeksi monia muita hyödyllisiä/tarpeellisia asioita.  Iltaisin olen aina mahdottoman väsynyt, että tiedän aivan varmasti tehneeni jotakin. Ja vaikken olisikaan tehnyt, sekin on hyvä. Olen edelleen toipumassa. Hiljakseen ajattelen, etten ehkä enää koskaan toivukaan samalle tasolle, millä olin. On vaarallista ja kohtalokasta sairastaa vanhana. Pelkällä tahdonvoimalla ei asiaan voi vaikuttaa. On hyväksyttävä vauriot ja osattava armeliaasti katsoa niiden ohitse ja selvitä elämässä pienemmällä vahvuudella.

Nuoripari Aino ja Abraham Sirkiä ja vanhimmat tyttäret Lempi ja Helvi (äitini) noin 1917

En tiedä, pääsenkö nytkään asiaan, mutta mikä kiire tässä on. On uudenvuoden aatto ja nyt ja edellisinä päivinä mielessä ovat pyörineet lähempänä menneisyydessäni olevat asiat. Olin taas etsimässä joitakin valokuvia ja löysin paljon muita. Yritin putsata sähköpostiani. Olen poistanut paljon posteja, mutta sattumalta törmään taas johonkin oleelliseen, jonka haluan säilyttää. Osan siirrän sähköpostin aiheen mukaisiin kansioihin, joita myös koko ajan siivoan. Hetken sitä tehtyäni kyllästyn aina ja siirrän työtä eteenpäin. Ehkä vain minulla on tällaisia ongelmia. Alkuvuoden tehtävät odottavat myös. Hoidan asian kerrallaan. Joulun ja uudenvuoden väliin sijoittuvat päivät ovat ihanan sopiva väli tehdä kaikkea kivaa.  Kaikkea en ehdi enkä pysty edes tekemään. Mutta…

Olen myös ajatellut paljon kesken olevaan tarinaan mummostani liittyviä asioita ja sitä, miten ne ovat mahdollisesti liittyneet jälkipolvien elämään. Vaikutus on ehkä ollut alitajuista. Ensin oli mahdottomalta tuntuva salaaminen. Todennäköisesti lapsen äiti ei halunnut paljastaa mitään ja juttuun sekoitettiin myös syyttömiä miehiä. Mikä osuus oli lapsen tulevalla äidillä, hänkin saattoi olla syyllinen.  Kaikkien perheet kärsivät. Typerä maailma ja typerät moraalisäännöt ja naisten alistaminen.  Ne kaikki ”periytyivät” vanhempiemme kautta seuraavaan sukupolveen. Naiset eivät olleet vielä vapaita osoittamaan mieltään, olemaan eri mieltä tai yleensä omaan ajatteluun. Naisten vapautumiseen meni kauan aikaa ja nyt näyttää usein siltä, että vielä on paljon kehitettävää. Tilanne on nyt erilainen. Onneksi. Mutta asiat saattavat mennä taas väärään suuntaan. Maailma on tällä hetkellä aivan sekopäinen ja ihmiset myös. On paras olla sanomatta mitään!

Ainon seitsemän poikaa 1947

 

Pohdin pitkään isoisoäitiäni Beataa ja hänen käyttäytymistään. Siitähän en tiedä oikeastaan mitään.  Hän oli jo lähes 30-vuotias Ainon syntyessä. Miksi hän ei ollut löytänyt aviomiestä? Hän oli perheen nuorimmainen ja tyttö. Ehkä hänen osalleen kaatui vanhemmista huolehtiminen. Isä oli jo aiemmin kuollut, mutta äiti Maria Sakarintytär Koskelainen kuoli 67-vuotiaana 27.10.1893 eli hän ehti nähdä Ainon vauvana.

Helvi-äitini oli tavannut isoäitinsä Beatan, kun tämä oli jo vanha. Hänhän kuoli 73-vuotiaana 1936. Hän kuvaili Beataa pieneksi, etäiseksi ja kiukkuiseksi, joka kyräili nuoria naisia ajatellen, että näille voisi käydä samoin kuin hänelle.  Voimme vain kuvitella, miten traumatisoitunut hän ehkä oli.  Emmehän tiedä, oliko hän kokenut jopa raiskauksen tai useampia, jolloin jonkun isäksi todistaminen oli mahdotonta. Hän saattoi itse kieltäytyä kertomasta mitään ja useampi lähiympäristön mies saattoi joutua epäilyksenalaiseksi. Joillakin kylän miehistä oli rippikirjassa papin huolimattomia, keskeneräisiksi jääneitä merkintöjä salavuoteudesta. Asiasta siis saattoi kärsiä useampi naapuriston mies ja muutkin siinä sivussa.

Todellinen isäkandinaatti selvisi minun ja erään ko. henkilön lapsenlapsenlapsen eli pikkuserkkuni tyttären ja muutaman muun DNA-näytteiden perusteella. Ko. isään ja hänen sukuhaaraansa minulla ei ollut perinteisen sukututkimuksen mukaan mitään yhteyksiä.

Ainoa mahdollinen isä oli Abraham Simonpoika Rusi, joka oli syntynyt Simo Taavetinpoika Rusin lapsena 9.2.1844. Kirkonkirjan merkintä paljastaa, että hän pääsi ripille 1860 ja 11.4.1864 hän lienee oleskellut Viipurissa ja saanut rikosmerkinnän rippikirjaan. Kysymyksessä oli tullin asiakirjapetos, josta hänet tuomittiin 16 markan sakkoon. Perheellä oli omistusosuus Seivästö 3:ssa. Hänen isänsä Simo Taavetinpoika Rusi kuoli 1869. Tämä oli ollut eräänlainen sankari, koska oli saanut 1844 eli poika Abrahamin syntymävuotena mitalin pelastettuaan viisi miestä merihädästä. Tästä on merkintä on Kuolemajärven rippikirjassa.

Rusin suku oli vanha suku, hyvin näkyvä ja runsas Seivästön kylässä. Minulla ei tekemieni sukututkimusten pohjalta ollut sukuun kovin läheisiä yhteyksiä. Isäehdokkaaseen suunnilleen samanikäisellä isoisäni isällä Abraham Joosepinpoika Sirkiällä ei ollut mitään sukuyhteyttä. Myös Aikamiesten sukuun ei ollut aiempia yhteyksiä.  Sukuyhteyden puuttuminen on aika erikoista, koska kuolemajärvisten sukujen välillä on useinkin kaukaisia yhteyksiä. Tässä tutkimuksessa se oli helpottava asia.

Tapahtumien kulku 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa osoitti myös, että kylässä tapahtui silloin kaikenlaista. Myös henkilö, joka osoittautui isoäitini isäksi, käyttäytyi erikoisella tavalla.

Isoäitini Aino syntyi 10.5.1892.  Koska isä on nyt varmistunut, niin ensin kesä-heinäkuussa 1891 on tapahtunut jotakin isoäitini äidin Beatan ja Abraham Simonpojan välillä, mistä lähti kasvamaan lapsi, joka sitten syntyi oletettavasti normaalin ajan päästä. Aikoinaan tyttäreni piti syntyä kätilön arvion mukaan myös 10.5., mutta hän syntyikin jo huhtikuun puolella, silloin oli vuosi 1969. Kesällä 1891 Beata oli 29-vuotias ja Abraham jo 47-vuotias. Molemmat aikuisia. Vain he olisivat voineet kertoa, mitä silloin tapahtui. Beata sai kärsiä salavuoteudesta ja joutui papin ripitettäväksi. Yhteisön paine saattoi ratkaista syyllisyyden Abrahamin osalta. Niin voisi päätellä.

Abraham toimi ripeästi. Hänen kotitaloonsa muutti marraskuussa 1891 Inkerinmaan Keltosta Pietarissa syntynyt 18-vuotias Maria Matilda Heikintytär Malm. Pian perässä tulivat myös Keltosta Marian vanhemmat seppä Henrik Tanelinpoika Malm vaimonsa Johannan kanssa ja lapset Viktor ja Wilhelmiina.  Kaikki tämä tapahtui ennen isoäitini syntymää.

Lähes 50-vuotias Abraham vihittiin nuoren Marian kanssa vasta seuraavana vuonna syksyllä 18.9.1892.  Ensimmäinen lapsi Matilda syntyi pian avioliiton solmimisen jälkeen 11.12.1892. Muut lapset syntyivät 1895, 1898, 1900, 1904 ja 1906.  En luettele tässä heidän nimiään, mutta ne ovat vapaasti tutkittavissa kirkon asiakirjoissa. 

Abraham Rusi kuoli 6.2.1908 ollessaan 63-vuotias. Kuolinsyytä ei ole mainittu. Nuorin lapsista, tytär oli kuollut alle 3-vuotiaana 1909. Toinen tytär oli kuollut myös pikkulapsena 1900.  Muut neljä lasta elivät aikuisiksi. Äiti Maria Rusi o.s. Malm muutti miehensä kuoleman jälkeen vuonna 1910 Kivennavan Raivolaan, jossa hän synnytti aviottoman pojan, joka sai äitinsä mukaan myös sukunimen Rusi.  Myöhemmin hän meni uudelleen Terijoella naimisiin ja kuoli siellä 1937. Kaikki muut lapset lensivät Kuolemajärveltä omille teilleen, Suojärvelle tai Terijoelle. Nuorin pojista 1904 syntynyt lähti äitinsä mukana Kivennavalle ja myöhemmin hän oleskeli ilmeisesti sisarensa luona Suojärvellä. Hän oli testin tehneen naisen isoisä, josta löysin paljonkin tietoa.

Ainon äiti Beata lähti 1910 Uudellekirkolle ja avioitui siellä 18.12.1910 leskeksi jääneen Taavetti Juhananpoika Juustin kanssa. Tytär Aino oli vihitty 11.9.1909 tulevan isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän kanssa. Hän oli 17-vuotias. Salomon Väisänen oli ottanut hänet kasvattilapsekseen ja antoi vaimonsa kanssa luvan avioliittoon. Salomonin perheen kaikkien jäsenten nimi oli muutettu jo aiemmin Väisäseksi.

 

Nuori Sirkiän perhe asui ensin Seivästön peräkylässä,  Seivästö 5:ssä Salomon Väisäsen talossa, joka oli jäänyt hänelle perintönä. Salomonin isä Tahvo oli aikoinaan nainut Maria Sakarintytär Koskelaisen, jonka äiti oli Hedvig Paulintytär Gottskalk. Sittemmin Seivästö 5:n (Huovi)(1/24 tai 41/1200) osuus periytyi Salomonille.  Lähellä oli Marian veljen Simo Sakarinpoika Koskelaisen jälkeen Tahvo Simonpoika Koskelaiselle periytynyt samankokoinen tilanosa, joka oli tuolloin henkikirjan mukaan tämän lesken hallussa. Tilanne oli tämä 1890-luvun alkaessa. Seivästö oli kokonaisuudessaan vielä isoa jakokuntiin määriteltyä aluetta. 1892 henkikirjasta selviää myös, että Abraham Simonpoika Rusi omisti Seivästö 5:ssä tilanosan 41/1200, 1/24, joka oli perintönä saatua. Ketään ei silloin ollut kirjattu siihen asuvaksi.

Seivästö 3:ssa oli Simo Rusin tilukset 1/10, 1/30 ja 11/200, myös tämän lesken hallussa, siellä asuivat lapset Samuel ja Abraham ja Jooseppi vaimoineen. Olen usein yrittänyt sijoittaa alueita kartalle. 

1900 tilanne oli muuttunut Seivästö 3:ssa. Tilan osuus oli jaettu kolmelle Simo Rusin pojalle, jako-osuus oli 1/30, 11/600. Abrahamin tilanosuudessa hän asui vaimoinen ja lapsineen. Vieressä oli läksiäinen Heikki Malmin asumus ilman jako-osuutta. Lautamies Salomon Aikamies oli edelleen Seivästö 5:ssä edelleen 1/24 ja 41/1200 ja perhe ennallaan, myös Beata.

Talojen sijoittamiseen kartalle on loistava apuväline Raili Tabermanin kirja Seivästö, meri, mäki, majakka.  Paikallistuntemusta sain yhden matkan aikana kesällä 2015, jolloin itse asiassa olin melko lähellä paikkaa, jossa isoäitini oletettavasti aikoinaan syntyi. Ajattelin, että seuraavalla matkalla pääsen käymään siellä. Toisin kävi. 

DNA ei valehtele. Blogipostaukseni edellisessä osassa kerroin, että henkilö, johon aluksi vertasin omaa tulostani, oli todennäköisesti pikkuserkkuni tytär. Arvelu oli aivan oikea, mutta ollakseni täysin varma otin mukaan tutkimukseen useita muita saman sukuhaaran henkilöitä.  Käytin MyHeritagen palvelussa olevia apuvälineitä kuten DNA-osumien ryhmittelyä, kromosomiselainta ja cM Explaineria. Vertasin itseni ja useiden henkilöiden trianguloituja segmenttejä keskenään ja kaikki valitsemani jakoivat nämä segmentit toistensa kanssa ja todistivat, että olimme kaikki perineet ko. segmentit yhteiseltä esivanhemmalta. Myös DNA-osumien ryhmittely antoi selkeän tuloksen.

Oli onni, että niin moni henkilö tutkimastani sukuhaarasta oli tehnyt testin. Usein unohdamme sen, että DNA periytyy kullekin henkilölle vanhemmilta eri tavalla, esim. sisarusten DNA:ssa voi olla isoja eroja. Ensijaisena kohteena ollut henkilö oli etsimässä isäänsä, jonka hän löysikin.  Kerroin hänelle sähköpostilla tutkimukseni tuloksesta, mutta hän ei ole koskaan reagoinut siihen. Hänen isoisänsä tietoja kaivelin netistä ja löysinkin aika paljon, jopa yhden kuvan.  Kuva näytti selkeästi yhdennäköisyyden hänen ja enojeni, kaikkien seitsemän kanssa erityisesti otsan kiharan pyöräntäisen kanssa, joka on yleistä useammilla sukumme miehillä ja jopa naishenkilöillä, minullakin otsatukka tahtoo nousta ylös, jos se leikataan liian lyhyeksi.

Olen todennut, että kukaan serkuistani ja sisaruksistani ei ole kiinnostunut tästä aiheesta. Tosin en ole myöskään tyrkyttänyt tietojani. Tutkimatta jättäminen ei ollut minulle vaihtoehto. Nuorempien sukupolvien joskus tutkiessa omia geenejään, tämän asian selvittely tuskin olisi enää mahdollista, koska yhteys ei ehkä enää tule näkymään DNA:ssa yhtä selkeästi, kun se nyt vielä näkyi. Menetelmät kehittyvät jatkossakin. 

Tämän kirjoittaminen on ollut tuskallisen vaikeaa.  Toivottavasti ei jäänyt paljon virheitä.

kuva 11.10.2015 Kuulutko sukuuni-tapahtumassa

 Teuvo Ikonen, sukututkimuksen opettaja