Kutittelen muistiani

Istahtaessani läppärini ääreen minulla oli mielessä kaksi juttua: aloitanko oman seuraavan blogipostaukseni tai aloittamattoman tekstin sukukirjaa varten. Ratkaisu tuli eteeni niin kuin aina yleensä sattumalta. Pieni talitiainen tuli koputtamaan edessäni olevaan ikkunaan, neljänteen kerrokseen. Oman rakkaan äitini ”alter ego” tai vain nälkäinen pikkulintu. Minullehan talitiainen on aina symboloinut äitiäni.

Siinä nuoruuden päiväkirjoja (kuva 27.1.2023)

Aamulla herättyäni ajattelin tulevan päivän tekemisiäni, lähinnä kirjoitussuunnitelmiani. Edellisen blogipostaukseni jälkeen minua ovat alkaneet kaivertaa monet asiat menneisyydestäni, jotka olen haudannut syvälle tietoisuuteeni. En ole unohtanut asioita, mutta en ole halunnut ajatella niitä. Niissä on aika paljon käsiteltävää. Luonnollisesti olen aiemmin valinnut itselleni helpoimmat asiat tai ne ovat syystä tai toisesta tulleet ajankohtaisiksi. Loogista on jatkaa lapsuudesta, sillä sieltä löydän paljon muistoja, joita olisi kiva katsella eri suunnilta. Itse asiassa juuri ne ovatkin olleet nyt pyrkimässä etualalle eli kaukaisimmat lapsuuden muistot.  Toisaalta rinnalla ovat edelleen vanhempieni kokemukset ja niiden tarkastelu suhteessa heidän lapsiensa elämään. 

Kävin hakemassa omenia ystävättäreni omenapuusta, jonne jäi minun jälkeeni mielettömästi omenia. Pihan ainoan omenapuun oksista osat roikkuvat omenista raskaina maahan saakka. Kyseiset omenat ovat myöhäistä lajiketta ja ne säilyvät pitkälle syksyyn. Juodessamme kahvia, kerroin myös hänelle, että oma historiani tunkee esille hyvin voimakkaasti odottaen, että käsittelen sitä kirjoittamalla. Hänestä ajatus on kauhea, mutta hän myönsi, että ehkä se voi olla jollekin toiselle hyväksi. 

 

Tutkiessani itseäni, ajattelen siis samalla myös kaikkia ennen minua eläneitä ja perheeni jäseniä. Ihmisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta tunnen vain oman historiani. Vanhempieni osalta joudun ohittamaan paljon asioita, koska en tullut aikoinaan kysyneeksi. Jos olisin tiennyt, että tulen aikanaan kirjoittamaan juuri näistä asioista, olisin kysellyt. Kokemukseni on, että olemme hyvin varovaisia haastatellessamme ihmisiä heidän elämästään ja ajatuksistaan, ettemme edes rohkene kysyä kaikesta. Kaikki eivät edes vastaisi kysymyksiimme. Ihmisten häpeätaakka on suuri. He ovat koko elämänsä keränneet taakkaa ja saattavat pitää kysymyksiä yksityisyyteen kajoamisena, vaikkei kukaan ole julkistamassa heidän elämäänsä.

Kaltaiseni sukututkija, joka on tutkinut jo omia sukujaan ristiin rastiin ja aika paljon muidenkin sukuja, on astunut toiselle askelmalle. Kunnioitan kaikkia ihmisiä katsomatta syntyperään ja heidän tekemisiinsä. Katselen ihmisiä sekä eläviä että kuolleita suurella hellyydellä ja yritän päästä lähemmäksi. Teen näin erityisesti jo meitä edeltävien ihmisten osalta. Onhan siinä vaikeutensa. Arkiston asiakirjat kertovat vain kylmät faktat, joiden taakse haluan kaivautua.  Vaikkapa jos löytyy oikeuden pöytäkirjoja, niistäkin voin rivien välistä lukea muiden talteen kirjoittamaa, mutta loppu on kerättävä ja kuviteltava. Osittain sama koskee myös itseäni, kun ajattelen muiden itseeni tekemää vaikutusta. Pinnan alle jää paljon.

Myöhempiä päiväkirjoja osa tässä. (kuva 27.1.2023)

Varhaislapsuudestani minulla on vain joitakin hajanaisia välähdyksiä. Muistan, kuinka olin parina kesänä mummoni eli äidinäitini luona, hänen, jonka äidin salaisuuden olen nyt selvittänyt. Kuten oma äitini on myöhemmin kertonut, mummo ei ollut mitenkään lapsirakas, vaikka hänelle oli syntynyt 13 lasta ja vaikka hän piti lasten pyhäkouluja juuri ainakin niihin aikoihin, kun olin hänen ja papan luona Anjalassa. Kävinkin niissä hänen kanssaan, mutta en muista muuta kuin, että juoksin perässä, kun hän viiletti tietä pitkin taloon, jossa pyhäkoulua pidettiin.

Oleskellessani isovanhempieni luona ehkä viikon pari kahtena kesänä, olin ehkä 7–8-vuotias.  Nukuin yöni yksin keittiön vieressä olevassa huoneessa ja tein varmasti kaikenlaista askaretta, mitä pyydettiin. Muistan, että en pystynyt syömään mummoni kirnuamaa voita. Sitä säilytettiin keittiön lattian alla olevassa kellarissa. Juoksentelin heidän mökkinsä ankeassa ympäristössä peläten käärmeitä. Ympäristö oli pelkkiä ruohoa kasvavia peltoja, joiden takana oli vaikeakulkuista metsää. Kaipasin mielettömästi kotiin ja sen vehmaaseen, ympäristöön viljapeltojen ja metsän äärelle.  Koinko silloin ensimmäiset yksinäisyyden ja yksin olon tunteet, tunteen, että minun on selvittävä omin voimin? En olisi edes uskaltanut pyytää apua mummolta. Isovanhempani olivat Karjalan evakoita, mummoni oli syntynyt 1892 ja pappa 1887 eli mummoni oli tuolloin noin 55-vuotias, tyttäreni ikäinen.

Samalla aukealla kuin isovanhempieni mökki oli, ei ollut muita taloja, oli vain vaikeakulkuista maastoa. Sieltä oli useita kilometrejä matkaa Anjalan keskustaan, jossa jouduin eräänä kesänä käymään pyöräillen hammaslääkärillä. Koska osasin silloin ajaa pyörällä, olen ollut siellä ainakin koulun 1 ja 2 luokan välissä. Koulua aloittaessani syksyllä 1954 en osannut ajaa vielä pyörällä. Siihen aikaan lapset opettelivat ajamisen aikuisten pyörällä. Mieleeni on jäänyt jännitys ja pelko ajaessani metsätietä, yrittäen muistaa, että kääntyisin oikeaan suuntaan eräästä risteyksestä.

Lapset pakotettiin 1950-luvulla hyvin aikaisin itsenäisiksi. Jäin miettimään, miten se vaikutti meidän luonteeseemme. Olinhan ollut pikkulapsesta saakka itsepäinen ja halunnut tehdä kaikki asiat itse. Mutta lapsi on lapsi. Kuuluiko sen ajan vanhempien kasvattaa lapsesta varhain mahdollisimman itsenäinen. Olinhan jo pienestä pitäen saanut käydä kaupassa yksin, pimeässäkin taskulamppu kädessä. Mutta sainko vanhemman läsnäoloa ja hellyyttä? Meitä lapsia oli tuossa vaiheessa jo neljä tyttöä ja kaikilla oli omat tarpeensa.

Tämän kuvan ajankohdan pystyin varmentamaan ensimmäisestä päiväkirjastani. Sen isäni on ottanut 12.5.1957. Mummolla on ollut syntymäpäivä ja oli äitienpäivä. Hän istuu keskellä ja minä hänen edessään. 

Äitini kertoi aikoinaan minulle, että minut lähetettiin tarkoituksella lyhyiksi ajoiksi pois kotoa. Äitini mukaan tarvitsin lomaa. Hoidin nuorempia sisaruksiani liian innokkaasti, opetin ja hoivasin heitä. En itse muista siitä mitään. Jälkikäteen olen ajatellut sen olleen vain opettavaista. Siitä varmaan syntyi itselleni myös myöhemmin ajatus, etten halua itselleni koskaan lapsia. Aikoinaan vanhemmat sisarukset hoisivat nuorempia. Olihan äitini joutunut lapsena samalla tavalla ja paljon enemmän hoivaamaan lukuisia sisaruksiaan ja myöhemmin piikana hoitamaan muiden lapsia ja kotielämiä. Se sai hänet kaipaamaan itsenäisen naisen elämää, minkä hän oli saanutkin aloittaa ennen sotaa. Hän lienee kokenut varhaisen lastenhoidon omille lapsilleen ei-toivottavaksi elämäksi. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa äitini kaipasi aina myöhemmin itsenäisen naisen elämää, mitä hän ei perheen perustamisen jälkeen enää koskaan kokenut. 1950-luvulla hän koki itsensä lapsentekokoneeksi ja häpesi itseään hänet tunteneiden edessä. Olin siitä tietoinen jo kovin nuorena ja se jätti minuunkin omat jälkensä. Koin äitini tyytymättömyyden ja vaikeudet ja olin myöhemmin neuvomassa häntä eroamaan. Eihän siitä olisi mitään tullut.

Ensimmäiset muistoni ovat ajalta ennen koulun alkua. Yksi muistoista on kaivellut minua ennenkin. Olen ollut oletettavasti vanhempieni mukana matkalla jonnekin linja-autolla. Kesken matkan auto syttyi palamaan ja väki joutui ulos autosta. Muistan, että paikka oli korkealla mäellä ja alhaalla vilkkui järvi. Olimme ehkä matkalla jonkun sukulaisen juhliin. Mutta missä ja milloin? Muistaakseni kysyin sitä kerran äidiltä. Hän taisi vastata, että kysymys oli joistakin juhlista, muttei muistanut tarkemmin. Olen itse päätellyt, että vierailupaikkakunta oli joko Askainen, Säkylä tai Mietoinen. Ajankohta 1950–1951. Vanhemman sukupolven sukulaisia oli vielä elossa? Heihin pidettiin yhteyttä. Tiedän, että yhtäkään ihmistä, joka muistaisi, ei ole enää elossa. Hurja ajatus.

Aloitin kansakoulun 1.9.1954. Siitä jatkan myöhemmin tai en, jollen ehdi. Sitä edeltävältä ajalta on olemassa jo paljon muistoja, joiden kaikkien ajankohtaa en pysty ehkä koskaan tarkentamaan. Ajattelen, että ehkä on paras ottaa niitä esille, kun ne nousevat pakolla esiin.

Olen kirjoittanut paljon blogipostauksia vuosien mittaan enkä aio nytkään lopettaa. Monissa blogeissani olen jo käsitellyt lapsuuttani. Tämä kirjoitus on eräänlaista herättelyä, josko löytäisin uuden erilaisen näkökulman, josta edetä. On ehkä aika alkaa kaivaa vanhimmat paperit ym. esille ja ehkä lopulta ne käsiteltyäni hävittää ne. Hurjaa, sillä oikeasti minulla ei ole nyt aikaa siihen muuten, kuin pala kerrallaan. Samoin on ollut aiemmin, mikä tulee esille blogeistani.

Nähtäväksi jää, miten käy.  Arkiset päivittäiset askareet haukkaavat aina ison osan päivästä, tulee väsymys, on levättävä. Lopetellessani tätä, äitini ” alter ego” ilmestyi taas parvekkeen reunalle. Lähdin sulkemaan pientä aukkoa parvekelasissa ja huomasin, että talitiainen olikin päässyt jo sisälle. Avasin lasit selälleen ja yritin hätistää lintua pois. Yhtäkkiä sisällä nukkumassa ollut Minni-kissa ryntäsi parvekkeelle ja lähes tarttui lintuun. Sain petokissa Minnistä otteen ja vein mustan pantterin sisälle, mutta hän pysytteli kiihkoa täynnä naukuen ovella. Tapahtuman jälkeen lintu tippui parvekkeen reunan kuiluun ja on nyt siellä. Ikkunat ovat auki. Kissa juoksee sisällä ympäriinsä ja minä odotan, että tiainen pääsisi omin voimin pois.

Myöhemmin. Ei päässyt. Jouduin auttamaan pitkällä kepillä ja nostamaan rääkyvän linnun vaivalloisesti ylös ja vapauteen. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Kun lapsi kastettiin

Syntymäni tarina jäi minulta kesken enkä sitten saanut kirjoitettua loppua kastepäivän tapahtumista. Ehdin julkaista neljännen osan 4.6.2024  (https://unikkopellossa.blogspot.com/2024/06/kun-synnyin.html). Siinä kerroin, kuinka 1. helluntaipäivänä 25.5.1947 kaikki sukulaiset ja runsaasti kotikyläni väkeä oli kutsuttu kotiini. Äitini tarvitsi varmasti myös apua ruokien ja kahvien valmistuksessa ja muissa tilaisuuden vaatimissa tehtävissä. Synnyn maalaistalon lapseksi. Talossa oli karjaa, lehmiä, hevosia, kanoja ja ehkä myös sikoja ja lampaita. Ne piti hoitaa.  Toisaalta siihen aikaan talouteen kuului myös karjakko, ehkä vakituisia ja tilapäisiä apulaisia toisin kuin kymmenen vuotta myöhemmin. 

Tämä salaperäinen kuva ei liity kastajaisiini, mutta olen siinä vuoden-kahden ikäisenä kyläläisten joukossa. Pienin lapsi vasemmalla pipo (punainen päässä). Kyseessä ovat varmaan jotkut talkoot tai juhlat?

Äitini muisteli kerran ihmetelleensä, miksi isä halusi kutsua niin paljon väkeä, miksi hän halusi kastajaisista suuren tilaisuuden.  Vieraista osa on kirjoittanut nimensä ja toivotuksensa äitini vieraskirjaan, sota-aikaiseen puukantiseen kirjaan, jonka hän lienee saanut lahjaksi jouluna 1943. Ensimmäiset vieraat (Upseerikerho) ovat kirjoittaneet sinne nimensä 28.1.1944.  Suurin osa nimistä on kirjoitettu vuoden 1944 aikana. Sivuja on myös leikattu irti.

”Niin kuin kaunis tähdenlento ompi lapsi pieni, hento, tullut teille iloksi vaivaan. Tuomaan kutsun kotiin taivaan”, kirjoitti lapsen kastaja Erland Sihvonen. Hänen jälkeensä vaimo Hilja Sihvonen. Perässä Vehmaisten kylän ihmisiä. Sitten teksti ” Tänä ensimmäisenä suurena merkkipäivänäsi toivotan sinulle pikku Merja onnea ja korkeimman siunausta toivoen, että Sinusta kasvaa isän ilo ja äidin kukka, lapsi kauniin isänmaamme. Samalla kiitän talon ehtoisaa emäntää ja hyvää isäntää juhlahetkestä, jonka olemme kodissanne viettäneet ja toivon, että kanssakäyminen meidän kesken edelleen jatkuu.” allekirjoitus Aune Sydänmaa, Reino, Mirja ja Maija Sydänmaa. Sitten tulee pitkä lista kylän ja naapurikylän ihmisiä. Sen jälkeen nimensä vieraskirjaan kirjoittivat myös äidin sukulaiset, kaksi sisarta, vanhemmat.

Todennäköisesti kaikki eivät ole nimeään kirjaan kirjoittaneet. Sieltä puuttuvat mm. kummit, isän veli Jaakko ja tämän tuleva puoliso Eila. Vieraskirjassa on harvakseltaan merkintöjä aina 1980-luvulle saakka.

Talo oli syntymäni aikaan tummanpunainen, tämä kuva on 1970-luvun lopulta.

Ikävä kyllä kastetilaisuudessa ei otettu yhtäkään valokuvaa. Ei sen puoleen, ei muidenkaan sisarusteni kastetilaisuudet tulleet kuvatuiksi. Muistaakseni on olemassa  sentään kuva sisareni Päivikistä keväällä 1951 kummiensa sylissä.  Tyttäreni Christina kastettiin Rengossa joulukuussa 1969.  Asuin nuoren perheeni kanssa silloin Saksassa ja tulimme varta vasten Suomeen viettämään kastajaisia. Saksassa ei ollut tapana kastaa lapsia.  Vaikka perheessä on harrastettu valokuvausta aina isästäni lähtien, silloinkaan ei otettu yhtäkään valokuvaa.

Oman kasteeni jälkeen minut vietiin nukkumaan vinttiin, kylmään huoneeseen, jossa ei oikein kukaan koskaan oleskellut paitsi jotkut vieraat, kun muutakaan paikkaa ei ollut tarjolla. Kotitaloni oli melko pieni, yläkerroksessa oli kaksi huonetta, joista tämä mainitsemani huone oli koko ajan myöhemminkin epäviihtyisän kylmä, vanhanaikainen ja kunnostamaton.  Kertoessaan kastetilaisuudesta äitini muisti mainita tämän ja ihmetetelleensä, miksi vauva pistettiin sinne. Ehkä myöhemmin ensimmäiset kokemukseni vauvana vaikuttivat siihen, että vierastin tuota huonetta.

Tässä kuvassa olen noin puolivuotiaana isäni sylissä. Kuvassa näkyy mainitsemani yläkerran huoneen ikkuna.

Myöhemmin olen ajatellut, miten kuvittelemani, luonani käyneet haltijat löysivät pienen vauvan luokse. Ehdin varmasti olla hetken myös ison vierasjoukon keskellä puheensorinassa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Nyt on vaikea nyt ajatella, että kaikki kastajaisissani olleet ihmiset ovat jo kuolleet. Heistä joku olisi varmasti muistanut jotakin. Mutta emmehän me koskaan osanneet kysyä.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2015/11/pyha-leimahdus.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/04/aina-ei-leimahda.html

Olen silloin tällöin maininnut näkeväni kotitaloni unissani. Viime vuosina en suoraan sanoen ole edes halunnut käydä siellä, koska tiedän, miltä siellä näyttää. Pelkään, että jonakin päivänä kuulen talon sortuneen. Unissani kaikki on nykyisiin usein synkkää, pimeää ja pelottavaa. Ihanan lapsuuden ilmapiiri on enää vain muisto. Onneksi vanhempieni ei tarvitse sitä nähdä tai näkevätkö he? Talo jäi vanhempieni kuoltua ja meidän siskosten riitojen jälkeen sellaisenaan kaikki tavarat sisällä vähitellen rappeutumaan.  Äitini kuoltua keväällä 2003 ja kaikkien riitojen alkaessa, minulla oli muutenkin vaikeata aikaa ja se muuttui vain vaikeammaksi niin,etteivät voimavarani riittäneet asioiden muuttamiseen. Asioihin liittyneet asiakirjat putkahtivat aiemmin viime tai tänä vuonna varastossa olleesta banaanilaatikosta käsiini. Niitä lukiessani, ajattelin, että kokonaisuudesta saisi romaanin. Siihen eivät voimani nyt riitä.

Olen nuoruudestani saakka ajatellut, että huolimatta kaikista onnellisista muistoistani, kotini ja sen ympäristön takana oli jotakin murheellista, joka on sittemmin toteutunut. Minun ei tarvitse ajatella muuta kuin kaikkia kauheita unia, jotka vuosien mittaan olen nähnyt. Talon, aitan ja ympäristön rappeutuminen on vain vahvistanut tuntemuksiani.  Vanhempani yrittivät parhaansa aina loppuun saakka. Minun asiani on jakaa muistot eteenpäin, ovat ne sitten kauniita, rumia, vaikeita tai mitä tahansa. Minun maanpäällinen aikani alkaa myös jo olla entistä lähempänä loppua.

Syntymän, kastajaisten ja koko taakse jääneen elämän muisteleminen on nyt tärkeää. Mielessäni pyöriikin paljon asioita, jotka ovat nyt kirkastuneet tavalla, jota en ole ennen kokenut.  Aika entinen ei koskaan palaa. En aio silti vajota surumielisyyteen.

Isäni on tässä tuhdissa kunnossa. Kuvan ajankohta ei ole minulla tiedossa, mutta kuva lienee 1950-luvun puolelta.

Ilonaiheita ja vaikeuksia

Kirjoittamisen suhteen kärsin runsauden paljoudesta. Toisaalta ongelmani on myös ajan puute, joka on tosin sattumanvaraista, erilaisten syiden aiheuttamaa. On myös vaikea tarttua johonkin rajattuun aiheeseen, vaikka tekstini yleensä ovatkin kovin rajoittamattomia. Kaikilla kirjoittajilla lienee välillä käynnistysongelmia. Taisin mainita, että olen alkanut kirjoittaa lähes joka aamu päiväkirjaa.  Taidan olla tyhjentänyt sinne kaikki hetken ajatukset, enkä sen jälkeen saa kiinni mistään muusta. Puolivalmiita tekstejä on odottamassa paljon, mutteivat ne ole sitten juuri sillä hetkellä ajankohtaisia tai innostavia.

Tulee mieleeni lapsuus ja nuoruus, kun oli vaikea päästä alkuun tekstin kirjoittamisessa. Katsoin silloinkin kuin usein ikkunasta ulos, josko luonto antaisi vinkkejä. Koivut seisovat entistä kellastuneimpina edessäni keinuen hiljaa pienessä tuulessa eivätkä sano mitään. Silti luonto on minulle ja varmaan meistä useimmille mahdottoman hieno luovuuden lähde. Se on ehkä kokonaisuutena liian iso aihe.  Muistan sen jo lapsuudesta, kun sitkeästi aloittamani teksti luonnosta jäi puolitiehen eikä koskaan valmistunut.

Viime viikon torstaina meillä oli Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn ensimmäinen tilaisuus. Olin pyytänyt ystäväni ja sukulaiseni Marjan pitämään esityksen tuntemistaan karjalaisista henkilöistä. Hän tuli jo aikaisin päivällä luokseni ja aloimme vääntää Powerpoint- esitystä kuvineen. Siihen menikin yllättävän paljon aikaa. Ennen lähtöä Helsinkiin, oli vielä syötävä jotakin. Marjalla oli onneksi kattava teksti kirjoitettuna, mikä olikin tarpeen, sillä tekniikka Karjalatalon takkahuoneessa jostakin syystä reistaili, vaikka se on sinänsä lähes aina ollut vuorenvarma. Syy siihen ei selvinnyt, mutta tilaisuus oli uskomattoman onnistunut. Koska porukkaa oli tavallista vähemmän, pyysimme kaikkia siirtymään lähemmäs. Marja otti yleisönsä ja koko esityksen ajan keskustelua syntyi. Sitä syntyi keskustelua vielä myöhemmin erään osallistujan lähettäessä minulle sähköpostia.

Minusta tuntui ja tuntuu, että me kaikki kerhossa kaipaamme entistä enemmän kosketusta kaikkeen menneeseen ja tässä tapauksessa myös paikkaan, jonne tuskin koskaan enää pääsemme, Karjalaan. 

Marja on syntynyt ennen toista evakkoon lähtöä kesällä 1944 ja kokenut junan pommituksen kesäkuussa Viipurin radalla. Siitä muodostui alle kolmevuotiaan ensimmäinen kouriintuntuva muisto. Kaikki ihmiset, joista kuulimme tarinoita ovat jo aikoja sitten kuolleita. Muiden kertomat tarinat tuovat myös omat muistot taas eteen. Meidän joukkomme on sellainen, että haluaakin kuulla näitä. Tosin tiedän, että on olemassa muita sodan kokeneiden vanhempien lapsia, jotka eivät halua kuulla puhuttavan koko aiheesta. Onneksi joukkoomme tulee aina välillä uusia nuorempia ihmisiä, jotka imevät meistä vanhemmista tietoa ja tunteita ja niin kokemukset ja muistot siirtyvät eteenpäin. Niitä tarinoita on vielä paljon kerrottavana.

Mainitsemani tilaisuus oli lisää energiaa antava, että nautin sen voimasta jälkeenpäin useita päiviä. Tekniikkaongelmien takia, jotka vaikeuttivat suurelta katselua suurelta näytöltä, irrotin lopuksi läppärini verkosta ja siirsin sen pöydälle näyttääkseni valokuvia näytöltä. Kun palasimme illalla, niin Marja lähti pihalta heti ajamaan kotiinsa. Kun avasin kotioveni, niin mieleeni pälkähti saman tien, että olin unohtanut virtajohdon Karjalatalolle. Innostuminen tekee kaikenlaista, unohtaa väsymyksen ja kaiken muun lisäksi muutakin. Eipä siinä muuta kuin oli pakko lähteä seuraavana aamuna ajamaan taas Helsingin Käpylään. Ilman virtajohtoa ei tule toimeen.

Olen maininnut usein, kuinka olotilani aaltoilee hyvästä huonoon. Aika usein joudun ottamaan Buranan, varsinkin jos minulla on menoa. Välillä on päiviä, etten tarvitse mitään. Lääkäri soitti äskettäin ja ehdotti, että siirtyisin Trexanin osalta ottamaan sen pistoshoitona. Jäin harkitsemaan sitä ja kaipa tulen siirtymään siihen myöhemmin, jos se vaikka parantaisi minua kuten lääkäri sanoi?  Joka tapauksessa olen usein huolestunut, mikä aiheuttaa stressiä, jota olen pitkään yrittänyt välttää.

Kun on joitakin vaikeita asioita riesana, niin on hyvä olla vastapainoksi jotakin muuta, sellaisia asioita, jotka saavat unohtamaan. Elämä on sellaista, moniväristä.

Alkuviikosta kävin ottamassa lisäkoronarokotuksen. Olin koko sen päivän huonovointinen. Viikko on ollut sekava, erikoinen. Olen yrittänyt saada aloitettua töitäni, mutta väliin on tullut aina jotakin. Ajattelin nyt, että kaikki, mitä olen tehnyt, on itse asiassa ollut opiskelua. Rakas lapsenlapseni jopa yrittää saada minua tekemään kissavideoita YouTubeen. Hänen ohjeidensa mukaan perustin eilen itselleni toisen profiilin. Olen ylpeä hänestä.

Sain myös aiemmin aloittamani artikkelin valmiiksi, mutta monta on vielä viimeistelemättä. Huonojen päivien takia, olen usein epätoivoinen sekoillessani paperikasojeni, muiden arkisten askareiden ja erilaisten keskeytysten kanssa. En ole enää samanlainen multitaskaaja kuin olin aiemmin. Monet tekemiseni vaativat täydellistä keskittymistä ja ajattelun vapautta tekeillä olevan tekstin kanssa. Toisaalta kirjoittaessani jotakin, niin usein alan harhailla jossakin toisessa asiassa ja alkaa tutkia sitä. Yhtälö on vaikea ratkaistava. Kaiken kaikkiaan olen silti saanut vaikeuksistani huolimatta aina paljon tehtyä.

Hyvää syksyä kaikille lukijoilleni!