Kun lapsi kastettiin

Syntymäni tarina jäi minulta kesken enkä sitten saanut kirjoitettua loppua kastepäivän tapahtumista. Ehdin julkaista neljännen osan 4.6.2024  (https://unikkopellossa.blogspot.com/2024/06/kun-synnyin.html). Siinä kerroin, kuinka 1. helluntaipäivänä 25.5.1947 kaikki sukulaiset ja runsaasti kotikyläni väkeä oli kutsuttu kotiini. Äitini tarvitsi varmasti myös apua ruokien ja kahvien valmistuksessa ja muissa tilaisuuden vaatimissa tehtävissä. Synnyn maalaistalon lapseksi. Talossa oli karjaa, lehmiä, hevosia, kanoja ja ehkä myös sikoja ja lampaita. Ne piti hoitaa.  Toisaalta siihen aikaan talouteen kuului myös karjakko, ehkä vakituisia ja tilapäisiä apulaisia toisin kuin kymmenen vuotta myöhemmin. 

Tämä salaperäinen kuva ei liity kastajaisiini, mutta olen siinä vuoden-kahden ikäisenä kyläläisten joukossa. Pienin lapsi vasemmalla pipo (punainen päässä). Kyseessä ovat varmaan jotkut talkoot tai juhlat?

Äitini muisteli kerran ihmetelleensä, miksi isä halusi kutsua niin paljon väkeä, miksi hän halusi kastajaisista suuren tilaisuuden.  Vieraista osa on kirjoittanut nimensä ja toivotuksensa äitini vieraskirjaan, sota-aikaiseen puukantiseen kirjaan, jonka hän lienee saanut lahjaksi jouluna 1943. Ensimmäiset vieraat (Upseerikerho) ovat kirjoittaneet sinne nimensä 28.1.1944.  Suurin osa nimistä on kirjoitettu vuoden 1944 aikana. Sivuja on myös leikattu irti.

”Niin kuin kaunis tähdenlento ompi lapsi pieni, hento, tullut teille iloksi vaivaan. Tuomaan kutsun kotiin taivaan”, kirjoitti lapsen kastaja Erland Sihvonen. Hänen jälkeensä vaimo Hilja Sihvonen. Perässä Vehmaisten kylän ihmisiä. Sitten teksti ” Tänä ensimmäisenä suurena merkkipäivänäsi toivotan sinulle pikku Merja onnea ja korkeimman siunausta toivoen, että Sinusta kasvaa isän ilo ja äidin kukka, lapsi kauniin isänmaamme. Samalla kiitän talon ehtoisaa emäntää ja hyvää isäntää juhlahetkestä, jonka olemme kodissanne viettäneet ja toivon, että kanssakäyminen meidän kesken edelleen jatkuu.” allekirjoitus Aune Sydänmaa, Reino, Mirja ja Maija Sydänmaa. Sitten tulee pitkä lista kylän ja naapurikylän ihmisiä. Sen jälkeen nimensä vieraskirjaan kirjoittivat myös äidin sukulaiset, kaksi sisarta, vanhemmat.

Todennäköisesti kaikki eivät ole nimeään kirjaan kirjoittaneet. Sieltä puuttuvat mm. kummit, isän veli Jaakko ja tämän tuleva puoliso Eila. Vieraskirjassa on harvakseltaan merkintöjä aina 1980-luvulle saakka.

Talo oli syntymäni aikaan tummanpunainen, tämä kuva on 1970-luvun lopulta.

Ikävä kyllä kastetilaisuudessa ei otettu yhtäkään valokuvaa. Ei sen puoleen, ei muidenkaan sisarusteni kastetilaisuudet tulleet kuvatuiksi. Muistaakseni on olemassa  sentään kuva sisareni Päivikistä keväällä 1951 kummiensa sylissä.  Tyttäreni Christina kastettiin Rengossa joulukuussa 1969.  Asuin nuoren perheeni kanssa silloin Saksassa ja tulimme varta vasten Suomeen viettämään kastajaisia. Saksassa ei ollut tapana kastaa lapsia.  Vaikka perheessä on harrastettu valokuvausta aina isästäni lähtien, silloinkaan ei otettu yhtäkään valokuvaa.

Oman kasteeni jälkeen minut vietiin nukkumaan vinttiin, kylmään huoneeseen, jossa ei oikein kukaan koskaan oleskellut paitsi jotkut vieraat, kun muutakaan paikkaa ei ollut tarjolla. Kotitaloni oli melko pieni, yläkerroksessa oli kaksi huonetta, joista tämä mainitsemani huone oli koko ajan myöhemminkin epäviihtyisän kylmä, vanhanaikainen ja kunnostamaton.  Kertoessaan kastetilaisuudesta äitini muisti mainita tämän ja ihmetetelleensä, miksi vauva pistettiin sinne. Ehkä myöhemmin ensimmäiset kokemukseni vauvana vaikuttivat siihen, että vierastin tuota huonetta.

Tässä kuvassa olen noin puolivuotiaana isäni sylissä. Kuvassa näkyy mainitsemani yläkerran huoneen ikkuna.

Myöhemmin olen ajatellut, miten kuvittelemani, luonani käyneet haltijat löysivät pienen vauvan luokse. Ehdin varmasti olla hetken myös ison vierasjoukon keskellä puheensorinassa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Nyt on vaikea nyt ajatella, että kaikki kastajaisissani olleet ihmiset ovat jo kuolleet. Heistä joku olisi varmasti muistanut jotakin. Mutta emmehän me koskaan osanneet kysyä.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2015/11/pyha-leimahdus.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/04/aina-ei-leimahda.html

Olen silloin tällöin maininnut näkeväni kotitaloni unissani. Viime vuosina en suoraan sanoen ole edes halunnut käydä siellä, koska tiedän, miltä siellä näyttää. Pelkään, että jonakin päivänä kuulen talon sortuneen. Unissani kaikki on nykyisiin usein synkkää, pimeää ja pelottavaa. Ihanan lapsuuden ilmapiiri on enää vain muisto. Onneksi vanhempieni ei tarvitse sitä nähdä tai näkevätkö he? Talo jäi vanhempieni kuoltua ja meidän siskosten riitojen jälkeen sellaisenaan kaikki tavarat sisällä vähitellen rappeutumaan.  Äitini kuoltua keväällä 2003 ja kaikkien riitojen alkaessa, minulla oli muutenkin vaikeata aikaa ja se muuttui vain vaikeammaksi niin,etteivät voimavarani riittäneet asioiden muuttamiseen. Asioihin liittyneet asiakirjat putkahtivat aiemmin viime tai tänä vuonna varastossa olleesta banaanilaatikosta käsiini. Niitä lukiessani, ajattelin, että kokonaisuudesta saisi romaanin. Siihen eivät voimani nyt riitä.

Olen nuoruudestani saakka ajatellut, että huolimatta kaikista onnellisista muistoistani, kotini ja sen ympäristön takana oli jotakin murheellista, joka on sittemmin toteutunut. Minun ei tarvitse ajatella muuta kuin kaikkia kauheita unia, jotka vuosien mittaan olen nähnyt. Talon, aitan ja ympäristön rappeutuminen on vain vahvistanut tuntemuksiani.  Vanhempani yrittivät parhaansa aina loppuun saakka. Minun asiani on jakaa muistot eteenpäin, ovat ne sitten kauniita, rumia, vaikeita tai mitä tahansa. Minun maanpäällinen aikani alkaa myös jo olla entistä lähempänä loppua.

Syntymän, kastajaisten ja koko taakse jääneen elämän muisteleminen on nyt tärkeää. Mielessäni pyöriikin paljon asioita, jotka ovat nyt kirkastuneet tavalla, jota en ole ennen kokenut.  Aika entinen ei koskaan palaa. En aio silti vajota surumielisyyteen.

Isäni on tässä tuhdissa kunnossa. Kuvan ajankohta ei ole minulla tiedossa, mutta kuva lienee 1950-luvun puolelta.