Syntymäni tarina jäi minulta kesken enkä sitten saanut kirjoitettua loppua kastepäivän tapahtumista. Ehdin julkaista neljännen osan 4.6.2024 (https://unikkopellossa.blogspot.com/2024/06/kun-synnyin.html). Siinä kerroin, kuinka 1. helluntaipäivänä 25.5.1947 kaikki sukulaiset ja runsaasti kotikyläni väkeä oli kutsuttu kotiini. Äitini tarvitsi varmasti myös apua ruokien ja kahvien valmistuksessa ja muissa tilaisuuden vaatimissa tehtävissä. Synnyn maalaistalon lapseksi. Talossa oli karjaa, lehmiä, hevosia, kanoja ja ehkä myös sikoja ja lampaita. Ne piti hoitaa. Toisaalta siihen aikaan talouteen kuului myös karjakko, ehkä vakituisia ja tilapäisiä apulaisia toisin kuin kymmenen vuotta myöhemmin.
Äitini muisteli kerran ihmetelleensä, miksi isä halusi kutsua niin paljon väkeä, miksi hän halusi kastajaisista suuren tilaisuuden. Vieraista osa on kirjoittanut nimensä ja toivotuksensa äitini vieraskirjaan, sota-aikaiseen puukantiseen kirjaan, jonka hän lienee saanut lahjaksi jouluna 1943. Ensimmäiset vieraat (Upseerikerho) ovat kirjoittaneet sinne nimensä 28.1.1944. Suurin osa nimistä on kirjoitettu vuoden 1944 aikana. Sivuja on myös leikattu irti.
”Niin kuin
kaunis tähdenlento ompi lapsi pieni, hento, tullut teille iloksi vaivaan.
Tuomaan kutsun kotiin taivaan”, kirjoitti lapsen kastaja Erland Sihvonen. Hänen
jälkeensä vaimo Hilja Sihvonen. Perässä Vehmaisten kylän ihmisiä. Sitten teksti
” Tänä ensimmäisenä suurena merkkipäivänäsi toivotan sinulle pikku Merja onnea
ja korkeimman siunausta toivoen, että Sinusta kasvaa isän ilo ja äidin kukka,
lapsi kauniin isänmaamme. Samalla kiitän talon ehtoisaa emäntää ja hyvää
isäntää juhlahetkestä, jonka olemme kodissanne viettäneet ja toivon, että
kanssakäyminen meidän kesken edelleen jatkuu.” allekirjoitus Aune Sydänmaa,
Reino, Mirja ja Maija Sydänmaa. Sitten tulee pitkä lista kylän ja naapurikylän
ihmisiä. Sen jälkeen nimensä vieraskirjaan kirjoittivat myös äidin sukulaiset,
kaksi sisarta, vanhemmat.
Todennäköisesti
kaikki eivät ole nimeään kirjaan kirjoittaneet. Sieltä puuttuvat mm. kummit,
isän veli Jaakko ja tämän tuleva puoliso Eila. Vieraskirjassa on harvakseltaan
merkintöjä aina 1980-luvulle saakka.
Talo oli syntymäni aikaan tummanpunainen, tämä kuva on 1970-luvun lopulta. |
Ikävä kyllä kastetilaisuudessa ei otettu yhtäkään valokuvaa. Ei sen puoleen, ei muidenkaan sisarusteni kastetilaisuudet tulleet kuvatuiksi. Muistaakseni on olemassa sentään kuva sisareni Päivikistä keväällä 1951 kummiensa sylissä. Tyttäreni Christina kastettiin Rengossa joulukuussa 1969. Asuin nuoren perheeni kanssa silloin Saksassa ja tulimme varta vasten Suomeen viettämään kastajaisia. Saksassa ei ollut tapana kastaa lapsia. Vaikka perheessä on harrastettu valokuvausta aina isästäni lähtien, silloinkaan ei otettu yhtäkään valokuvaa.
Oman kasteeni
jälkeen minut vietiin nukkumaan vinttiin, kylmään huoneeseen, jossa ei oikein
kukaan koskaan oleskellut paitsi jotkut vieraat, kun muutakaan paikkaa ei ollut
tarjolla. Kotitaloni oli melko pieni, yläkerroksessa oli kaksi huonetta, joista
tämä mainitsemani huone oli koko ajan myöhemminkin epäviihtyisän kylmä,
vanhanaikainen ja kunnostamaton. Kertoessaan kastetilaisuudesta äitini muisti mainita tämän ja ihmetetelleensä, miksi vauva pistettiin sinne. Ehkä myöhemmin ensimmäiset kokemukseni vauvana
vaikuttivat siihen, että vierastin tuota huonetta.
Tässä kuvassa olen noin puolivuotiaana isäni sylissä. Kuvassa näkyy mainitsemani yläkerran huoneen ikkuna. |
Nyt on
vaikea nyt ajatella, että kaikki kastajaisissani olleet ihmiset ovat jo
kuolleet. Heistä joku olisi varmasti muistanut jotakin. Mutta emmehän me
koskaan osanneet kysyä.
https://unikkopellossa.blogspot.com/2015/11/pyha-leimahdus.html
https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/04/aina-ei-leimahda.html
Olen silloin
tällöin maininnut näkeväni kotitaloni unissani. Viime vuosina en suoraan sanoen
ole edes halunnut käydä siellä, koska tiedän, miltä siellä näyttää. Pelkään,
että jonakin päivänä kuulen talon sortuneen. Unissani kaikki on nykyisiin usein
synkkää, pimeää ja pelottavaa. Ihanan lapsuuden ilmapiiri on enää vain muisto. Onneksi
vanhempieni ei tarvitse sitä nähdä tai näkevätkö he? Talo jäi vanhempieni
kuoltua ja meidän siskosten riitojen jälkeen sellaisenaan kaikki tavarat
sisällä vähitellen rappeutumaan. Äitini
kuoltua keväällä 2003 ja kaikkien riitojen alkaessa, minulla oli muutenkin
vaikeata aikaa ja se muuttui vain vaikeammaksi niin,etteivät voimavarani riittäneet
asioiden muuttamiseen. Asioihin liittyneet asiakirjat putkahtivat aiemmin viime tai tänä vuonna varastossa olleesta banaanilaatikosta käsiini. Niitä
lukiessani, ajattelin, että kokonaisuudesta saisi romaanin. Siihen eivät
voimani nyt riitä.
Olen
nuoruudestani saakka ajatellut, että huolimatta kaikista onnellisista
muistoistani, kotini ja sen ympäristön takana oli jotakin murheellista, joka on
sittemmin toteutunut. Minun ei tarvitse ajatella muuta kuin kaikkia kauheita
unia, jotka vuosien mittaan olen nähnyt. Talon, aitan ja ympäristön
rappeutuminen on vain vahvistanut tuntemuksiani. Vanhempani yrittivät parhaansa aina loppuun
saakka. Minun asiani on jakaa muistot eteenpäin, ovat ne sitten kauniita, rumia,
vaikeita tai mitä tahansa. Minun maanpäällinen aikani alkaa myös jo olla entistä lähempänä loppua.
Syntymän, kastajaisten
ja koko taakse jääneen elämän muisteleminen on nyt tärkeää. Mielessäni
pyöriikin paljon asioita, jotka ovat nyt kirkastuneet tavalla, jota en ole
ennen kokenut. Aika entinen ei koskaan
palaa. En aio silti vajota surumielisyyteen.
Isäni on tässä tuhdissa kunnossa. Kuvan ajankohta ei ole minulla tiedossa, mutta kuva lienee 1950-luvun puolelta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti