Ilonaiheita ja vaikeuksia

Kirjoittamisen suhteen kärsin runsauden paljoudesta. Toisaalta ongelmani on myös ajan puute, joka on tosin sattumanvaraista, erilaisten syiden aiheuttamaa. On myös vaikea tarttua johonkin rajattuun aiheeseen, vaikka tekstini yleensä ovatkin kovin rajoittamattomia. Kaikilla kirjoittajilla lienee välillä käynnistysongelmia. Taisin mainita, että olen alkanut kirjoittaa lähes joka aamu päiväkirjaa.  Taidan olla tyhjentänyt sinne kaikki hetken ajatukset, enkä sen jälkeen saa kiinni mistään muusta. Puolivalmiita tekstejä on odottamassa paljon, mutteivat ne ole sitten juuri sillä hetkellä ajankohtaisia tai innostavia.

Tulee mieleeni lapsuus ja nuoruus, kun oli vaikea päästä alkuun tekstin kirjoittamisessa. Katsoin silloinkin kuin usein ikkunasta ulos, josko luonto antaisi vinkkejä. Koivut seisovat entistä kellastuneimpina edessäni keinuen hiljaa pienessä tuulessa eivätkä sano mitään. Silti luonto on minulle ja varmaan meistä useimmille mahdottoman hieno luovuuden lähde. Se on ehkä kokonaisuutena liian iso aihe.  Muistan sen jo lapsuudesta, kun sitkeästi aloittamani teksti luonnosta jäi puolitiehen eikä koskaan valmistunut.

Viime viikon torstaina meillä oli Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn ensimmäinen tilaisuus. Olin pyytänyt ystäväni ja sukulaiseni Marjan pitämään esityksen tuntemistaan karjalaisista henkilöistä. Hän tuli jo aikaisin päivällä luokseni ja aloimme vääntää Powerpoint- esitystä kuvineen. Siihen menikin yllättävän paljon aikaa. Ennen lähtöä Helsinkiin, oli vielä syötävä jotakin. Marjalla oli onneksi kattava teksti kirjoitettuna, mikä olikin tarpeen, sillä tekniikka Karjalatalon takkahuoneessa jostakin syystä reistaili, vaikka se on sinänsä lähes aina ollut vuorenvarma. Syy siihen ei selvinnyt, mutta tilaisuus oli uskomattoman onnistunut. Koska porukkaa oli tavallista vähemmän, pyysimme kaikkia siirtymään lähemmäs. Marja otti yleisönsä ja koko esityksen ajan keskustelua syntyi. Sitä syntyi keskustelua vielä myöhemmin erään osallistujan lähettäessä minulle sähköpostia.

Minusta tuntui ja tuntuu, että me kaikki kerhossa kaipaamme entistä enemmän kosketusta kaikkeen menneeseen ja tässä tapauksessa myös paikkaan, jonne tuskin koskaan enää pääsemme, Karjalaan. 

Marja on syntynyt ennen toista evakkoon lähtöä kesällä 1944 ja kokenut junan pommituksen kesäkuussa Viipurin radalla. Siitä muodostui alle kolmevuotiaan ensimmäinen kouriintuntuva muisto. Kaikki ihmiset, joista kuulimme tarinoita ovat jo aikoja sitten kuolleita. Muiden kertomat tarinat tuovat myös omat muistot taas eteen. Meidän joukkomme on sellainen, että haluaakin kuulla näitä. Tosin tiedän, että on olemassa muita sodan kokeneiden vanhempien lapsia, jotka eivät halua kuulla puhuttavan koko aiheesta. Onneksi joukkoomme tulee aina välillä uusia nuorempia ihmisiä, jotka imevät meistä vanhemmista tietoa ja tunteita ja niin kokemukset ja muistot siirtyvät eteenpäin. Niitä tarinoita on vielä paljon kerrottavana.

Mainitsemani tilaisuus oli lisää energiaa antava, että nautin sen voimasta jälkeenpäin useita päiviä. Tekniikkaongelmien takia, jotka vaikeuttivat suurelta katselua suurelta näytöltä, irrotin lopuksi läppärini verkosta ja siirsin sen pöydälle näyttääkseni valokuvia näytöltä. Kun palasimme illalla, niin Marja lähti pihalta heti ajamaan kotiinsa. Kun avasin kotioveni, niin mieleeni pälkähti saman tien, että olin unohtanut virtajohdon Karjalatalolle. Innostuminen tekee kaikenlaista, unohtaa väsymyksen ja kaiken muun lisäksi muutakin. Eipä siinä muuta kuin oli pakko lähteä seuraavana aamuna ajamaan taas Helsingin Käpylään. Ilman virtajohtoa ei tule toimeen.

Olen maininnut usein, kuinka olotilani aaltoilee hyvästä huonoon. Aika usein joudun ottamaan Buranan, varsinkin jos minulla on menoa. Välillä on päiviä, etten tarvitse mitään. Lääkäri soitti äskettäin ja ehdotti, että siirtyisin Trexanin osalta ottamaan sen pistoshoitona. Jäin harkitsemaan sitä ja kaipa tulen siirtymään siihen myöhemmin, jos se vaikka parantaisi minua kuten lääkäri sanoi?  Joka tapauksessa olen usein huolestunut, mikä aiheuttaa stressiä, jota olen pitkään yrittänyt välttää.

Kun on joitakin vaikeita asioita riesana, niin on hyvä olla vastapainoksi jotakin muuta, sellaisia asioita, jotka saavat unohtamaan. Elämä on sellaista, moniväristä.

Alkuviikosta kävin ottamassa lisäkoronarokotuksen. Olin koko sen päivän huonovointinen. Viikko on ollut sekava, erikoinen. Olen yrittänyt saada aloitettua töitäni, mutta väliin on tullut aina jotakin. Ajattelin nyt, että kaikki, mitä olen tehnyt, on itse asiassa ollut opiskelua. Rakas lapsenlapseni jopa yrittää saada minua tekemään kissavideoita YouTubeen. Hänen ohjeidensa mukaan perustin eilen itselleni toisen profiilin. Olen ylpeä hänestä.

Sain myös aiemmin aloittamani artikkelin valmiiksi, mutta monta on vielä viimeistelemättä. Huonojen päivien takia, olen usein epätoivoinen sekoillessani paperikasojeni, muiden arkisten askareiden ja erilaisten keskeytysten kanssa. En ole enää samanlainen multitaskaaja kuin olin aiemmin. Monet tekemiseni vaativat täydellistä keskittymistä ja ajattelun vapautta tekeillä olevan tekstin kanssa. Toisaalta kirjoittaessani jotakin, niin usein alan harhailla jossakin toisessa asiassa ja alkaa tutkia sitä. Yhtälö on vaikea ratkaistava. Kaiken kaikkiaan olen silti saanut vaikeuksistani huolimatta aina paljon tehtyä.

Hyvää syksyä kaikille lukijoilleni!