Päiväkohtaiset postaukseni jatkuvat, kun aloitan uuden tekstin kirjoittaminen. On torstai 11.9. Toki olen kirjoittanut välillä yhden tekstin valmiiksi, mutta siirrän sen julkaisun myöhemmäksi. Vaikka tänään on ehkä viimeinen lämmin ja kaunis päivä, kesän viimeiset rippeet ja vaikka vielä eilen suunnittelin tälle päivälle kaikenlaista muuta, niin kävi niin, että aloinkin tehdä muuta. Valokuva-arkistoni (digitaaliset) liittyen Kuolemajärven Sirkiän sukuseuraan ovat hakusessa. Kaikki on tallella, mutta jossakin vaiheessa 2012 alkaen touhukkuuteni koki kolauksen, kaikkea saattoi alkaa olla liikaa ja kaiken lisäksi sinä vuonna tapahtui liian paljon muutakin. En yksinkertaisesti ehtinyt kaikkeen.
syyskuu 2015
Jätin siis väliin tänään suunnittelemani ulkoilun. Vietin nimittäin eilen melkein koko päivän ulkona, siitä syntyi innostukseni jatkaa. Eilisen jälkeen olin mahdottoman väsynyt ja siitä huolimatta nukuin yöni huonosti. Siksi rasitan tänään kättäni kirjoittamalla ja aivojani muulla tavoin. Sääli.
Valokuvien joukosta ilmaantuu kaikenlaista muutakin, johon pitää paneutua. Kaikesta näen, kuinka innokkaasti olin mennyt rooliini sukuseurassa, kouluttautumissa ja asioiden tutkimisessa. Suurin osa kuvista on lapsenlapsistani, erityisesti sinä vuonna syntyneestä Alexista, joka opetteli loppusyksystä seisomista. Olin aika usein hoitamassa häntä joko omassa kodissani tai perheen kodissa Nurmijärvellä. Joudun selaamaan läpi parin kolmen kameran kuvatiedostot parilta kovalevyltä, kalenterin, ehkä päiväkirjat ym. Hidasta puuhaa.
Nyt minusta tuntuu, etten edes pysty kirjoittamaan asiasta sen enempää. Niin syvälle tällainen touhu aina vie. Ihmettelen nyt, miten selvisin kaikesta. Silloin menin, tein ja toimin. Siinä samassa olivat opiskelut, oikeudenkäynnit, sairaus, lastenhoito, talon hoito, muiden auttaminen. Jo tätä kirjoittaessani alan hengästyä ja kuormittua. Ehkä jätän tällä kertaa kesken ja jatkan myöhemmin.
15.8.2015
12.9. perjantai
Totta tosiaan, eilen väsähdin kerta kaikkiaan ja keskeytin. Nyt en edes muista, mitä kaikkea sitten tein. Huomaan, että minulta jää paljon väliin pelkän väsähtämisen takia. Olotilani on erikoinen, ensin voimakas ja aikaansaava, sitten hauras. Eilen ruokakin oli valmiina, etten voi syyttää liiallisia kodinhoitotöitä uupumuksesta, vaikka kyllä ne juuri nyt ovat siellä ajatusteni rajoilla. Mitä pitäisi tehdä seuraavaksi? Perhanan suunnitelmallisuus!
Itse asiassa pohdin myös usein päivän uutisten taustoja, joskus jopa liiallisuuksiin asti, koska saatan tehdä niistä muistiinpanoja vastaisen varalle. Minkä vastaisen?
Vanhat naiset alkavat usein kiroilla. Mistähän se johtuu? Huomaavatko he elämän ajatuksineen alkavan karkailla sellaisille aaltopituuksille, jonne he eivät itse pysty enää menemään?
15.8.2015
Kannatti kyllä taas levätä. Edellinen päivä eli tämän viikon keskiviikko oli ollut niin vauhdikas, että illan suussa kotiin tultuani olin jälleen hikinen ja poikki kuten edeltävänä maanantaina, jolloin lähdin tyttäreni seuraksi Järvenpäähän ja kotimatkalla löysimme itsemme auringonkukkapellosta.
Keskiviikkona olin intoa täynnä, monta projektia mielessäni, vointi oli hyvä. Kaupassa käytyäni lähdin ystävättären luo. Tarkoitukseni oli viedä hänet sinne samaiselle auringonkukkapellolle, koska päivästä näytti tulevan jälleen hieno. Se onnistui ja sain hänet lähtemään aivan kotinsa lähellä olevalle pellolle koiransa kanssa (sääli, kun en voi ottaa Minniä mukaan). Seuralaiseni eivät olleet yhtä innokkaita kuin minä, tiesinhän sen ennestään. Kuljeskeleminen pellolla siellä aiemmin käyneiden polkuja pitkin korkeiden auringonkukkien välissä on aika vaikeata ja kummallista. Se on minulle mieleistä, muttei kyllä muille.
Olen nimittäin äärimmäisen iloinen siitä, että jalkani ovat taas kunnossa ja pystyvät hallitsemaan kaikenlaisia maastoja. Samoin jaksamiseni on ok tiettyyn pisteeseen saakka. Minuakin huudettiin pian pois pellolta, jossa olin saanut olla hetken omassa elementissäni. Ystäväni koirineen palasi kotiinsa.
Koska olin entisillä kotinurkillani, tosin ne kotinurkat ovat alle kilometrin päässä nykyisiltä, niin en ollut kaukana nykyisestä kodistani. Olen väistellyt joitakin paikkoja pitkään kuten tuota Tuusulan kirkon seutua siitä syystä, että rakastamani iso kuusi kaadettiin. Kaukjärven puisto rakennettiin siihen viereen ja se alkoi kerätä ihmisjoukkoja erilaisiin tapahtumiin. Vältän ihmisjoukkoja. Puistossa on myös jäätelökioski. Täytyy myös sanoa, että puistoon teiden varsille istutetut kasvit ja kukat olivat upeita. Tein siellä kierroksen, olihan alue aikoinaan vuosikausia minulle must. Ostin jäätelötötterön, joka oli niin suuri, että minulla oli vaikeuksia syödä se siististi. Istuin puistonpenkillä. Kiertelin vielä tutuilla paikoilla rannalla ja sitten lähdin kotiin.
Oli piristävää kuljeskella edes pari hetkeä auringonkukkaviidakossa.
Kesken kirjoittamiseni, terveydenhoitaja soitti, että minun pitäisi käydä uudessa labrakokeessa noin kuukauden päästä, koska ALAT- arvoni on noussut ja ylittänyt normaalin rajan. ALAT-arvo mittaa maksan terveyttä. Ei tarvitse tehdä mitään muutoksia lääkitykseen. No niin, on hienoa, että kontrolli pelaa.
Se siitä! Nyt en sitten jaksa mitään muuta tänäkään päivänä.
13.9. lauantai
Olen kyllä tullut mahdottoman herkäksi tai olen ollut sitä jo pitempään. Paniikki ryntää mieleeni jo aivan pienistä asioista kuten eilen kävi. Olen hehkuttanut parempaa olotilaani, mutta olen samalla pohtinut lääkkeiden vaikutuksia. Miten sattuikaan? Sairaudet ja lääkkeet vaikuttavat henkiseen mielentilaan. Ihminen menee alaspäin vähitellen huomaamattaan. Tiedän, että olisi paras olla olematta liikaa kiinni tässä aiheessa.
Kävin kaupassa, pitkästä aikaa Lidlissä, joka on itse asiassa melkein lähin ruokakauppa. Kirjoitin mukaan ostoslistan paperille, vaikka nykyään käyn usein ilmankin. Koska kaupassa käynti ei ole lempipuuhaani, niin ostoslista auttaa minua pysymään asiassa. Nyt on loppupäivän työt vapaasti valittavissa. Ehkä kirjoitan jotakin, mitä on ennestään jonossa. Siivoukset saavat jäädä myöhemmäksi.
myöhemmin
Sorruin taas tutkimaan valokuviani. Minulle tuli mahdoton ikävä omaa mennyttä aikaa kymmenen vuotta sitten. Mikä aarreaitta on tutkia sattumanvaraisia, hetken tunteen viemänä ottamiani valokuvia. Puutarhasta, lapsista, kaikesta mahdollisesta, saippuakuplista puutarhassa.
12.9.2015
Huomenna on Raisiossa Kuolemajärvijuhlat. Elokuun 13 päivänä 2015 niitä vietettiin Turun VPK:n talolla hienossa ympäristössä. Silloin juhlat pidettiin vielä elokuun toisena sunnuntaina. Lähdin ystäväni kanssa matkalle Tuusulasta. Ensin haimme Keravan asemalta Heimo Rumpusen, joka tuli Hyvinkäältä junalla. Asemalla ystäväni myi oman vyönsä, kun eräs mies näki sen ja halusi ostaa, taisi olla 100 eurolla. Jatkoimme matkaa Paimioon, josta haimme mukaan Erkki Kipinoisen. Turussa en osannutkaan ajaa VPK:n talon lähistölle etsimään parkkipaikkaa eikä kukaan kolmesta miehestä osannut auttaa minua. Onneksi löysin silti perille. Eksyminen oli ja on toinen luontoni. Palasimme takaisin viemällä Erkki Kipinoisen kotiinsa. Siellä meille tarjottiin ihana ateria ja kahvit mustikkapiirakan kanssa. Paikalle saapui myös juhlilla ollut tuttu pariskunta Arvi Akkanen ja vaimonsa. Kun ajoimme Kipinoisen pihalta pois, lopetin valokuvauksen. Veimme kuitenkin Heimon kotiinsa Hyvinkäälle ennen paluuta kotiin. Unikkoaika oli parhaimmillaan.
Haikeus valtaa mieleni usein, sillä edellä mainitsemani miehet Heimo ja Erkki ovat jo aikoja sitten siirtyneet taivaallisille poluille.
13.9.2015
En osallistu tällä kertaa juhliin Raisiossa, en osallistunut viime vuonnakaan. Sekin tuntuu haikealta ja omituiselta. Olen kasvanut kiinni äitini syntymäseutuun Karjalankannaksella, sodissa menetetyllä alueella, jonne en pääse enää koskaan. En jaksa tai en halua ajaa yksin pitkää matkaa edestakaisin.
Oikeastaan olisi ollut tärkeä osallistua tällä kertaa, kun saamme tänä vuonna Kuolemajärven Sirkiän sukukirjan julkaistua. Onneksi vihdoin. Kaiken lisäksi on hyvä vihdoin päästä aiheesta eroon, tosin sukututkimuksesta en luovu. Se on usein maadoittava tekijä elämässäni kirjoittamisen lisäksi.
14.9. sunnuntai
Yritän saada tämän julkaisuun tänään, jos vain ehdin. Eilen selasin vuoden 2015 kuvia kuten mainitsin. Ilman muuta lisään sen vuoden kuvia tähän postaukseeni, välähdyksiä hetkistä. Kuvista sain sen vaikutelman, että se oli onnellista aikaa. Luin sen ajan blogeja, ne antoivat toisenlaisen kuvan. Siitä on nyt kymmenen vuotta. Blogipostauksissani en kertonut läheskään kaikkea, se tuli nyt esiin kuvien kautta. Aika oli hirveän kiireistä, en millään ehtinyt paneutua kaikkeen ja vielä kirjoittaa siitä. Päiväkirjakin on puutteellinen.
Nyt ajattelen hurjan suurta, vaikuttavaa, ristiriitaista sisältöä, mikä meidän jokaisen elämän taustalla ja hetkissä onkaan. Sisältöä on mahdollista käsitellä ja kirjoittaa siitä lukemattomilla tavoilla, jotka kaikki ovat totta.
Minni kiipesi syliini ja halailee minua kehräten ja tuijottaen silmiini. Joku sentään.
Tänään on sateinen ja synkkä päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti