Kohti keskikesää

Tuntuuko teistäkin joskus siltä, ettei teitä enää tarvita ja voisitte jo häipyä? Tämän kesäkuun aikana minusta on usein tuntunut siltä. Olen toki toiminut lähes koko ajan tarkoituksella hiljaisella liekillä aiemmin mainitsemistani syistä. Ehkä voisin vähitellen alkaa kaivautumaan kolostani ja lähtemään maailmalle. Mutta mitä tekemään? 

Keravan Purkutaidenäyttely Ihmemaa X  26.6.2024

Onko muinakin kesäpäivinä ennen tätä vuotta ollut samanlaista, hiljaista kaihoa jonnekin ja ikävää jostakin, lamaantumista, masennusta, sulkeutumista? Ehkä. Pitääkin etsiä aiemmista blogeistani.

”Jätän sisäiset myllerrykseni silleen, mutta jatkan ajatuksella ”Olisipa aina kesä!” Kirjoitinko jo, teen nyt vain sellaisia asioita, jotka tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi. Yritän opetella vihdoinkin elämään heinäsirkan elämää. Edes pienen, pienistä pienimmän hetken. Karistan kaikki raskaat taakat painamasta selkääni entistä kumarampaan.  Luovun velvollisuudentunteistani, asioista, jotka pakottavat tekemään jotakin, menemään jonnekin.” 

Kirjoitin noin 24.6.2019.  Taitaa olla totta, että minulla on ennenkin ollut tässä vaiheessa vuotta eräänlainen kipeä kohta. Olen täyttänyt sen tekemisellä, lukemisella, kuvien käsittelyllä ja tutkimisella. Nyt olen vain harhaantunut tieltäni ja etsin takaisin. Jonnekin takaisin.

Tyttäreni perhe on ennen heinäkuun puoliväliä lähdössä kahdeksi viikoksi Saksaan hänen isäänsä tapaamaan. He matkaavat laivalla läpi Itämeren autolla vetäen asuntovaunua perässään. Tyttäreni on suunnitellut matkaa jo edellisestä kesästä saakka. Nyt he kuten nykyään aina viikinloppuisin ja lomalla viettävät aikaansa karavaanialueella Lammilla tehden matkavalmisteluja.  Vaikka muutenkin tapaamme vain noin kerran viikossa, minulle tulee tästäkin haikea mieli. Alexin kanssa vietin aikaa tällä viikolla kahtena päivänä. Toinen niistä oli tapahtumarikas, kun kävimme katsomassa perheen vanhoja kissoja Eevan luona. Viuhtin tapasimme, mutta Milo ei tullut esille. Viuhtin nimi on nykyään Mökä, minkä Alex korjaa koko ajan. Milolle oli annettu matolääkitys ja se oli pelästynyt ja päässyt vilahtamaan ulos. Oli helteinen päivä. 

Päätimme sitten lähteä porukalla Keravalle, Prismaan ostamaan Alexille shortsit ja T-paidan ja sitten aiemmassa Anttilan tavaratalossa olevaan purkutaidenäyttelyyn. Eeva lähti mukaan. Anttilan tavarataloon minulla liittyy paljon muistoja, nytkin tunnistin hyvin vanhojen osastojen paikkoja. Niin hyvää ostospaikkaa ei lähistöllä ollutkaan sitten Anttilan. Tavaratalo sulkeutui kesällä 2014. Alexista  ja meistä muistakin näyttely oli todella hieno. Koska me vanhat emme jaksaneet olla siellä  pitkään, Alex kinusi jo seuraavana päivänä uutta käyntiä. Lupasin sen elokuulle. Palasimme vieden Eevan kotiin, joimme kahvit ja limut. Päivä oli siinä.

Seuraavana päivänä hain hänet ja olin suunnitellut, että lähtisimme lyhyelle visiitille Helsinkiin. Alex ei innostunut. Hellekin tuntui rasittavalta. Koskenmäen rannan jäätelökioskilla käynnin jälkeen tulimme kotiin emmekä lähteneet enää minnekään. Hiki virtasi. Uintikin jäi väliin, mutta nykyään Alex saa karavaanialueella uida mielin määrin.

Jäin taas yksin omien mietteideni kanssa. Viikon päästä sunnuntaina edessä on matka Merimaskuun Seivästön kesäjuhlille. Olen valmistellut esitykseni sinne liittyen mummooni ja löytöihini. Tajusin, kuinka suuresti asia on myllertänyt mielessäni, jopa aina välillä pysäyttänyt minut.  Kerron asiasta tarkemmin postauksissani myöhemmin.

Helsingissä on tänään Pride-kulkue. Sinnehän minäkin kuuluisin. Tasan viisi vuotta sitten eli 2019 satuin Alexin kanssa olemaan Helsingissä juuri kulkuepäivänä. Otin silloin yhteyttä myös ystävääni, joka tuli Aleksanterinkadulle kanssamme. Otin paljon kuvia ja annoin Alexille kamerani, jotta hänkin pääsi kuvaamaan. Oli se hieno kokemus. Kuuluisin myös Elokapina-ryhmän mielenosoituksiin. Kuuluisin kaikille barrikadeille, jotka puolustavat väkivallattomasti asioita, joita meidän kuuluu puolustaa.  Nyt kyllä ilmapiiri on Suomessa sellainen, että on vain lyhyt hyppäys siihen, että olemme autoritäärinen valtio! Lehtiartikkelien kommentteja lukiessani olen usein pöyristynyt. Ilmapiiri on uskomaton. On parasta pysytellä entistä enemmän omassa kuplassaan. Kunhan sinne ensin löytää takaisin. Silti en osaa elää heinäsirkan elämää, kuten tuossa aiemmassa testipätkässä olin kirjoittanut.

Olisi kiva voittaa auto. Toetenkin osallistuimme arvontaan.

 

”Kesän alku ei taida sittenkään olla niin riemuisa, kun sen kuvitteli olevan. Kiihko laantuu kesän edetessä pidemmälle. Ehkä.” Kirjoitin näin blogissani 16.6.2023.

30.6.2024

Huomenna olemme jo heinäkuussa. Se on sitten huomenna. Olen tänään ollut yllättävän energinen. Imuroin jopa koko asunnon parveketta myöten, mutta en pyyhkinyt lattioita. Olen aivan riittävästi jankuttanut elämäni vaikeuksista, jotka ovat kyllä todellisia. Toisaalta ne vain pahenevat, kun niitä kelaa jatkuvasti. Onkohan elämäni aina olla myllerryksissä?

Elämäni tarina. Makaan vielä vauvakopassani kylmässä vinttihuoneessa odottamassa, että minut haetaan alas kastamista varten. Tämä kommentti liittyy keskeneräiseen syntymäni tarinaan. Toisaaalta olen jo lähellä kuuluisaa loppua, josta olen kirjoittanut milloin mitäkin. Mitä ovat ne kymmenen vuoden syklit, joista kirjoitin päiväkirjassani maaliskuussa 2008, jolloin ajalla ei ollut minulle enää merkitystä.

 ”…sieluni silmin näen, että elämäni tulee muuttumaan rajusti. Tulen vähentämään ja vähentämään kunnes loppujen lopuksi kuljen viimeisen niityn halki ilman mitään kantamuksia. Tunnen itseni nuoreksi ja kevyeksi. Tuuli hyväilee minua, paljailla jaloillani tunnen maan lämmön ja epätasaisuuden. Pääskyset lentävät sinisellä taivaalla. Tunnen luonnon tuoksut ja kuulen maaseudun ääniä.” teksti jatkuu. Ote päiväkirjastani 2.3.2008.

Lauantaiaamuna 22.3.2008 kysyin itseltäni, saisinko kiinni haaveestani kirjoittaa päiväkirjoistani aina lapsuudesta saakka. Siitä tulisi ikään kuin tutkielma, ei enää vain minusta vaan eräästä ihmisestä nuoruudesta eteenpäin. Käyttäisin omaa elämääni materiaalina. Aina kun puhun asiasta jollekin, minua kauhistellaan. Samoin kauhistellaan itsensä valokuvaamista. Ihmiset ikään kuin häpeävät itseään. Olin siinä ja siinä aloittamassa ensimmäistä blogiani, jolle silloin ajattelin nimeksi ”Pariisin ikävä…” Se kertoisi eläköityvän ihmisen ajatuksista, aika yksityiskohtaisesti. Toinen johtava ajatus olisivat ne vanhat päiväkirjat. Mietin, avaisinko sen jo tänään? Käyn ensin suihkussa ja puen päälleni.

Niinhän siinä sitten kävi. Olen unohtanut tuonkin. Jännittävää on vielä nytkin löytää jatkuvasti itsensä uudelleen päiväkirjojen ja blogien sivulta. Ne tarkentavat katsettani, joka on välillä mennyt sivuteille. Ajattelen, että ehkä silläkin on ollut tarkoituksensa. Mennä välillä etsimään sivusta jotakin, kokemaan jotakin vanhemmiten yksinkertaisemmaksi muuttuneessa elämässä. Ja onneksi ovat ne päiväkirjat, niistä parhaimmat.

Nimittäin vuosien ajan elämä meni vain kiihkeämmäksi, vaikeammaksi, kiireisemmäksi, vaikka eläkkeellä piti olla aikaa rauhoittua ja kelata kaikkia asioita ja tutkia omaa elämää melkein suurennuslasilla. Ja kun se aika koittaa, niin sitä ei oikeasti tajuakaan. Se onkin tässä ja nyt. Anna mennä.

Ensimmäinen pilviin kadonnut blogini oli nimeltään ”Polulle kauas”. Se on tallella mapeissa kopioituna. Nykyinen blogini ”Unikkopellossa” https://unikkopellossa.blogspot.com/ on vaikea printata paperille, joten se on vain siellä. Tekstien luonnokset ovat tallella laitteeni OneDriven tiedostoissa.

2008 oli eläkkeelle jäämisvuoteni. Mietin kaikkia asioita perin pohjin, myös suhdettani muihin ihmisiin ja heidän suhdettaan minuun. Välitämmekö oikeasti toisistamme, jos emme edes jaksa kuunnella heitä vaan haluamme koko ajan kehua itseämme? Keväällä 2008 täytin 61 vuotta.

Rauhoitusaika jatkuu

Tässä jälkeen selviytymispostaus, jonka aloitin jo 16.6. Enempää en ole ehtinyt, halunnut, voinut.

16.6. Tiedän, minun pitäisi lähteä luonnon keskelle hengittämään. Tarvitsisin sitä. Juuri nyt. Usein viime aikoina. Yritän pitää itseni koossa. Olen koossa toki, mutta välillä paine kasvaa, ratkeilen. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, muistaakseni edellisessä postauksessani. Jos koskaan, niin juuri nyt tarvitsisin lomaa kaikesta paitsi omista jutuistani, kirjoittamisesta ja tutkimisesta ennen kuin nekin romahtavat. 

Juhannus 2014

Tänä aamuna minulle tuli mieleen, kuinka vähästä kiinni mielen romahtaminen on, miten vaara kasvaa vanhetessa. Ajattelen muutamaa tuntemaani ihmistä, joiden tilanteen olen nähnyt läheltä. Voin hyvin kuvitella, miten pari vastoinkäymistä, surua ja ongelmaa, vaikuttaa ja alkaa viedä ihmistä pois raiteiltaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vahva ihminenkin voi joutua sivuraiteelle ja ehkä jäädäkin sinne.

Vanhetessamme voimavaramme vähenevät, emme jaksa ottaa enää vastaan kaikkea, mitä tiellemme tulee. Voimme kohdata niitä hetkiä myös aiemminkin, lapsuudesta saakka.

29.6.2010 pohjoisen kiertueella poikkesimme Artun kanssa myös tapaamassa serkkuani. Hänkin on jo kuollut.

 

Olen pohtinut näitä asioita jo ennenkin, jälkiä löydän avatessani päiväkirjojani. Olen mennyt itseni tutkimisessa pohjamutiin saakka. Olen yrittänyt selvittää myös muiden ajatusten juoksua ja sielun synkkiä salaisuuksia.  Harvan ihmisen kanssa olen koskaan pystynyt keskustelemaan näistä asioista, onneksi on sentään pari ihmistä. Omaan ytimeen meneminen on monelle erityisen pelottava asia, vaikka se johtaisi parempaan itsetuntemukseen.

Omat harrastukseni ja niistä kirjoittaminen ovat olleet minulle suureksi avuksi. Siksi aloitin aikoinaan blogikirjoittamisen. Aikojen kuluessa olen tullut myös blogeissani avoimemmaksi. Kun nyt asetuin hetkesi kirjoittamaan vapautuakseni paineistani, tunnistan tässä tarpeen, joka johdatti minua aikoinaan.

Kirjoitan vain hetken, koska tänään on muutakin tekemistä. Siirsin läppärini työpöydältäni liian valoisuuden takia ruokapöydälle, jossa ei häikäise. Aiempien vuosien valokuvat olivat edessäni, avatessani kännykän. Luonto ryntäsi eteeni, toiminta vastaavina päivinä tuli kuvien myötä eteeni kuten joka aamu. Kun jaan jotakin silloin, sekin on rentoutumista, mutta jaksan sitä vain hetken.

Kirjoittaminen pelasti minut aikoinaan. Oikeastaan se on pelastanut minut jo lapsesta saakka. Nyt vain koko elämäni kaikkine tapahtumineen ja yksityiskohtineen on edessäni, vaikken sitä ajattele koko ajan.  Hetkessä yritän vapautua tämän päivän rasituksista, hengittää myös kirjoittamalla, tasoittaa mieleni rauhallisemmaksi.

Taisin aiemmin mainita, että juuri nyt minulle on tärkeätä säilyttää terveyden tilani sellaisena kuin se on juuri nyt. Monien kuukausien tuskat lähtivät enkä ole tällä viikolla tarvinnut ylimääräistä lääkitystä eli särkylääkettä.  Tajusin, että ensiarvoisen tärkeää nyt on stressinhallinta, jolloin minun on varottava ulkopuolelta tulevia paineita. Omat paineeni kestän paremmin. Mutta minun on oltava joka päivä varuillani.

Ja tartuttava hetkeen, kun tarvitsen helpotusta. 

Heinäkuun alussa olimme Juhmon mansikkapelloilla, joilla tänä kesänä poimitaan mansikoita viimeistä vuotta. Tänä vuonna siellä on poimittu jokaikinen juhannuksen päivä, rivit on jaettu loppuun jo tunnissa. Minulta jääköön väliin.

Jatkan tätä torstaina 20.6. eli vuoden pisimpänä päivänä. 

Huomenna on juhannusaatto.  Maanantaina pidimme luonani Sirkiän sukukirjapalaverin, me kolme naista, jotka olemme sitä tekemässä. Stressasin sitäkin syystä, että kun ihmisiä tulee käymään, on siivottava ja tehtävä kaikenlaista ja tietysti myös omasta voinnistani. Onneksi palaverista ei tullut sen enempää paineita.

Tiistaina sain kirjoitettua Kuolemajärveläinen-lehteen aikomani artikkelit. Vaikka en tällä kertaa kirjoittanut mitään sen erikoisempaa kuin Helsingin kerhosta ja Facebookin Juuret Kuolemajärvellä ryhmästä, niin tekstin luomisessa on aina omat vaikeutensa ja stressinsä. Sitä samaa ei ole koskaan näissä blogipostauksissa, joissa sanani lentävät. Olin toisesta kirjoittanut jo aiemmin raakaversion, nyt oli jäljellä toinen juttu, joka oli aika helppo. Juuret Kuolemajärvellä täytti 8.6.2024 tasan kymmenen vuotta. Perustin ryhmän samana päivänä 2014 ja oikaisin tekstissä vähän aiemmin kirjoittamaani tekstiä, jossa kerroin perustaneeni sen hetken mielijohteesta. Olin harkinnut sitä jo pitempään.  Lopuksi oli etsittävä valokuvat. Hypin melkein ilosta, kun sain kaiken lähetettyä myöhään iltapäivällä.

Odottelin, että tänään olisi postilaatikosta tippunut Markkulan Viesti, johon kirjoitin myös tarinan liittyen Rengon kirkkoon ja Henrik Teloniin, sukulaiseen 1700-luvulta, joka oli mukana kirkon uudelleen rakentamisessa ja katon tervauksissa ja joka liittyi myös tyttärensä kautta Markkulan sukuun. Kirjoitin aiheesta blogipostauksen 12.5.2023 nimellä ”Telon – unohtunut sukuhaara”. Pääset lukemaan sen tästä. Joka tapauksessa lehti on jo jakelussa, mutta posti kulkee vain parina päivänä viikossa, joten lehden tulo jäi ensi viikkoon.  Lehtiartikkelissa minulla oli toinen näkökulma kuin blogissani.

Seuraava, tulevat artikkelini ovat sukukirjaa varten. Mutta kirjoittaisin mielelläni myös näitä blogipostauksia, mutta aikeeni jäävät usein muiden tehtävien jalkoihin.  Joskus innostun hetkellisesti muista asioista, jopa niin, että ihmettelen omaa käytöstäni. Kaipa ensin liian pitkä eristäytyminen ja myöhemmin jatkuva stressi, jota en aluksi edes ymmärtänyt, olotilani paheneminen aiheuttavat tilapäisiä innostuksen hetkiä. Muistelin viime viikolla hyvän ystäväni kanssa kymmenen vuoden takaista aikaa, kun olimme paljon tekemisissä toistemme kanssa. Olin itsekin hämmentynyt päiväkirjamerkinnöistäni, joita luin hänelle.Ehkä jatkamme sitä toisella kertaa?

22.6.2008 ex-anoppini lukee päiväkirjaani tai sen välissä olevaa lehtijuttua. Hän kuoli marraskuussa 2014.

Tästä pääsenkin seuraavaan aiheeseen, josta luin eilisen Helsingin Sanomien Tiedesivulta (19.6.2024). ”Pane kipeä kokemus paperille – kirjoittaminen voi parantaa trauman.”  ”Written Exposure Therapy for PTSD”, amerikkalainen tutkimus. Altistava kirjoitusterapia on tarkoitettu terapeuttien työvälineeksi. Traumaattiset tapahtumat asettuvat narratiivisessa altistusterapiassa osaksi elämänhistoriaa.

Kuulosti hyvin tutulta, jopa olen itse tehnyt sitä itselleni lapsesta saakka. Aluksi en tietenkään ymmärtänyt kirjoittamisen hyötyä, koska en edes käsitellyt niissä tunteita, mutta koska kirjoitin, voin palauttaa myös tunnekokemukset mieleen lukiessani omia tekstejäni. Myöhemmin olen tietoisesti kirjoittanut ja pitänyt sitä oman itseni hoitamisena. Kaikenlainen terapia on meillä aikoinaan ollut aika kielletty alue, joka on lähinnä liittynyt vain mielisairauksiin. Traumakin kuvaa sanana jotakin todella suurta ja kauheata kokemusta, vaikkapa sotaa ja onnettomuutta. Mutta trauma voi olla ihmisen elämän vaikeita kokemuksia, joita liittyy meidän kaikkien elämään kaiken ikäisinä.

Jatkan huomenna, nyt olen niin väsynyt, että oksat pois.

Nyt on huomenna eli juhannusaatto 21.6.2024.

Tulin ryteikkölenkiltä ja kaupasta. Avasin heti läppärin. Minni oli erityisen hellyydenkipeä ja kiipesi saman tien syliini kehräämään ja halattavaksi. Jo eilen ihmettelin, kun jalkani olivat kipeämmät ja sama jatkui tänään. En ole kuitenkaan ottanut Buranaa. Ihanassa ryteikössäni on paljon puiden juuria ja muuten vaikeita kohtia, joita on varottava. Se koskee varsinkin minua, joka olen liian innostuva kaikesta. Alueella on vahvat polut, joten kyllä siellä kuljetaan paljon.

Kiinnitin huomiota siihen, kuinka paljon poluilla, niiden varsilla ja kävelytien varrella kasvaa piharatamoa. Sitä kasvoi myös kotipihallani ja lapsuuden pihallani, mutta oikeastaan yllätyin, kuinka paljon sitä oli alueella, joka on parikin kertaa vuodessa veden alla joen tulviessa. En ole koskaan pitänyt sitä rikkaruohona, joksi sitä kutsutaan ja se on levinnyt Etelä-Euroopasta ympäri maailmaa. Oikeasti se on myös terveyskasvi, me hoidimme laastarin tavoin haavoja ja kipeitä paikkoja piharatamon lehdillä leikkiemme ohella. Se on rohdoskasvi -ominaisuutensa lisäksi myös syötävä vihannes. Siitä kirjoitan varmaan enemmän, kun palaan jossakin vaiheessa lapsuuden muistoihin.

23.6.2010 olin lapsenlapseni kanssa matkalla pohjoiseen ja pysähdyimme matkalla ja ehdin ystäväni Irjan tutkimaan lähiympäristöä. Tässä olimme menossa tutustumaan Heinäveden kirkkoon.

Monenlaista muutakin tuli ajatuksiini. Juhannukset kautta aikain. On ollut vaikeita juhannuksia, yleensä ne ovat olleet vaikeita niiden miesten takia, joiden kanssa olen ollut yhdessä. Silloin niihin on liittynyt alkoholi, vahva juopumus ja ilkeys, joskus jopa väkivalta sekä ruumiillinen että henkinen. Voin kuvitella, kuinka moni perhe Suomen maassa kärsii erilaisten juhlapyhien perhetraumoista, jotka vaikuttavat myös lapsiin.  Omassa lapsuudenkodissani ei koskaan käyttäydytty aiemmin lapsuudessani niin paitsi sitten, kun toimme sinne muita miehiä. Niitä on vaikea muistella ja käsitellä. Olin useana juhannuksena lasteni kanssa kohde enkä koskaan unohda niitä. Ihmettelen nyt edelleen sitä, miksi ympäristö ja asian tietävät ihmiset eivät puuttuneet asiaan. Minulle jopa joskus eräs vanhempi miehen sukulainen ehdotti, että ottaisin rauhoittavaa lääkettä. Moni nainen on elämässään uhri pitkään, kunnes saa kerättyä voimaa irrottaakseen itsensä tällaisista miehistä. Siitä huolimatta hän ei saa ponnisteluunsa apua muilta läheisiltä, vaan häntä pidetään useimmiten syyllisenä miehen käytökseen.

Asian myöhemmän käsittelyn saattaa tehdä vaikeaksi se, että on itse tehnyt valinnat ja syyttääkin kaikesta vain itseään. Koko juttu on vaikea jakaa kenellekään, ja moni ei edes usko tai ei ole eri syistä kiinnostunut. Toki, emme ole toistemme terapeutteja. Minäkin olen sen joskus unohtanut ja kokeillut keskustelemalla selvittää asioita. Muillakin on syviä haavoja, jotka he haluavat vain unohtaa ja on ehkä pelottavaa kuulla toisen avaavan omia haavojaan. 

29.6.2010 paluumatkalla kävimme myös kirjoissa, vaikkei lapsenlapseni niistä kovin innostunut ollut. Tässä Petäjäveden kirkossa.

 

Paluu kirjoittamiseen on se asia, jolla voi aina jatkaa yksikseen askel kerrallaan. Niin kuin tässä nyt. Aloittaminen on vaikeaa, koska ei ole aikoihin kirjoittanut mitään. Oman itsen käsittely on vielä vaikeampaa, jopa pelottavaa.

Juhannusaamu 22.6. valkeni erityisen kauniina. Aurinko helottaa kaikella voimallaan. Heräsin aikaisin. Olin eilen luontoretken jälkeen niin väsynyt, etten jaksanut kirjoittaa kuin muutaman rivin. Tämä viikko ei ole ollut helppo. Tarkkailen koko ajan vointiani, mitä olen aina aiemmin välttänyt. Viime talven ja kevään tuskat tekivät minusta tarkemman. On kovin helppo katsoa ohitse ja mennä eteenpäin. Niinhän olen aina tehnyt. Niin me kaikki teemme.

22.6.2014 kotipihan kukkia käytiin keräämässä

 

Ikkunat ovat niin likaiset enkä ole vielä päässyt niin pitkälle, että aloittaisin yhden ikkunan pesusta ja menisin vähitellen eteenpäin. Parvekkeen ikkunoiden pesuun tilaan kyllä apua. Autoni imurointi, sisätilojen siivous ja pesu odottaa. Kaappien tyhjennys ja tavaroiden poisvienti on tauolla, mutta sitäkin on tehtävä aina välillä.  Ei ole tarkoitus, että blogistani tulee muistilista tekemättömille töille, mutta niin on käynyt ennenkin.

Loppupäivä tänään meneekin sitten tietotekniikan opiskelussa, koska kesken kaiken keksin taas kaikenlaista kertaamisen tarvetta, joten päätän tämän postaukseni tähän, jotta voin julkaista myöhemmin tänään. Ja mikähän nimeksi postaukselle? 

Ei onnistunut, mutta ehkä nyt 23.6. Onpa tämä vaikeata, keksin koko ajan jotakin muuta ja tekstin fontitkin pilkkaavat minua. Nyt vielä kuvat.

3.7.2010 katselen ulos Pyhäniemen kartanon ikkunasta.