Kun synnyin...

Aloittaessani tämän kolmannen osan elämäni tarinasta, on parin päivän kuluttua jo kuukausi kulunut syntymäpäivästäni. Kertomuksen jatkaminen on usein mielessäni, mutta yhtä usein päivien ja viikkojen tehtävät ja asiat hukuttavat minut alleen ja kun olen niistä pääsemässä irti, tarvitsen lepoa syistä, joita olen silloin tällöin käsitellyt myös blogipostauksissani.

Tämän postauksen kuvat liittyvät kotipaikkaani, mutta kauan syntymäni jälkeen...

Tässä osassa kerron syntymästäni ja siihen liittyvistä asioista. Tosin olen pohtinut niitä aika ajoin, vaikkapa sitä, miksen kysellyt itsestäni äidiltäni enempää, koska hänhän oli elänyt kaikki hetket kaikkien lastensa kanssa. Unia olen nähnyt viime aikoina aika vähän, koska olen tarvinnut unen jokaisen rippeen lepoon toipuakseni. Olen kerännyt jo aiemmin valokuvia, joita voisin/haluaisin esittää kuvituksena. Mutta löydänkö ne uudelleen, se on toinen asia eikä todellakaan oleellinen.

Isäni piti Ensi askeleet- nimistä vauvakirjaa, alaotsikolla ”Pienokaisemme elämänkerta”. Kirjan välissä on aiheeseen liittyviä lippuja ja lappuja ym. Kaiken lisäksi olen itse työntänyt sinne kaikenlaista. Tyttären kastetodistus 30. joulukuuta 1969 on myös siellä, pitääkin muistaa antaa se hänelle.

 

Aiemmin olen kertonut, miten olen saanut alkuni. Tässä linkit niihin postauksiin:

Aika ennen syntymääni 1: https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/10/aika-ennen-syntymaani-1.html

Aika ennen syntymääni 2, odotusaika: https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/11/aika-ennen-syntymaani-2-odotusaika.html

Syntymäni lähestyessä: https://unikkopellossa.blogspot.com/2024/03/syntymani-lahestyessa.html

Toki olen muulloinkin käsitellyt aihetta eri asioiden yhteydessä.

Tänään päätin aloittaa, vaikka minun pitäisi tehdä muuta, sellaisia asioita, joita olen koko viikon ja jo aiemmin lykännyt. Mutta mitä omalle perusluonteelleen voi. On vain oltava armollinen ja mentävä eteenpäin.

Vauvakirjani motoksi isäni on kirjoittanut ”Isän pieni Telle…” 

En selittele näitä...

Kuten olen aiemmin maininnut, niin perheeseen odotettiin poikaa. Sitähän ei sen ajan tutkimusten tai ylipäänsä puuttuvien tutkimusten vuoksi voitu tietää, vaan se oli vahva toivomus. Se, että vauva oli perätilassa, valkeniko se vasta synnytyksen yhteydessä, sitäkään en tiedä. Miksi synnytys tehtiin Helsingissä eikä vaikkapa Hämeenlinnassa?  Onneksi isä on kirjoittanut kohtaan Sairauteni seuraavasti: Minua hoitivat tohtorisedät: Jahkola ja Pikkola auttoivat minut maailmaan, tämä ei ollut sairautta tietenkään, mutta kun yritin tulla väärin päin, oli siinä vähän avustettavaa. Minulle on kerrottu, että tulin toinen jalka edellä.

Löydän lääketieteen ja kirurgian tohtori Alarik Jahkolan Googlen kautta. Hän on syntynyt 1900 ja kuollut 1970. Hän on myös kirjoittanut artikkeleita Kätilölehteen ja osallistunut talvisotaan sairaalajunassa ollen sotilasarvoltaan lääkintäeverstiluutnantti. Hänet on haudattu Urjalaan. Hän on toiminut ennen sotia myös Viipurissa. Pikkolaa en löydä.

Synnyin kello 12.28 huhtikuun 13 päivänä (tyttö n:o 86). Päivä oli sunnuntai ja vietettiin Tellervon nimipäivää. Sää saattoi olla sateinen, mutta lämmin. Säätiedotukset eivät siihen aikaan olleet niin tarkkoja kuin nyt.

1947 syntyneistä muodostui kautta aikojen suurin syntyneiden ikäluokka, meitä syntyi 108.168.  Olen leikannut vauvakirjan väliin Helsingin Sanomien 19.2.1995 artikkelin: Suurin ikäluokka jäi toiseksi. 1947 syntyneitä vähemmän kuin 1948 syntyneitä. Se tarkoitti, että 1947 syntyneitä oli jäljellä vuonna 1993 vähemmän kuin 1948 syntyneitä eli enää 89.559, joka oli muutama kymmenen vähemmän kuin ikäluokan 1948 syntyneistä, joita oli ollut 107.759.

Selailin sen viikon Hesareita. Tiistain lehdessä oli pari syntymäilmoitusta, muttei Kätilöopiston syntyneitä. Sattumalta samasta 15.4. 1947 lehdestä osui silmiini uutinen, että edellisen vuoden joulukuussa käyttöön otettu seerumi tuhkarokkoa vastaan, oli aiheuttanut neljän lapsen kuoleman ja useampien sairastumisen kovaan kuumeeseen. Lääkintöhallitus oli luettuaan lehdistä tapauksista päättänyt kieltää rokotukset ja asettaa tarkan tutkimuksen. Tosin jo seuraavana päivänä todettiin sairaaloissa annettujen rokotteiden olleen täysin kelvollisia, mutta jo aiemmin todettu lasten yliherkkyys on saattanut olla syynä ongelmiin. Kulkutautisairaalan tuhkarokkopoliklinikalle Pasilaan pyydetään lähettämään tarkkoja tietoja yksittäisistä rokotuksista. Paras lopettaa Hesarin lukeminen tähän, etten juutu kokonaan sinne.  Sota heijastuu vielä pitkään moniin uutisiin. Kotonani luettiin varmasti siihen aikaan Helsingin Sanomia.

Edellisen rokotusjutun lisäsin tähän, koska neuvolakortissani, jonka olen saanut syntymäni jälkeen, mainitaan myös rokotukset. Isäni on maininnut vauvakirjassa, että sain pahan ”krampin”, kun minut rokotettiin isorokkoa vastaan. Se tapahtui 17.11.1948. Calmette-rokotuksen sain sairaalassa 18.4. eli päivää ennen, kun pääsimme lähtemään kotiin.

Kotiin sairaalasta pääsimme 19.4. isäni syntymäpäivänä. Hän täytti 29 vuotta. Olin vähän laihtunut syntymäpainostani 3500 g ja olin nyt 3220 g. Olen vähän yllättynyt, kuinka paljon juttua kertyy yhdestä lapsen syntymästä. Miten matkustimme sairaalasta kotiin Hämeeseen, koska perheessämme ei ollut vielä autoa? Olihan isä ajanut autoa jo nuoresta pitäen, ehkä auto oli lainassa.  Voit ajatella, miten epäolennaisia kysymyksiä mietin.  Tänä päivänä perheen kaikki hetket tallennetaan älypuhelimella tekemällä videoita ja ottamalla valokuvia. Säilyvätkö ne tulevaisuuteen ja missä muodossa, sitä en tiedä. Jos tunnet minut, ymmärrät ajatuksenkulkuni. Minullahan on kaikki tallella, paperilla tai digitaalisena. Ajatus tallentaa kaikki on ollut minussa jo lapsesta saakka. Tosin olen ymmärtänyt sen itsepintaisuuden luonteessani vasta aika myöhään. En oikein rohkene kysyä, onko muillakin sama ominaisuus syntymälahjana tai -vikana.

Kotimatkalla lempinimeni oli isäni mukaan ”Röllö”. Kyseinen nimi ei tarttunut minuun millään tavalla kuten eräs nimi, jonka en olisi halunnut tarttuvan. Mutta se on jo toinen juttu.

Sain virallisen nimen kasteessa ristiäispäivänäni 25.5.1947, jolloin sattui olemaan 1. helluntaipäivä, sunnuntai. Minusta tulisi Merja Helvi Tellervo. Minua kutsuttiin Telleksi, koska kolmatta nimeäni Tellervoa pidettiin virallisena etunimenä. Merja-nimi oli ensimmäinen nimeni ja se viittasi suomalais-ugrilaiseen kansaan merjalaiset, jotka puhuivat merjan kieltä. Jossakin vaiheessa varhaislapsuudessa aloin itse käyttää Merja-nimeä, josta sitten tuli etunimeni. Telleksi minua ei enää myöhemmin kutsuttu, mutta olen tavallaan ottanut sen myöhemmin joissakin yhteyksissä käyttöön esim. @merjatelle Instagramissa.

 

Äitini mainitsi joskus myöhemmin häntä haastatellessani, että kastajaistilaisuuteeni oli oikeastaan hyvin suuri juhla, isäni kai oli halunnut niin. Äiti oli sitä ihmetellyt, siksi se jäi hänelle erityisesti mieleen.  

Kastepapiksi oli pyydetty rovasti Henrik Erland Sihvonen, jonka yhteyttä perheeseeni en tarkalleen tiedä.  Hän oli syntynyt 25.10.1873 Lopen Launosten Santamäen kartanossa perheen vanhimpana lapsena. Hänen isänsä oli kartanossa renkivoutina. Rippikirjan syntymäaika on kirjattu kuukautta aiemmaksi ja siellä nimenä on Heikki Erland. Kastettujen kirjassa Henrik Erlandin syntymäaika on lokakuussa ja siellä todetaan, että hänet oli aiemmin hätäkastettu. Nyt kummina oli mm. äidin Wilhelmina Ahlrothin sisar, joka oli avioliitossa pataljoonan kirjurin Gustav Kustaanpoika Alfthanin kanssa. Althanin suku omisti Launosten kartanon, mutta em. vanhin poika ei halunnut ottaa kartanoa hoidettavakseen ja näin ollen kartano siirtyi sisaren ja tämän miehen hoitoon. Erland Sihvosen isä Heikki Juho Vilhelminpoika oli syntynyt Launosten kylän naapurikylässä Janakkalan Vähikkälässä Sauvalan kartanon Kolisevan torpassa. Jostakin sukunimeksi oli tullut Siivonen, joka sitten vaihtui Sihvoseksi. Oma kotini on myös lähistöllä Rengon puolella.

Kuten lukijani voivat arvata, lähdin tutkimaan, löytäisinkö yhteyksiä sille, että isäni pyysi Erland Sihvosta kummikseni. Sukututkimus tuo aina jotakin vihjeitä yhteyksistä ihmisten välillä. Nehän ovat nykyään tyystin erilaisia kuin ennen. Sukuyhteyksiä voi ollakin, mutta ne ovat hyvin kaukaisia. Sitten eteeni tuli yhteys, joka voi hyvinkin olla se, mitä kautta isäni olisi voinut tutustua Sihvoseen. Nimittäin em. Gustav Alfthanin tytär Edla Sofia Alfthan meni naimisiin August Isolan kanssa. Perhe asui Hausjärven Arolammilla Riihimäen kupeessa.  Isäni kävi keskikoulun Riihimäellä 1930-luvulla ja tutustui em. pariskunnan ainoan pojan kolmeen tyttäreen ja todennäköisesti koko perheeseen. Kirjeenvaihtoa hän kävi vielä sotien jälkeen yhden tyttären kanssa. Samoin sukuyhteyksiä Alfhtaneihin Launosissa oli muutakin kautta, nimittäin isäni esivanhempien Nålbergin suvun kautta.

Kaiken lisäksi Erland Sihvonen oli hyvin kuuluisa. Hän oli lähtenyt vuosisadan alussa (1902) nuorena miehenä lähetystyöhön Kiinaan ollen Suomen Kiinan lähetyksen uranuurtajia. Hän oli Kiinassa kolme ajanjaksoa eli 1902–1920, 1912–1923 ja 1926–1929. Hänen monipuolinen ja vaikuttava elämäntyönsä keskittyi lähetystyöhön Kiinassa.  Myöhemmin hän toimi eri seurakunnissa pappina ja siirtyi eläkkeelle 1940.  Hän kuoli Suomen vanhimpana pappina 10.10.1967. Hänellä oli vaimo ja kaksi tytärtä, jotka oleskelivat tietääkseni myös Kiinassa. Olen kerännyt häneen liittyvät tiedot sekä sukututkimuksesta että Helsingin Sanomien julkaisuista. Kuvamateriaalia on Finnassa ym.  Erland Sihvonen Wikipediassa . Hänestä ja perheesstä löytyy paljon kirjallisuutta ja kuvia.

Tämähän on kuin ensi versio elokuvan käsikirjoituksesta, jota alan seuraavaksi muokata. Kummit ja haltijat ilmestyvät pian paikalle lahjoineen. Vauva on puettu pitkään valkoiseen kastajaismekkoon. Mekko kulki sittemmin suvussa useilla lapsilla, koska äitini säilytti sitä. Lopuksi se oli minulla ja annoin sen lainaksi jollekin enkä muista kenelle eikä se enää koskaan palautunut minulle. Siinä oli muistaakseni vaaleanpunaisia nauhoja, jotka muutettiin myöhemmin vaaleansinisiksi.

Olen yrittänyt tutkia myös noiden päivien säätä ja kehittänyt jonkinlaisen hyvin karkean arvion, että 13.4.1947 Helsingissä oli vielä lunta, vaikka lämpötila oli plussan puolella. Ensimmäisenä helluntaipäivänä 25.5. 1947 ei ollut vielä kovin lämmintä, korkeintaan 15 astetta. (Ilmatieteen laitoksen sääasemien arkisto). Olisin mielelläni laittanut itseni nukkumaan vaunuihin pihalle katsomaan pilviä taivaalla ja odottamaan varsinaista kastetta ja sen jälkeisiä vaiheita.

Nimittäin en saa kastetilaisuuttani koskaan kirjallisena versiona valmiiksi, jollen katkaise sitä tähän odotuksen hetkeen.  Sukulaiset ovat jo varmaan tulleet paikalle, sillä äitini tarvitsi varmasti apua. Mutta siitä kaikesta seuraavassa aiheeseen liittyvässä postauksessa.