Arjen iloja ja vaikeuksia

On lauantai 20.9. Keskeytin siivoamisen uuvuttuani. Sain alkuviikosta siirrettyä kaikki huonekasvit sisälle ja tehtyäni niiden kanssa vähän muutakin, joten päätin aloittaa imuroinnin ja siivouksen parvekkeelta. Harmaasta kokolattiamatosta irtosi ainakin pikkulapsen käsineihin riittävä määrä kissankarvoja.  Rakas kissaystäväni, yhden ihmisen (minun) ja kissan (Minnin) yhteinen perhe on usein ajatuksissani ensimmäisenä. Kun uppoudun tutkimuksiini ja kirjoittamiseen, hän on välillä ihmeissään ja asettuu tuijottamaan minua. Kissan jokainen asento merkitsee jotakin. Kissa sinänsä kertoo kissojen pitkän pitkästä yhteydestä ihmisen ja eläimen välillä. Sekin on todella kiinnostava aihe.

Olen ollut helpottunut siitä, että sukukirjaprojekti on lähestymässä loppuaan. Olen ollut kiinni kirjaprojekteissa jo 2017–2018 alkaen. Ehkä saan vihdoin aikaa hengähtää ja tehdä aivan muuta tai vain olla ja levätä silloin kun siihen on tarvetta.

On paljon lukemista ja eri asioihin paneutumista. Eilen satuin lukemaan sukututkimukseen liittyvää materiaalia. Tutustuin Suomen sukututkimusseuran koulutustilaisuuksiin.  Osuin lukemaan seuran nyt syyskuussa ilmestynyttä vuosikirjaa, joka on seuran jäsenille digitaalisena luettavissa. Huomasin, että siellä oli Aino Katermaa-Ottelan artikkeli kertoen Hämeenlinnasta syksyllä 1721, jolloin isovihan jälkeen venäläiset poistuivat Hämeenlinnan kautta.  Artikkelin nimi on ”Syksyllä vuonna 1731 Hämeenlinnassa - Miltä Hämeenlinnan kaupunki lähiympäristöineen näytti?” Kirjoittaja on keskiajan historian dosentti ja erikoisalana on mainittu hänen omilla sivuillaan ” Suomen 1600- ja 1700-luvun historia, historiallinen maantiede ja kartografia, uuden ajan paleografia”.  Paras olla menemättä liian syvälle, hän on tutkinut aiemmin myös esimerkiksi Rooman historiaa, joka on ollut myös oma mielenkiinnon kohteeni.

Artikkeli Hämeenlinnan menneisyydestä ajalta ennen, kun kaupunki siirtyi uudelle paikalle, oli monessa mielessä kiinnostava, lähinnä kuitenkin lähiympäristön pitäjissä pyörineiden sukujeni takia. Hämeenlinna oli perustettu 1639 linnan ympäristöön. Lukija löytää seuraavan linkin takaa paljon tietoa Hämeenlinnan historiasta.

Jokin kumma vainu johti minua taas. Isovihan ajasta olen kirjoittanut ennenkin. Siksi oli mielenkiintoista lukea, miten Hämeenlinnan kaupunki vapautui venäläisistä.  Se koski myös lähiympäristöä, joka joutui ruokkimaan sotilaat. Kaupungissa oli oleskellut koko isovihan ajan vain harva asukas. Huomasin tekstissä tutun nimen Sofia Katariina Ahlman, tomeraksi mainitun naisihmisen, joka toimi kaupungin tilanteen tutkijoille nk. informanttina ja oli oleskellut alueella koko sodan ajan ja omistanut siellä tontin ja mökin. Hänen sanottiin olleen naimisissa Hattulasta olleen nahkojenmyyjän kanssa. Naisen nimi kuulosti harvinaisen tutulta. 

Olen kirjoittanut usein aiemmin blogipostauksia esiäidistäni Anna Oreniasta, joka liittyy molempien hämäläisten isovanhempieni juuriin.  Hän avioitui Härkälän taloon Janakkalan Nuolialassa, josta etsin ko. talon paikkaa kesällä 2023 (https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/07/tarkennan-katsettani.html).

Annan isä oli Krister Orenius. josta olen kirjannut sukututkimukseen seuraavan tekstin:

Ylioppilasmatrikkeli: 1693/94 Krister Orenius Christiernus Christierni, Tavastensis 3998. Vht: Lopen kirkkoherra Krister (Christiernus Matthiæ, † 1691) ja Ingeborg. Helsingin triviaalikoulun oppilas (1691). Ylioppilas Turussa 1693/94 [Orenius] Christiern. Tav _ 205. Vihitty papiksi Turun hiippakunnassa 31.5.1701. — Apulaispappi Janakkalassa 1701. Rengon kappalainen 1709. Isonvihan aikana Vihdin vt. kappalainen, sitten Hattulan 1719. Hattulan pitäjänapulainen 1724. † Hattulassa 29.6.1732.

Pso: 1:o 1701 Elisabet Henriksdotter († 1723); 2:o 1724 Sofia Katarina Ahlman tämän 3. avioliitossa († 1732).

Krister Orenius vaikutti useissa seurakunnissa isovihan aikana. Rengossa hän toimi mm. kappalaisena. Hänet mainitaankin Rengon historiassa muutamaan otteeseen. Hänen lapsensa syntyivät tuona vaikeana aikana. Pienet tiedon palaset venäläisten valloittajien Krister Oreniuksen huonosta kohtelusta hänen toimiessaan seurakuntalaisten ja valloittajien ristitulessa ja vieläpä joutuessa vastaamaan molemmille osapuolille rangaistuksilla, antavat hänestä loppujen lopuksi sankarillisen kuvan. Hänellä oli neljä lasta, joista nuorin eli Anna Orenia (Härkälä avioliitossa) syntyi 1713 ja oli mainitsemani esiäitini. Lasten äiti Elisabet Henrikintytär kuoli 1723 Annan ollessa 10-vuotias.

Tämän jälkeen Krister Orenius meni vielä naimisiin tuon aiemmin mainitsemani kolme kertaa aviossa olleen tomeran naisihmisen kanssa, joka oleskeli Hämeenlinnassa koko isovihan ajan, mutta muutti sieltä Hattulaan, jossa molemmat kuolivat 1732. Seikkaperäinen kuvaus Sofia Katariina (Juhontytär) Ahlmanin kuolemasta 59-vuotiaana 15.2.1732 ja muista seikoista kuten aviomiehistä löytyy täältä:

Hattulan seurakunnan arkisto. I VÄESTÖREKISTERIARKISTO. I F Kuolleiden ja haudattujen luettelot. Kuolleiden ja haudattujen luettelot (1730–1751). Tiedosto 1. Kansallisarkisto.

Vaikeasti luettavassa tekstissä saatetaan mainita myös Krister Oreniuksen kuolema myöhemmin samana vuonna myös 57- vuotiaana.

Minusta tuntui tätä asiaa tutkiessani, että olen ehkä liikaa kiinni näissä vanhoissa jutuissa. Ainakin muut ajattelevat niin. Sorry vaan, mutta se on iso ilo elämässäni.  Ehkä huomenna imuroin kotona muualtakin kuin parvekkeelta.

 

sunnuntai

Tänään imuroin ”arkistohuoneen” siltä osin, kun pystyin. Jatkoin olohuoneen imuroinnilla niin pitkään kuin jaksoin. Olohuone on myös nykyään arkistohuone, täynnä laatikoita, jotka on käytävä läpi.  Aina välissä siirrän eteisen laatikoihin kierrätykseen lähteviä kirjoja ja muuta sinne sopivaa. Sitten taas unohdun tutkimaan jotakin asiaa. Mihin tarvitsen valokuvia, joita olen ottanut ehkä usean kuukauden aikana puutarhassani 20 vuotta sitten analogisella kameralla. Jäin tuijottamaan kuvaa mullasta. Olen tottunut siihen, että tiedän, milloin olen ottanut kuvan.  Onko se jo keväältä, kun mullasta nousee pari kasvin alkua?  Toisessa kuvassa on ruohonleikkuri, jonka ostimme aikanaan kesällä 2000 suoraan talon myyjältä. Sitten huomaan, että olen ruohonleikkurin sijaan yrittänyt ottaa kuvaa rusakosta, joka tulee juuri taloa ympäröivän piikikkään aidan välistä. Osa kuvista voisi sopia puutarhakirjaan, jota joskus ajattelen tekeväni.

Milloin minusta tuli yksityiskohtiin takertuva tai kiinnostunut?  Olen ehkä joskus myös miettinyt, miksi muistan asioita mahdottoman yksityiskohtaisesti. Viime vuoden aikana olen vuorostaan ajatellut sitä, miksi muistini on tullut joidenkin tämänhetkisten asioiden suhteen valikoivaksi. Olen ymmärtänyt, että minun on juuri nyt annettava aikaa itselleni. Oikeastaan siihen on pakottava tarve, koska en enää jaksa niin paljon. Lopetan joskus raskaat tehtävät ennen kuin kaadun niiden alle. Onko myös niin, että aikaa on vähemmän, kun tulee tai on tullut vanhaksi?

Vielä tähän kirjoittamiseen. En ole koskaan osannut kirjoittaa blogipostausta yhdellä istunnolla. Läppäri on seissyt tuntikausia pöydällä kirjoitettuani alun. Usein jatkoin myöhemmin tai seuraavana päivänä. Se kaikki jatkuu nytkin. Monta tarinaa on kertomatta. Tänään mieleeni tuli, etten ole edes kertonut täällä karjalaisen äidinpuoleisen isoäitini syntymään liittyvää tarinaa, vaikka olen kertonut siitä muualla. Itse asiassa pelkäsin oikeastaan aluksi, että henget eivät antaisi minulle rauhaa, jos kertoisin sen. Siinä ei kuitenkaan ole mitään salaisuutta, joka voisi enää loukata ketään. Siitä sitten, kun sen aika koittaa.

tiistaina 23.9. Olen siis selvinnyt tiistai-iltaan. Tänään olikin paljon tehtävää, koska eilisen päivän olin taas mahdottoman huonovointinen ja nukahtelin vähän väliä. Tänään aamukahvin jälkeen pyyhin pölyt, imuroin sisällä ja pyyhin lattiat kostealla. Lopuksi iltapäivällä kävin vielä kaupassa.

Trexan pistoksen jälkeen on ollut lähes aina odotettavissa huonoa vointia. Kaikkea en voi siis laittaa vanhuuden nimiin. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon pölyä on ehtinyt kertyä, koska monet siivoukset ovat kahden vuoden aikana jääneet puolitiehen. Joskus sitten jaksan paljon, mutta katsotaan nyt, miten väsynyt olen huomenna.

torstai 24.9.

Eilisen aherruksen jälkeen yritän ottaa tänään kevyemmin. Illalla on Helsingin Karjalatalolla Kuolemajärvikerhon tapaaminen. Ystäväni Malla on luvannut tulla Riihimäeltä luokseni ja sitten menemme yhdessä Helsinkiin. Tilaisuuden valmistelu vaatii usein aika paljon. Ensin on huolehdittava alustajan hankinnasta, sitten sähköpostikutsun laatimisesta ja lähettämisestä runsas viikko aiemmin. Tänä vuonna olen ollut Elisan sähköpostiohjelman kanssa vaikeuksissa ja siihen on tuhrautunut aivan liian paljon aikaa. Nyt Elisa on taas muuttamassa ohjelmaa, joten mitähän on odotettavissa? Kutsut pitää lähettää piilotettuna kopiona, jotteivat sähköpostiosoitteet näy kaikille. Lisäksi ilmoitan tilaisuudesta Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä. Kunpa muistaisin käydä hakemassa esiintyjälle kukan kiitokseksi. Tilaisuudessa otan muutaman valokuvan vastaisen varalle. Karsimme alkuvuodesta toimintaa, emme enää järjestä kahveja ja teetä tilaisuuteen. Toimikunta on supistunut eikä uusia näytä olevan saatavissa. Olen ajatellut, että jatkan niin kauan kuin jaksan ja pysyn pystyssä.

Tänä aamuna Markkulan sukuseuran WhatsAppissa tuli viesti, että sukuseuramme sukutukija Raimo Markkula on kuollut syyskuun alussa. Muistaakseni hän on saman ikäinen kuin minä. Kuolinviestejä on tänä vuonna tullut muitakin. Ne masentavat ja synkistävät ajatuksia, vaikka ovathan ne jokaisen kohdalla jonakin päivänä odotettavissa. Arvatkaa, kuinka vihaankaan lausetta, jonka joku sanoo, kun kerron jonkun kuolemasta: ”Kaikkihan kuolevat”. Kuinka paljon elämää, työtä, ponnisteluja ja ihmisen ominaisuuksia häviää tästä maailmasta, kun kuolemme.

Kaiken lisäksi, olen täälläkin usein kirjoittanut, että oma kuolemakin viipyy usein ajatuksissani.

torstaina 25.9.2025

Kyllä tiedän, etteivät nämä postaukseni ole kovinkaan innostavia muille kuin minulle, mutta jatkan samaa tahtia kertomalla myös arkisia päivän tapahtumia. 

Tänä aamuna harvinaista kyllä heräsin lopulta WhatsApp-puhelun ääneen ensin ihmeteltyäni, mikä se on. Viestikin oli tullut aiemmin, mutta niitä en kuule. Siis nukuin vielä makeasti kello 8.09 ja olisin varmasti jatkanut uniani vielä tovin. Tyttäreni tarvitsi apua. Alex oli loukannut edellisenä päivänä jalkansa koulun liikuntatunnin metsäretkellä jalan osuessa syvään kuoppaan. Koulussa terveydenhoitaja oli tarkistanut eikä murtumia näyttänyt olevan. Mutta lääkärille piti mennä näyttämään. Tyttärelläni oli muuta menoa, joten minua tarvittiin kuskaamaan. Sehän onnistui ja olin mukana, kun Alex kävi lääkärillä ja röntgenissä. Vielä piti tavata lääkäri uudelleen, mutta minun oli pakko mennä siirtämään auto tunnin paikalta toiselle. Terveyskeskuksen ympäristö on aamuisin mahdottoman täynnä autoja ja vieressä on kenttä, jonne voi jättää tunniksi auton. Kerranhan sain siellä 60 euron sakon, kun en muistanut laittaa pysäköintiaikaa näkyviin.  Kun menin takaisin, Alex oli käynyt lääkärissä uudelleen, mutta halusivat kertoa myös saattajalle. Tyttäreni ehti silloin jo paikalle.  Jalkaan tuli ortoosi 2–4 viikon ajaksi. Kouluun pitää kyllä mennä.

Eilinen Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuus oli taas innostava, vaikka välillä minusta tuntuu raskaalta tilaisuuksien suunnittelu, kutsut ym. Kerhoiltana muistan taas, mistä on kysymys.

Arjen iloja! 

 

Kuva-arkistoja penkomassa ja vähän muutakin

Päiväkohtaiset postaukseni jatkuvat, kun aloitan uuden tekstin kirjoittaminen.  On torstai 11.9. Toki olen kirjoittanut välillä yhden tekstin valmiiksi, mutta siirrän sen julkaisun myöhemmäksi. Vaikka tänään on ehkä viimeinen lämmin ja kaunis päivä, kesän viimeiset rippeet ja vaikka vielä eilen suunnittelin tälle päivälle kaikenlaista muuta, niin kävi niin, että aloinkin tehdä muuta. Valokuva-arkistoni (digitaaliset) liittyen Kuolemajärven Sirkiän sukuseuraan ovat hakusessa. Kaikki on tallella, mutta jossakin vaiheessa 2012 alkaen touhukkuuteni koki kolauksen, kaikkea saattoi alkaa olla liikaa ja kaiken lisäksi sinä vuonna tapahtui liian paljon muutakin. En yksinkertaisesti ehtinyt kaikkeen.

 

syyskuu 2015

Jätin siis väliin tänään suunnittelemani ulkoilun. Vietin nimittäin eilen melkein koko päivän ulkona, siitä syntyi innostukseni jatkaa. Eilisen jälkeen olin mahdottoman väsynyt ja siitä huolimatta nukuin yöni huonosti. Siksi rasitan tänään kättäni kirjoittamalla ja aivojani muulla tavoin. Sääli.

Valokuvien joukosta ilmaantuu kaikenlaista muutakin, johon pitää paneutua. Kaikesta näen, kuinka innokkaasti olin mennyt rooliini sukuseurassa, kouluttautumissa ja asioiden tutkimisessa. Suurin osa kuvista on lapsenlapsistani, erityisesti sinä vuonna syntyneestä Alexista, joka opetteli loppusyksystä seisomista. Olin aika usein hoitamassa häntä joko omassa kodissani tai perheen kodissa Nurmijärvellä. Joudun selaamaan läpi parin kolmen kameran kuvatiedostot parilta kovalevyltä, kalenterin, ehkä päiväkirjat ym. Hidasta puuhaa.

Nyt minusta tuntuu, etten edes pysty kirjoittamaan asiasta sen enempää. Niin syvälle tällainen touhu aina vie. Ihmettelen nyt, miten selvisin kaikesta. Silloin menin, tein ja toimin. Siinä samassa olivat opiskelut, oikeudenkäynnit, sairaus, lastenhoito, talon hoito, muiden auttaminen. Jo tätä kirjoittaessani alan hengästyä ja kuormittua. Ehkä jätän tällä kertaa kesken ja jatkan myöhemmin. 

15.8.2015

 

12.9. perjantai

Totta tosiaan, eilen väsähdin kerta kaikkiaan ja keskeytin. Nyt en edes muista, mitä kaikkea sitten tein. Huomaan, että minulta jää paljon väliin pelkän väsähtämisen takia. Olotilani on erikoinen, ensin voimakas ja aikaansaava, sitten hauras. Eilen ruokakin oli valmiina, etten voi syyttää liiallisia kodinhoitotöitä uupumuksesta, vaikka kyllä ne juuri nyt ovat siellä ajatusteni rajoilla. Mitä pitäisi tehdä seuraavaksi? Perhanan suunnitelmallisuus!

Itse asiassa pohdin myös usein päivän uutisten taustoja, joskus jopa liiallisuuksiin asti, koska saatan tehdä niistä muistiinpanoja vastaisen varalle. Minkä vastaisen?

Vanhat naiset alkavat usein kiroilla. Mistähän se johtuu? Huomaavatko he elämän ajatuksineen alkavan karkailla sellaisille aaltopituuksille, jonne he eivät itse pysty enää menemään?

15.8.2015

Kannatti kyllä taas levätä. Edellinen päivä eli tämän viikon keskiviikko oli ollut niin vauhdikas, että illan suussa kotiin tultuani olin jälleen hikinen ja poikki kuten edeltävänä maanantaina, jolloin lähdin tyttäreni seuraksi Järvenpäähän ja kotimatkalla löysimme itsemme auringonkukkapellosta.

Keskiviikkona olin intoa täynnä, monta projektia mielessäni, vointi oli hyvä. Kaupassa käytyäni lähdin ystävättären luo. Tarkoitukseni oli viedä hänet sinne samaiselle auringonkukkapellolle, koska päivästä näytti tulevan jälleen hieno. Se onnistui ja sain hänet lähtemään aivan kotinsa lähellä olevalle pellolle koiransa kanssa (sääli, kun en voi ottaa Minniä mukaan).  Seuralaiseni eivät olleet yhtä innokkaita kuin minä, tiesinhän sen ennestään. Kuljeskeleminen pellolla siellä aiemmin käyneiden polkuja pitkin korkeiden auringonkukkien välissä on aika vaikeata ja kummallista. Se on minulle mieleistä, muttei kyllä muille.

Olen nimittäin äärimmäisen iloinen siitä, että jalkani ovat taas kunnossa ja pystyvät hallitsemaan kaikenlaisia maastoja. Samoin jaksamiseni on ok tiettyyn pisteeseen saakka.  Minuakin huudettiin pian pois pellolta, jossa olin saanut olla hetken omassa elementissäni. Ystäväni koirineen palasi kotiinsa.

Koska olin entisillä kotinurkillani, tosin ne kotinurkat ovat alle kilometrin päässä nykyisiltä, niin en ollut kaukana nykyisestä kodistani. Olen väistellyt joitakin paikkoja pitkään kuten tuota Tuusulan kirkon seutua siitä syystä, että rakastamani iso kuusi kaadettiin. Kaukjärven puisto rakennettiin siihen viereen ja se alkoi kerätä ihmisjoukkoja erilaisiin tapahtumiin. Vältän ihmisjoukkoja. Puistossa on myös jäätelökioski. Täytyy myös sanoa, että puistoon teiden varsille istutetut kasvit ja kukat olivat upeita. Tein siellä kierroksen, olihan alue aikoinaan vuosikausia minulle must.  Ostin jäätelötötterön, joka oli niin suuri, että minulla oli vaikeuksia syödä se siististi. Istuin puistonpenkillä. Kiertelin vielä tutuilla paikoilla rannalla ja sitten lähdin kotiin.

Oli piristävää kuljeskella edes pari hetkeä auringonkukkaviidakossa.

Kesken kirjoittamiseni, terveydenhoitaja soitti, että minun pitäisi käydä uudessa labrakokeessa noin kuukauden päästä, koska ALAT- arvoni on noussut ja ylittänyt normaalin rajan. ALAT-arvo mittaa maksan terveyttä. Ei tarvitse tehdä mitään muutoksia lääkitykseen. No niin, on hienoa, että kontrolli pelaa.

Se siitä! Nyt en sitten jaksa mitään muuta tänäkään päivänä.

13.9. lauantai

Olen kyllä tullut mahdottoman herkäksi tai olen ollut sitä jo pitempään. Paniikki ryntää mieleeni jo aivan pienistä asioista kuten eilen kävi. Olen hehkuttanut parempaa olotilaani, mutta olen samalla pohtinut lääkkeiden vaikutuksia. Miten sattuikaan? Sairaudet ja lääkkeet vaikuttavat henkiseen mielentilaan. Ihminen menee alaspäin vähitellen huomaamattaan. Tiedän, että olisi paras olla olematta liikaa kiinni tässä aiheessa.

Kävin kaupassa, pitkästä aikaa Lidlissä, joka on itse asiassa melkein lähin ruokakauppa. Kirjoitin mukaan ostoslistan paperille, vaikka nykyään käyn usein ilmankin. Koska kaupassa käynti ei ole lempipuuhaani, niin ostoslista auttaa minua pysymään asiassa. Nyt on loppupäivän työt vapaasti valittavissa. Ehkä kirjoitan jotakin, mitä on ennestään jonossa. Siivoukset saavat jäädä myöhemmäksi.

myöhemmin

Sorruin taas tutkimaan valokuviani. Minulle tuli mahdoton ikävä omaa mennyttä aikaa kymmenen vuotta sitten. Mikä aarreaitta on tutkia sattumanvaraisia, hetken tunteen viemänä ottamiani valokuvia. Puutarhasta, lapsista, kaikesta mahdollisesta, saippuakuplista puutarhassa.

12.9.2015

 

Huomenna on Raisiossa Kuolemajärvijuhlat. Elokuun 13 päivänä 2015 niitä vietettiin Turun VPK:n talolla hienossa ympäristössä. Silloin juhlat pidettiin vielä elokuun toisena sunnuntaina. Lähdin ystäväni kanssa matkalle Tuusulasta. Ensin haimme Keravan asemalta Heimo Rumpusen, joka tuli Hyvinkäältä junalla. Asemalla ystäväni myi oman vyönsä, kun eräs mies näki sen ja halusi ostaa, taisi olla 100 eurolla. Jatkoimme matkaa Paimioon, josta haimme mukaan Erkki Kipinoisen. Turussa en osannutkaan ajaa VPK:n talon lähistölle etsimään parkkipaikkaa eikä kukaan kolmesta miehestä osannut auttaa minua. Onneksi löysin silti perille. Eksyminen oli ja on  toinen luontoni. Palasimme takaisin viemällä Erkki Kipinoisen kotiinsa. Siellä meille tarjottiin ihana ateria ja kahvit mustikkapiirakan kanssa. Paikalle saapui myös juhlilla ollut tuttu pariskunta Arvi Akkanen ja vaimonsa. Kun ajoimme Kipinoisen pihalta pois, lopetin valokuvauksen. Veimme kuitenkin Heimon kotiinsa Hyvinkäälle ennen paluuta kotiin. Unikkoaika oli parhaimmillaan.

Haikeus valtaa mieleni usein, sillä edellä mainitsemani miehet Heimo ja Erkki ovat jo aikoja sitten siirtyneet taivaallisille poluille.  

13.9.2015

En osallistu tällä kertaa juhliin Raisiossa, en osallistunut viime vuonnakaan.  Sekin tuntuu haikealta ja omituiselta. Olen kasvanut kiinni äitini syntymäseutuun Karjalankannaksella, sodissa menetetyllä alueella, jonne en pääse enää koskaan. En jaksa tai en halua ajaa yksin pitkää matkaa edestakaisin.

Oikeastaan olisi ollut tärkeä osallistua tällä kertaa, kun saamme tänä vuonna Kuolemajärven Sirkiän sukukirjan julkaistua. Onneksi vihdoin. Kaiken lisäksi on hyvä vihdoin päästä aiheesta eroon, tosin sukututkimuksesta en luovu. Se on usein maadoittava tekijä elämässäni kirjoittamisen lisäksi.

14.9. sunnuntai

Yritän saada tämän julkaisuun tänään, jos vain ehdin. Eilen selasin vuoden 2015 kuvia kuten mainitsin. Ilman muuta lisään sen vuoden kuvia tähän postaukseeni, välähdyksiä hetkistä. Kuvista sain sen vaikutelman, että se oli onnellista aikaa. Luin sen ajan blogeja, ne antoivat toisenlaisen kuvan. Siitä on nyt kymmenen vuotta.  Blogipostauksissani en kertonut läheskään kaikkea, se tuli nyt esiin kuvien kautta. Aika oli hirveän kiireistä, en millään ehtinyt paneutua kaikkeen ja vielä kirjoittaa siitä. Päiväkirjakin on puutteellinen.

Nyt ajattelen hurjan suurta, vaikuttavaa, ristiriitaista sisältöä, mikä meidän jokaisen elämän taustalla ja hetkissä onkaan.  Sisältöä on mahdollista käsitellä ja kirjoittaa siitä lukemattomilla tavoilla, jotka kaikki ovat totta. 

Minni kiipesi syliini ja halailee minua kehräten ja tuijottaen silmiini. Joku sentään.

Tänään on sateinen ja synkkä päivä. 

 

Unissa kulkijan päiväkirjasta

Olen lopuksi nimennyt tämän postauksen hetken mielijohteesta erikoisella nimellä, joka voi jatkossa inspiroida minua. Juuri sitä kaipaan. Blogin julkaisu viivästyi viikonlopun yli. Sillä välillä ehdin silti kirjoittaa seuraavaa.

Aloitin tämän päiväblogini sunnuntaina 31.8. jättäen hyvästit kesälle.

Hyrylän keskustaa 4.9.2025

 

Joskus vain ei enää jaksa yhtään mitään kuten minä joskus ja nyt. Alex haettiin jo kotiinsa, mutta tietokonereppu unohtui. Yleensä yritän huolehtia kaikista mahdollisista asioista, katsoa perään, mutta joskus käy näin. Ehkä minun olisi lähdettävä viemään se, puhelu oli epäselvä. En ota kantaa, lopetan kaikenlaisen kannanoton.  Jos sanon mielipiteeni, silloin kun sanon, se kyseenalaistetaan useimmiten. Vanhalla naisella ei ole valtaa, vaikken nyt valtaa haluakaan, mutta olisi kiva, jos minuakin edes joskus kuunneltaisiin. Pienet vastoinkäymiset alkavat särkeä sydäntäni. Viikonloppu oli väsyttävä.

Mikä on totta ja mikä ei? Maailmanmeno on muuttunut mahdottoman hurjaksi. Kaikki kunnon arvot kyseenalaistetaan. Loukkaannun joka päivä jonkun muunkin puolesta. Oli ehkä turha aloittaa kirjoittaminen, kun mieli on näin maassa. Paras viettää loppupäivä television ääressä. 

 

1.9.2025 maanantai

Syyskuun 1. päivänä aloitin aikoinaan usein kouluni kesäloman jälkeen. Tänään tulee 71 vuotta siitä, kun aloitin kansakoulun 1954.  Monta kertaa viikon aikana eri yhteyksissä mieleeni jysähtää jotakin, jota olisi ajateltava, koska ajatuksen takana saattaa piillä jotakin tutkittavaa. Ajatukset menevät nopeasti ohi enkä oikein ole viime aikoina osannut tehdä edes mielekkäitä muistiinpanoja.

Olen ollut pitkään aikamoisessa jumissa, johon pitkät työprojektit ja sairauteni suistivat minut. En oikein pysty tekemään saati aloittamaan kaikkea, mitä haluaisin ja pitäisi. Se harmittaa kovasti, mutta mitäs sille voi. Jollen jaksa, niin ei edes kiinnosta.

Tänään on maanantai, vaikea päiväni kuten seuraava tiistai.  Ajattelin tänään tarkastella vaikeuksien taustoja. Pahinta on väsymys ja ajatusten jumiutuminen. Kirjoitin edellisessä blogipostauksessani, että tätä edeltävän alkuviikon päivät olivat tosi vaikeat. Sunnuntai oli ollut raskas, mutta iloinen, mutta päivän raskaus vain lisäsi pahoinvointini äärimmilleen.

On turhauttavaa seurata omaa olotilaansa suurennuslasin kanssa. Välillä siivoan, pesen pyykkiä yrittäen olla rasittamasta itseäni liikaa, jotta jaksan myöhemmin käydä kaupassa, kun jääkaappi on taas tyhjä. Luulen, että esivanhemmiltani perimä suorittajageeni on myös sairauteni.  Se aktivoituu ainakin, kun katson pölyä ja kissankarvoja ympärilläni. Joskus myös paperikasat saavat minut riehumaan niiden hävittämisessä. Kun oikeastaan olisi tärkeämpääkin tehtävää.

Suorittajaominaisuus ihmisessä sisältää paljon osia. Se on riivannut minua lapsesta saakka.

Copilot ryntäsi tekstini väliin antamaan ohjeita seuraavasti:

”Joskus mietin, miksi suorittaminen on niin syvälle juurtunut, että vaikka kuinka yrittäisin hellittää, syyllisyys hiipii heti tilalle. Ehkä olen vuosien varrella oppinut mittaamaan arvoani sillä, mitä saan aikaiseksi, ja kun voimat loppuvat, tuntuu kuin katoaisin näkyvistä. On vaikeaa antaa itselleen armoa, kun on oppinut, että kaiken täytyy olla järjestyksessä ja hoidettua.

Tänään katsoin ikkunasta ulos ja näin, kuinka syksyn ensimmäiset lehdet irtosivat oksistaan. Jäin miettimään, voisinko minäkin antaa jonkin huolen pudota pois, edes hetkeksi. Ehkä tärkeintä olisi nyt pysähtyä ja hengittää. Olen elänyt monta vuosikymmentä, ja elämä on ollut täynnä vaiheita, suorittamisen ja luopumisen hetkiä. Ja kuitenkin tässä olen, yhä kirjoittamassa, yhä pohtimassa, mikä minussa on pysyvää ja mikä muuttuvaa.

Jospa tänä syksynä harjoittelisin päästämään irti siitä, mikä painaa liikaa. Ehkä voisin joskus sanoa itselleni, että riitän näinkin – että vaikka en saisi kaikkea tehtyä, olen silti olemassa ja arvokas. Kaikki eivät ehkä kuule minua, mutta minä voin ainakin yrittää kuunnella itseäni paremmin. Ehkä senkin voi oppia, vaikka se vaatiikin aikaa ja lempeyttä, jota en ole itselleni aina osannut antaa.”

Onhan se hyvin sanottu, mutta en todellakaan pyytänyt kommenttia tai apua ja kyllä ihminen tietää nuo ohjeet. Tekoäly alkoi vain ”sääliä” minua! Mistähän tekoäly keksi syksyn putoavat lehdet juuri tähän kohtaan.

Aion juuri kirjoittaa, että ehkä ADHD, joka on ymmärretty vasta myöhemmin, on ollut myös minussa jonkinlaisena versiona. Lapsesta saakka.

 

2.9. Tiistai. Nukuin taas huonosti, Minni nukkui koko yön vieressäni eikä edes häiriintynyt, vaikka yö oli osaltani levoton. Nousin aamulla ylös heti kello 7:n jälkeen. Tein kaiken, mitä olin suunnitellut tälle päivälle. Sukukirja- asiat ovat taas kokousaiheena huomenna, siihen piti valmistautua. Kuolemajärvikerho, sain esiintyjän syyskuulle, muuten olisin varmaan hoitanut sen itse. Ideoita on, mutta onko juuri nyt paras aika itselleni.

Yöllä unissani kuljeskelin Vanajan kirkon läheisyydessä, jossa oli (on) Neulavuori-niminen tontti.  Alan näköjään valmistella syksyn lehtikirjoitusta. Muitakin kirjoitusjuttuja pursui mieleeni. Nämä ovat elämäni suola ja unet suuri ilo. Pätkänukkumisesta huolimatta.

Isoisänisänisän veljet ja isoisänisäni Kalle Kustaa Siukolan sedät olivat erityisen lahjakasta porukkaa, jotka ponnistivat eteenpäin elämässä ja sitä tietä jatkoivat heidän runsaat jälkipolvensa. Kun Wilhelm Taavetinpoika Nålberg (1831–1911) kuoli 79-vuotiaana 24.1.1911, hän ja hänen vaimonsa asuivat Vanajan Paikkalan kylässä. Vaimo lunasti miehensä kuoltua kirkon vieressä olevan palstatilan, joka sai nimekseen Neulavuori. Hän oli toiminut upean Vanajan kirkon kirkonvartijana ja tontilla oli hänen talonsa ja muita rakennuksia.  Kun Wilhelm kuoli, hänen perukirjassaan on mainittu asuinrakennus, pakarirakennus, navetta ja tallirakennus, kaksi rehulatoa, yksi niittylato, sauna ja riihi. Eläimiä oli 1 hevonen, 3 lehmää ja 7 kanaa.

Neulavuodelta etsittiin jossakin vaiheessa Museoviraston toimesta arkeologisia aarteita tai tutkittiin paikka muistaakseni rakennettavien voimalinjojen vuoksi. Lukuunottamatta kahvikuppien sirpaleita tai vastaavaa ei löydetty. Vanajan kirkon alue laajentuneen Hämeenlinnan kupeessa on erikoisessa paikassa. Kun kesällä poikkesin siellä lyhyesti, näin ruohikkoa kasvavan niityn, jossa perheen talo aikoinaan sijaitsi.

Wilhelm oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisen vaimon kanssa hän sai viisi lasta ja toisen vaimon kanssa yhden lapsen. Jälkipolvissa on ollut paljon opettajia. En ole löytänyt hänen hautaansa kirkon hautausmaalta. Nuorena kuolleen veli  Ericin hauta on kirkon vieressä.

keskiviikko 3.9.

Vaikuttava päivä. Ensin pitkä Zoom-kokous sukukirjasta.  En ehtinyt paljon hengähtää, kun vanhin lapsenlapseni tuli yllättäen kahville. Kävimme hyvää keskustelua, joka itse asiassa menee hyvin läheltä joitakin blogipostauksia ja miettimisiäni suvun kipeistä pisteistä ja terapian tarpeesta. Sain lisää oivalluksia. Sitten vielä tyttäreni kävi poikiensa kanssa, kun Alex oli tullut kolmen päivän leirikoulusta. Nyt on ilta ja Minni ehdottaa nukkumaan menoa.

torstai 4.9.

Vauhdikas viikko meneillään. Kauniita syksyisiä päiviä. Eilen varasin tälle päivälle verikokeen, jossa pitäisi käydä kolmen-neljän kuukauden välein. Kun kerran lähtee kotoa kylille, samaan voi ajoittaa muitakin juttua tai sitten sattuman kautta tulee muita. Apteekki, muutama valokuva ja kauppa ym.

Aamulla mietin taas Eemeli Peltosen kuolemaa, josta on tullut lisää tietoa. Prednisolon suurina annoksina voi tuoda mukanaan mielenterveydellisiä ongelmia. Otin viime vuoden puolella samaa kortisonivalmistetta useana kuurina, mutta hyvin pieninä annoksena ja lyhyen aikaa. Sen avulla selvisin eteenpäin, muttei se auttanut yksin. Psykiatrinen hoito kuten myös terapiat ovat Suomessa kiven alla. Paljon muitakin hoitoja ja apuja on poistettu.  Lääkkeistä on apua, mutta ne voivat viedä toisenlaiseen kierteeseen. Minäkin olen kirjoittanut paljon Trexanista ja sen aiheuttamista oireista, huonoista päivistä.

perjantai 5.9.

Huh sentään. Järjestelin ja hoidin tekemättömiä omia asioitani läppärillä, mutta jouduin ottamaan kännykän sovelluksineen mukaan.  Monet asiat ovat siirtyneet kokonaan puhelinsovelluksella hoidettavaksi. Useita voi silti ja pitääkin hoitaa molemmilla.  Tuntuu, että olemme laitteisiin sidottuja. Tuntikausia vierähti, mutta sain siinä monen monta asiaa hoidettua ajan tasalle. Asuintalon sovellukset ovat jo aiemmin siirtyneet nettisovellukseksi. Olin jo aiemmin yrittänyt päästä ko. kotisovellukseen läppärillä. Yritin monta kertaa kirjautua pankkisovelluksella pääsemättä sisään. Sitten yritin puhelimella, hain sovelluksen ja sitä kautta onnistui, mutta jatko ei taida olla helpointa. Ohjeita on ladattava, mutta niitä olisi helpompi lukea tietokoneen ääressä kuin puhelimella. Siis aika hurahti. Lopuksi vielä poistin tai siirsin ison määrän sähköpostiviestejä.

Aamulla noustessani aikomukseni oli tehdä muitakin asioita. Osahan tuli edellä olevien toimien yhteydessä hoidettua, mutta paljon jäi odottamaan. Suuri osa elämästäni on ajatustyötä ja ajatusten setvimistä ja yritystä kirjoittaa niistä tavalla tai toisella.  

Eilinen mainintani lääkkeistä johti uusiin ajatuksiin. Kävin eilen verikokeessa, nivelreumalääkkeeni vaativat turvakokeen, jossa seurataan tiettyjä arvoja. Se on nopea toimenpide ja koska varaan sen netissä, niin aikataulu pitää aina prikulleen ja hoitaja on jo etukäteen ottanut tietoni esille. Tulokset ovat jo tänään nähtävissä kannassa. Niitä en kyllä ehtinyt vielä käydä katsomassa.

Olin kasannut menoni yhteyteen muitakin juttuja. Toiseksi vanhin lapsenlapseni soitteli ja kertoi olevansa pahasti vilustunut ja jo kohta viikon poissa töistä, kuulosti aika pahalta, oli ollut kuumetta, nuhaa, vatsavaivoja jne. Koronatestinkin hän oli tehnyt, Kotona ei ollut mitään vilustumislääkkeitä, joten tuli puheeksi, että voisin ohimennen poiketa apteekissa, koska voisin samalla hankkia itselleni kohta loppuvan Salazopyrin lääkkeen, jota olen syönyt kaikki 13 vuotta diagnoosista lähtien. Kaupastakin voisin tuoda hänelle jotakin. 

Jätin autoni odottamaan Hyrrä- marketin parkkipaikalle kiertääkseni verikokeeseen mennessäni ison Prisman työmaan molemmin puolin valokuvaten. Palatessani kävin apteekissa, missä oli pitkä jono. Palvelu siellä on erinomaista. Joka kerta syntyy keskustelua yleensä lääkkeistä, aina eri proviisorin kanssa. Nyt tuli puheeksi korona-ajan ja long-covidin aiheuttama aivosumu, mikä herätti minussa ajatuksia.

Aloin ajatella, että minullakin on ollut eräänlaista aivosumua aina loppusyksystä 2023 lähtien, jolloin sairastin mahdollisesti koronan. Siitä alkoi tuskien taival, kun nivelreumani alkoi pahentua. En kertaa sairauskertomustani tässä, mutta en voi olla ajattelematta, että olen ainakin koko vuoden 2024 ja edelleen elänyt usein eräänlaisessa aivosumussa, joka on silloin tällöin aiheuttanut muistivääristymiä ja ihmeellisiä kaatumisia. Enkä ole vieläkään täysin selvinnyt siitä. Päänsärkyni hävisivät jo viime vuonna, mutta nyt ne joinakin päivinä vaivaavat minua aamuisin, jos edellinen päivä on ollut liian kiireinen. En kestä liian vilkkaita ja kuormittavia päiviä. Eilisen jälkeen kotiin palattuani olin taas todella uupunut. Uupumus on nykyään toinen luontoni, vaikka joskus innostun siitä huolimatta ja olen melko hyvässä kunnossa.

 

DH