Kulttuurin takana ja edessä

Eräs vaikeimpia asioita ihmisen elämässä on ymmärtää toisia ihmisiä, nähdä asioiden taakse, kohdata kaikista vaikeimmat asiat. Elämä ei ole toden totta tasaisella tiellä kävelemistä vaan siihen kuuluu alituinen kompuroiminen ja joskus kaatuminen. Oman itsensä tuntemaan oppiminen vie myös koko elämän eikä ole varmaa olemmeko koskaan valmiita. Ajattelen, että pitää olla myös valmis jättämään elämä kesken kaiken, kuolla, vaikka suunnitelmat eivät ole toteutuneet ja tehtävät valmistuneet. Näemme usein käyvän niin lukiessamme jonkun tunnetun ihmisen muistokirjoitusta.

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat suunnilleen samalta päivältä kuin nyt eli 13.8-14.8 vuosina 2010-2011. Tämä kuva on 14.8.2010 kävelylenkkini varrelta. Tähän aikaan viljapellot kutsuvat!

Anteeksi lukijani, että kirjoitan välillä tällaisia itsestään selvyyksiä, jotka te varmasti tiedätte paremmin kuin minä. Itse asiassa, joskus on vaikea päästä kirjoittamisen alkuun. Oliko se aasin silta, jota silloin käytämme. Toisaalta tuohon alkuun sisältyy aika paljon sellaisia asioita, joita olen alitajuisesti viime aikoina myös pohtinut. Tänä kesänä.

Nilkkani on rajoittanut minua, vaikka joskus jopa ajattelen sen olevan vain tekosyy olla menemättä kaiken maailman pippaloihin ja yrittää keskittyä elämään tässä ja nyt, rauhoittua. Toisaalta olotila on kovin tuttu jo viime syksystä alkaen. En vain ymmärtänyt sitä täysin tai en ehkä hyväksynyt ajatusta vaan kielsin sen kunnes se oli kohdattava.

Asioiden ja ilmiselvien totuuksien kieltäminen on inhimillistä. Vaikenemisen ja kieltämisen perimä on meissä suomalaisissa todella syvällä. Se luikertelee kaikkeen toimintaamme.

12.8.2010 piti vaihtaa verkkokeinu. Vanhemmat lapsenlapseni ovat jo aikuisia.

Tänään kirjoitan joistakin viime aikoina mieleeni juolahtaneista asioista, joista kaikista voisin kirjoittaa paljon enemmän. Kaikki aikanaan. 

Viime viikolla kolmas lapsenlapseni aloitti koulun. Jouduin voimakkaasti mukaan alkuun eikä ole ollenkaan pois suljettu, että se jatkuu tällä viikolla. Tuollaiset hetket vievät auttamatta ajattelemaan omia kokemuksia koulun aloituksesta ja miten hankalaa ja raskasta oli omien lasten koulun alkaessa. Kaikki kokemukset poikkeavat toisistaan, mutta jotakin yhteistäkin löytyy.

Mummo antoi vihdoin avata säästölippaat. 12.8.2010

Mieleemme jäävät voimakkaimmin kaikki iloiset asiat. Minua nauratti, kun näin jälleen itseni 7-vuotiaana istumassa kotini keittiön lattialla punaisen salkkumallisen koululaukkuni kanssa. Siihen aikaan koululaisilla ei ollut vielä reppuja. Oli keskiviikko 1.9.1954. Netistä löytää nykyään kuvauksia tuon ajan päivistä, tapahtumista, ilmiöistä ja ihmisistä. Tuona vuonna omassa kansakoulussani oli 1. luokan oppilaita vain 10, mikä saattaa olla aika vähän, kun ajattelemme tuota aikaa, jolloin suuret ikäluokat aloittivat koulunsa. Edellistä vuosikertaa eli 1946 syntyneitä olikin muutama enemmän. Olen kirjoituksissani aiemmin usein sivunnut omaa kansakouluani eli Kaloisten kansakoulua Rengossa. Rakennukset ovat vielä tallella, mutta koulua ei niissä ole enää aikoihin käyty.

Tuhkalan puistoa Lahelassa 14.8.2010

Isäni kävi aikoinaan 1920-luvulla samaa kansakoulua, isovanhempani lienevät käyneet koulunsa muualla Rengossa, mutta kyllä hekin osasivat lukea ja kirjoittaa. Sitä edeltävässä sukupolvessa lienee ollut jo enemmän luku- ja kirjoitustaidottomia. Vanhoista asiakirjoista näen, että ainakaan isovanhempieni vanhemmat eivät osanneet kirjoittaa, koska viralliset asiakirjat on allekirjoitettu puumerkillä. Kansakoulut alkoivat kiertokouluista ja vasta 1800-luvun lopulla pitäjään alettiin perustaa ”korkeampia kansakouluja”.  Kirjoitan aiheesta ehkä joskus myöhemmin lisää. Täältä pääset lukemaan kansakoululaitoksen historiaa. 

Arttu ahkerana 12.8.2011.

Vahvan muiston mukaan istuin siis punaisen laukkuni kanssa keittiön lattialla. Olin tullut koulusta ja olisin halunnut lähteä sinne heti uudelleen. Olin innoissani. Omat lapseni ja lapsenlapseni ovat ennen koulua olleet päiväkodissa ja nykyään myös esikoulussa, joten kokemukset ovat toisenlaisia. On myös ero siinä, että minun lapsuudessani maaseudulla vanhemmat olivat kotona, mutta myöhemmin äidit olivat töissä tai jopa usein yksinhuoltajia. Silloin koulun alku oli huomattavasti vaikeampaa, jopa tuskallisen vaikeata kuten jo päiväkotiaika. Työläisten ja toimihenkilöiden työpäivät erosivat. Useimmat lapset tuotiin päiväkotiin varhain aamulla.  Toin aina lapseni viimeisenä päiväkotiin ja hain viimeisenä. Käytännössä olin myös aina huolehtimassa asiasta yksin.  Näen itseni työntämässä rattaita paksussa lumessa viedessäni lasta hoitoon. Toisaalta näen myös, kuinka kannoin lumisateessa tytärtäni halki Riihimäen kotimatkalla päiväkodista. Jouduin vielä palaamaan takaisin, koska olin unohtanut laukkuni päiväkotiin. Lumisateet ja lumi tuntuvat usein vahvistavan muistoja. Tuolloin oli alkutalvi 1973 ja tyttäreni oli 4-vuotias.

Paljon muitakin muistoja tulee mieleen, yksittäisiä hetkiä. Ne voivat olla asioita, jotka palaavat joskus uniin symbolisella tasolla. Emme koskaan pääse menneisyydestämme eroon. Silti meidän on vaikea mennä toisen ihon alle ja kokea ja tuntea hänen kokemuksensa. Vasta vanhana saatamme ymmärtää siitäkin jotakin, mutta emme aiemmin. Olen silloin tällöin jopa näissä kirjoituksissani yrittänyt asettua omien vanhempieni ajatusmaailmaan. Emmehän silloin puhuneet emmekä nytkään puhu asioista vapaasti voidaksemme olla lähempänä toistemme maailmaa. 

Puhumattomuus on siis edelleen tabu. Saatamme puhua välikäsien kautta, mutta emme keskustele suoraan. Opetamme saman tavan lapsillemme. Ihon alle on vaikea nähdä, kun on kiire ja muut asiat ovat päällimmäisenä. Kirjoittaminen, piirtäminen tai mikä tahansa taiteilu ovat oiva väline itse kullekin käsitellä tai tuoda sisälle jääviä asioita näkyviksi, myös toisten nähtäviksi. Jollei sitten sitäkin pidetä liiallisena avoimuutena ja paljastamisena kuten minun blogejani jotkut saattavat pitää.

Nyt jo lähes unohdin, mistä muusta minun piti nyt kirjoittaa. Ehkä ne aiheet tällä kertaa jäävät vain maininnaksi, joihin saatan palata joskus myöhemmin. Molemmat liittyivät karjalaiseen verenperintööni. Muuten, vaikka karjalaisia saatetaan kuvailla avoimiksi ihmisiksi, tuo puhumattomuuden ja sulkeutuneisuuden perintö koskee myös heitä. Voi tuntua, että he ovat erilaisia, mutta huit hait. Hyvin he silti ovat sopeutuneet uusiin olosuhteisiin jouduttuaan jättämään kotiseutunsa iäksi.  Jotkut ovat jopa unohtaneet täysin alkuperänsä ja juurensa. Toisaalta monet muutkin ylipäänsä eivät jaksa olla kiinnostuneita juuristaan. Eikä tietysti tarvitsekaan. En yritä mitenkään tässä puolustella omaa suurta kiinnostustani.

Tuusulassa vietettiin viime viikolla valtakunnallisia kotiseutupäiviä.  Samalla Kotiseutuliitto täytti 70 vuotta. En osallistunut mihinkään tilaisuuteen, vaikka kaikki tapahtui tässä lähistöllä vain kivenheiton päässä. Aihe sinänsä on kiinnostanut aina. Osallistuin sentään kuuntelemalla avajaispäivän 8.8.2019 ”Kulttuuri liikuttaa”-seminaarin annin. Kyllä kannatti. Tässä linkki taltioituun seminaariin. Suosittelen. Kaikki osuudet olivat todella hyviä.

Kun luennoitsijat kertoivat omista kotiseuduistaan, niin en voinut olla ajattelematta jälleen kerran omia tuntemuksiani. Museoviraston erikoisasiantuntija Leena Marsio palautti mieleeni aineettoman kulttuuriperinnön. Olen joskus jakanut siitä linkkejä Facebookissa ja miettinytkin asioita, mutta nyt kävin tarkemmin tutustumassa laajaan materiaaliin. 

Ystävä kuvaamassa puutarhaani 12.8.2011

Unescon yleiskokous 2003 hyväksyi sopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta.  Sopimukseen on liittynyt 177 valtiota. Suomessa luettelointi on aloitettu 2016. Tähän mennessä Suomen elävän perinnön kansalliseen wikiluetteloon yhteisöt ja järjestöt ym. ovat ilmoittaneet runsaasti aiheita. Unescon luetteloon Suomi voi vuosittain ehdottaa vain yhtä aihetta. Opetus- ja kulttuuriministeriö on ehdottanut tältä vuodelta kohteeksi saunomista. Ensi vuodelle on ehdotettu kaustislaista viulunsoittoa. Tästä linkki kyseiseen kohtaan.

Tuusulan taiteiden yö oli sinä vuonna 12.8.2011.

 

 

Sivuilla on valtavasti tietoa, jota en edes yritä täällä sen enempää kommentoida. Luentoa kuunnellessani minulla välähti. Kukaan ei ole vielä ehdottanut monimuotoista, rikasta luovutetun alueen edelleen elävää karjalaisuutta.  Kun nykyään puhutaan karjalaisuudesta, tarkoitetaan yleensä nykyisen Suomen Pohjois- ja Eteläkarjalan karjalaisia,  ei siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä ylläpitämää kulttuuria. Karjalan liitto tarkoittaa sillä seuraavaa (kopio liiton sivulta): ”Karjalaisuus on elämää, toisen ihmisen huomioimista, tietoisuus suvun juurista, elämäntapa, kodin ja suvun perintö, runoja, lauluja, taidetta, unelmia, uuniruokien, potatkakkaroiden ja riisryynpiiraiden tuoksua. (Karjalan Liiton aluevastaavat)”.

Minun käsitykseni on laajempi, mikä tulee esille myös avatessa Karjalan liiton sivuja eteenpäin. Onpa vaikea aihe laajuutensa vuoksi. Entä ”karjalainen identiteetti” tai ”karjalaisuus ilmiönä”. Välähdykseni tuli nyt kuitenkin kirjattua tänne blogiini.

 

Ystävän taidetta.

Toinen asia, jota tulin miettineeksi viikolla. Koska minulla on DNA-tulosten mukaan juurissani eniten suomalaista, balttilaista ja itä-eurooppalaista perimää eikä juuri mitään viitteitä Venäjään, niin aloin taas kerran pohtia, mistä sukunimi Sirkiä (äitini sukunimi) voisi tulla. Ajatteluni lähtökohta oli eräässä Karjala-lehdessä 2007 olleessa artikkelissa, joka osui lehtileikevarastosta käsiini. 

”Muinaispreussiheimot Suomen asuttajina keskiajalla”-otsikon alla Ilmari Kosonen käsitteli aihetta. Hän kirjoitti, että Muinais-Preussista lähteneet pakolaiset ja Liivinmaalta lähteneet suomenheimoiset olivat merkittävä ryhmä Suomen asuttajina keski-ajalla. Hän mainitsee, että se näkyy myös vahvasti suomalaisessa suku- ja paikannimistössä. Artikkelista ei tässä sen enempää. 

Mutta se vei minut tutkimaan sanojen etymologiaa. Sirgis ja Zirgis liittyy baltialaiseen sanastoon tarkoittaen hyvää ja kaunista hevosta. Zirgas-nimellä se esiintyy liettuan kielessä ja taas Sirgas on vanha preussilainen oria tarkoittava sana.  Siellä mainitaan myös eloisa, minkä me voimme kääntää sirkeäksi. Tässä linkki latvialaisen zirgs-sanan etymologiaan. Tein siitä oman tulkintani. En ole koskaan hyväksynyt sitä, että sukunimi olisi tullut nimestä Sergei kuten jotkut ovat osoittaneet. 

 

Meidän tuntemat ensimmäiset Sirkiät ovat olleet ratsumiehiä ja tulleet sodasta Kuolemajärvelle  ja Uudellekirkolle. Ei sitten mikään ihme, että tuollainen sana olisi tarttunut nimeksi 1700-luvun alkupuolella, jollei nimeä ole aiemmin ollut. 

Muut pohdinnat jäävät sitten myöhempiin blogeihin.

Tämän päivän haasteita

Haaste on varmasti myös sellainen sana, jonka merkitys on muuttunut. Ajattelin kirjoittaa ensin otsikoksi "Tämän päivän ongelmia", mutta se kuulosti liian negatiiviselta. Toisaalta enhän aikonut kirjoittaa varsinaisesti ongelmista vaan asioista, jotka juuri nyt askarruttavat minua. Haaste-sanaa käytetään mielestäni taas asioista, joitka vaativat ponnisteluja ja ratkaisun etsintää. Ongelmat ovat pysyvämpiä. Toisaalta sana liittyy oikeudenkäynteihin kuten vaikkapa Wikipedian mukaan seuraavasti:

Haaste on oikeudenkäyntiin liittyvä termi. Haasteella tarkoitetaan vastaajalle annettua kehotusta vastata kirjallisesti kanteeseen tai syytteeseen tai saapua oikeuden istuntoon. Tuomioistuin antaa haasteen vastaajalle sekä siviiliasioissa että rikosasioissa.

En todellakaan aio mennä kovin syvälle suomalaisten sanojen etymologiaan. Mutta kun se on hyvin kiinnostava alue ja aika usein pähkäilemme ystävien kanssa sitä, miten käsitämme sanoja, viivähdän hetken aiheessa.  Aika on ilmiselvästi muuttanut sanojen merkityksiä  ja ne ovat koko ajan käymistilassa. 

Tässä vähän aikaa sitten eräs ystäväni otti pöydälle sanan nautinto ja nauttia. Totesimme yhdessä, että meidän  mielestä sana kuulostaa joissakin paikoissa likaiselta ja inhottavalta. Sen käyttötarkoitus on ikäänkuin kaventunut. En voi esimerkiksi käyttää sanaa omista harrastuksistani kuten  lukemisesta, valokuvauksesta ja kirjoittamisesta. Toisaalta en voi niistä edes käyttää sanaa harrastus. Ne ovat elämäntapani. Auta armias, jos minun pitää sanoa, että nautin vaikkapa taiteesta ja luonnon kauneudesta. 

Internetin suomisanakirja kertoo näin:

Sivistyssanakirja: nauttia

nauttia

 [ˈnɑut̪ːi.ɑˣ]

1. ( ks. erikseen) syömisestä, juomisesta yms. esim. Nauttia aamiaista. Päivälliseksi nautittiin lihakeittoa. Nauttia virvokkeita. Nauttia Herran ehtoollista. Lääkkeiden nauttiminen. Poistui ravintolasta hiukan [alkoholia] nauttineena.
2. saada jatkuvasti jotakin etua tai edunomaista osakseen, hyväkseen. esim.Nauttia eläkettä, suurta palkkaa. Nauttia opetusta. Nauttia arvonantoa. Hallitus nauttii eduskunnan luottamusta.
3. tuntea voimakasta mielihyvää jostakin
4. käyttää hyväkseen jotakin mielihyvää tuottavaa. esim. Nauttia musiikista, luonnon kauneudesta. Nauttia elämästä. Nauttia täysin siemauksin.

Jokainen voi siis itse päättää, milloin käyttää sanaa vai voiko sen voimakkaan mielihyvän korvata jollakin sopivammalla sanalla tai lauseella.  Nauttiminen ja nautinta tuo mieleen jotakin vanhakantaista kuten vaikkapa nautintaoikeudet, joka taas on lakitermeihin liittyvää kuten tuo haaste. Englanninkielessa sana ENJOY ei kuulosta niin pahalta,  koska se sisältää sanan ilo. 

Eilen keskustelimme Facebookissa hetken sanoista vertaistuki ja parisuhde, jotka ärsyttävät  myös minua sanoina, vaikka ne varmaan kuvaavatkin aiheitaan hyvin. Olisiko niin, että ne kuulostavat niin virallisilta, mutta myös niin keksityiltä.

Selailin aamupäivällä käteeni osuneen tämän viikon Kotilieden. Lehti mainosti siinä omaa osastoaan ensi viikon Helsingin Kirjamessuilla. Osastolla saa opastusta sukan kantapään neulomisessa ja kuulee, mistä suomen kielen sanat ovat peräisin.  Torstaina 25.10. ja 27.10. paikalla ovat suomen kielen kouluttaja ja tietokirjailija Marsa Luukkonen ja etymologi Kalevi Koukkunen.  Sanoja, joille haluaa selvitystä voi lähettää etukäteen marsa.luukkonen@saunalahti.fi. Kysymysten lähettäneiden kesken arvotaan ilmaislippuja. Olen menossa torstaina kirjamessuille, mutta siinä vilinässä voi osasto jäädä väliin.  

Alex 8 kuukautta

Tyttärenpoikani suloinen Alex täytti eilen 8 kuukautta ja vietti monta  tuntia luonani. Kun hän sitten iltapäivällä lähti perheensä kanssa kotiin, niin hänen vaaleansininen potkupukunsa oli polvista melkein musta, kun hän luuhannut likaiset lattiani läpikotaisin. Hän tutki talon kaikki huoneet kontaten perässäni. Häntä on kyllä tarkkaan valvottava, koska sopivan kohteen löydettyään hän nousee hetkessä pystyyn sitä vasten. Kohde voi olla liian kevyt ja liikkuva ja lisäksi vaikka hän seisookin tukevasti ja osaa useimmiten laskeutua itse alas, niin huomio saattaa kiinnittyä johonkin muuhun ja silloin hän kellahtaa, Niin ei eilen päässyt käymään. Kaikki mummot/mummit/isoäidit toki tietävät nämä asiat kuten äiditkin. Kun omien lasten vauvaikä on vuosikymmenten takana, on jo paljon unohtunut. Paljon jää äideiltä kiireessä kirjoittamatta ja tallentamatta. On todella hienoa, että näistä asioista on sitten myöhemmin kirjoitettua aineistoa. Ja nykyään meillä on myös runsaasti valokuvia tuosta nopeasti ohi menevästä vauva-ajasta.

Kaivoin marraskuussa 1980 syntyneen poikani vauvakirjan jälleen kerran esiin ja tässä sen 8 kk:n sivu. 

Isäni taas piti aikoinaan kirjaa minusta ja siellä hän kirjoitti seuraavaa:

"Seisoin tuolin nojalla 7 kk:n ikäisenä.  8 kk:n ikäisenä kuljin istuviltani jo eteenpäin ja lykkäsin tuolia edelläni kun seisoin sitä vasten. Konttasin 7,5 kuukauden ikäisenä. Kävelin 1v 13 päivän ikäisenä."

Alexista voisin eilisen osalta laittaa tänne diasarjan kaikista niistä kuvista, joita kuvasin. Käytin kolmea kameraa, joita oli eri paikoilla. Minun piti aina ehtiä tukemaan häntä, kun oli nousemassa tutkimaan milloin mitäkin kaappia, tuolia, hyllyä tai pesukonetta. Silloin en aina pystynyt kuvaamaan. Äidillään on kyllä kova vahtiminen. Yllä kerättynä osa eilisistä kuvista kollaasiin.

Tässä Alexin äiti suunnilleen 8 kuukauden ikäsenä.

Jos äideillä on paljon puuhaa pikkuisten kanssa, niin naiiville mummille jää vain iloitseminen, jos joskus tarvittaessa voi olla apuna. Se ei sinällään ole minulle mikään haaste vaan siinä voin unohtaa hetkeksi ne kaikki tekemättömät työt ympärilläni, jotka sitten myöhemmin alkavat vainota minua. Tänään naapurieni piti tulla auttamaan katon ja rännien puhdistamisessa ja minun oli tarkoitus sen jälkeen haravoida. On pihalla sen verran kauhistuttavan näköistä, että sinne tuskin kehtaa enää mennä. Tänään on taas satanut aamusta lähtien, joten siinä ne pihatyöt. Tuskin kukaan ulkopuolinen katselee samoilla silmillä.

Vielä pahempia=vaativampia  haasteita ovat nuo kaikki muut asiat, joihin aikani ei riitä ollenkaan. Näitä on vaikkapa kotiarkiston  ja oman kirjataivaani =kirjastoni  järjestämiseen, jotta kunnolla voin aloittaa tutkimukset tai edes kunnon suunnittelun. Nyt etsimiseen menee aina oma aikansa. Päivä ehtii siinä usein loppua ja väsymys astuu tilalle. Pitää vain hyväksyä, että kaaos kuuluu elämääni vielä pitkään.  On turha murehtia tulevaa. On vain hyvä, että olen selättänyt sairauteni näin hyvin. Sanon usein itselleni, että sen minulle aiheuttamien vaurioiden korjaaminenkin vie aikansa. Siksikin joudun jättämään paljon asioita väliin. Siinä sitä haastetta kerrakseen yhdelle ihmiselle,