Naisen työ

Tuolla Facebookissa tulee nykyään muistutuksia edellisinä vuosina samana päivänä jaetuista asioista. Tänään osui silmiini, että 27.4.2011 jaoin seuraavan blogin, joka hävisi monen muun kirjoituksen mukana taivaan tuuliin 2012, kun kuvablogi.comin toiminta aivan yllättäen loppui. 

25.4.2011. Lapsenlapset ovat sittemmin kasvaneet ja on tullut kaksi lisää. Vastapäisen talon kulmilla katselevat naapurissa nykyisin asuvat lapset ovat myös saaneet lisää sisaruksia. Mopoilu on mennyttä aikaa.

Moni asia on muuttunut näiden neljän vuoden aikana.  Sairastumiseni muutti myös asenteitani jonkin verran. Otan nyt asiat rennommin ja olen oppinut olemaan huolehtimatta huomisesta. Kaikki tekemättömät työt hoituvat loppujen lopuksi, vaikka minä en niitä tekisikään. Eikä kukaan muu oikeastaan kiinnitä niihin huomiota tai ole edes niistä kiinnostunut.  Vaikka olen vanhentunut neljä vuotta, en enää käytä itsestäni nimityksiä "naiivi" ja "vanha", vaikka toki olen edelleen juuri niitä. Olen tänä aikana oppinut valtavasti uusia käytännön asioita ja tiedän selviäväni mistä vain. Mutta edelleenkin käteni ovat täynnä työtä. Olen vain oppinut paremmin hoitamaan työni vain  "toisella kädellä", rivakasti ja reippaasti. Olisinkohan perinyt taitoni talonpoikaisesta hämäläiskarjalaisesta taustastani, jonka olen sopeuttanut nykyaikaan? Valitessani valokuvia tähän kirjoitukseeni, huomaan, että paljon muutakin on muuttunut sekä pihalla, lähiympäristössä että perheessäni.

24.4.2011 tyttäreni syntymäpäivillä.

 "27.4.2011

Me naiset suoritamme elämämme aikana uskomattoman määrän työtä, jota ei lasketa työksi, jota ei arvosteta, joka ei näy missään paitsi omassa mielessämme. Nyt kun olen muutaman vuoden tarkkaillut elämää ulkopuolisen, kesken hyppyään aitaan (olisiko se piikkilangasta) roikkumaan jääneen silmin, asian suuruus on valjennut minulle. Kaiken huippu on se, että me joko väitämme nauttivamme niistä toistuvista töistä tai sitten vähättelemme niitä, koska teemme ne ikään kuin toisella kädellä. On myös pakollisia hoivatöitä, jotka ovat hyvin vaativia, mutta joita en varsinaisesti tässä tarkoita.

Pikkuapulaiseni naapurin Mökä iskee silmää. Hän vierailee meillä edelleen.

Koska minulla sattuu olemaan suhteellisen paljon muuta tekemistä kodinhoidon ulkopuolella, olen tietoisesti halunnut siirtää niitä tehtäviä toisarvoisiksi.  Koska haluan käyttää jäljellä olevan elämäni päivistä vain pienen osan toistuviin rutiinitehtäviin, kaipaan joskus itselleni "apulaista" hoitamaan taloutta ja nk. juoksevia asioita.  Sellainen ei ole köyhälle eläkeläiselle mahdollista. Toisaalta yksinelävän osalta ei ole niin väliäkään, jos kaikki on vähän rempallaan eikä ehdi aina edes laittaa ruokaa itselleen.

Yritän joka päivä liikunnan vuoksi työskennellä vähintään pari tuntia puutarhassa. Maanantaina sain vihdoin tehtyä kivikkoryhmän johonkin malliin, tosin varmaan kaikkien ohjeiden vastaisesti. Se on ollut itse asiassa suunnitteilla ja tekemättä kaikkiaan  jo 8-9 vuotta. En ole vain saanut ryhdyttyä toimeen. En ole ehtinytkään, koska jo pelkkä puutarhan ylläpito on vaatinut liiankin paljon työtä yhdeltä ihmiseltä. Eihän siihen paljon aikaa mene, mutta entä kun se inspiraatio iskee?  Jotkut tarvitsevat sitäkin.  Ja se iskee aivan odottamatta.

Krookukset olivat vielä elinvoimaisia ja taustalla oleva jalava pystyssä.

Nyt aloin siivota syreenipensaan alustaa ja napsia sen ympäriinsä levinneitä versoja poikki. Kaivoin pari isompaa juurakkoa tytärtäni varten. Pensaan juurelle oli kertynyt ylijäämätiiliä ja kiviä, joita aloin repiä sieltä pois. Siinä samassa mieleeni tuli, että voisin viedä ne siihen epämääräiseen kasaan, jota olin kerännyt etelärinteen kuoppaan. Siihen, pihan aurinkoiseen paikkaan olin suunnitellut joskus rakentavani kivikkokasvikukkapenkin. Tosin eivät tiilet, ruohottuneet, puoliksi mädäntyneet laudankappaleet ja halkeilleet kivet ole ohjeiden mukaisia ainesosia.  Mutta entä sitten? 

Ohjeiden antajia tässä maailmassa nimittäin riittää, mutta ei tekijöitä! Kolme kasviakin á 2,90 ostin siihen Pirilän kukkatalosta. Tämä, ei siis ollenkaan puhdasoppinen kivikkotarhani on vielä kesken ja saattaa olla sitä kauankin, koska seuraavaan inspiraatioon voi kulua aikaa tai sitten ei. 

Tuolla pihan nurkkaa vastapäätä miehet suunnittelevat parhaillaan metsikön kaatamista. Sinne rakennettiin uusi talo.

Sisareni poikkesi pääsiäisen aikaan ja pesi olohuoneen kolme isoa ikkunaa. Muut talon ikkunat ovat työn alla. Tänään aamusella sain jo pari pestyä. Pihatyöt ovat hyvässä mallissa, kukkapenkkiin toin oksasilppua eilen ja kitkin jo voikukkia, ruohon alkuja ja vuohenputkia. Pihalta kertyy myös keväällä yllättävän paljon roskaa, vaikka ehdin viime syksynä hyvin haravoida lähes kaikki puutarhan kolkat. Kaikki naiivin naisen puutarhassa vuosikymmenen aikana tekemä työ ja sinne sijoittama rahakin – onko se todella arvotonta?  Vaikka suuri osa siitä onkin ollut pelkkää ylläpitoa kun muuhun aikani ei ole riittänyt.  Nyt vihdoin voin tehdä kaikkea nautiskellen niillä ainesosilla, joita puutarha itse tuottaa. Se antaa ideoita, inspiraatioita. Ostan sinne vain sellaista, mitä todella itse tarvitsen.

Nyt olisi myös vihoviimeinen aika laittaa muutama kesäkukan siemen itämään, mikä ei sinällään ole sekään pakollista ja tärkeää, sillä ne kaikki voin kylvää myös suoraan avomaalle ja ruukkuihin myöhemmin. Auton siivous odottaa, vien sen vuosihuoltoon perjantaina. Polkupyörän pesu, sekin on huollettava. Pyörän renkaat ovat varmaan hajonneet usean vuoden ulkona olemisesta.

Tästä tuli sellainen töiden muistikirja?  Runsas työntekohan tunnetusti auttaa estämään ajattelemasta syvällisiä, mihin minulla lienee synnynnäinen taipumus, minkä satunnainen lukija on ärsytykseen saakka ehtinyt jo huomata.

Vähän myöhemmin alkukesästä 2011. Huh, onko tuo pöytäliina jo noin vanha?

 Tämän päivän aiheeni oli kuitenkin se naisten näkymätön työ, varsinkin kotona tehty työ. Työpaikoillakin naiset tekevät melkein kuin ohimennen ne työt, mitä muut (=miehet) eivät koskaan tee, koska ne eivät näy missään. Vielä vuosisata sitten naiset eivät lähestulkoon saaneet ajatella omilla aivoillaan. Jos he ovat kautta aikain olleet joskus jopa ei-toivottuja miehen jatkeita ja näkymättömäksi hälvennettyjä olentoja, niin aika pitkälti heidän jokapäiväinen työnsä on edelleen sitä.

 

Ajatukseni ovat hyvin sirpalemaisia. Ajattelin näitä asioita hyvin paljon jo 1980-luvulla ja sitä henkistä perintöä puran edelleen.  Jouduin lunastamaan paikkani silloin runsaalla työnteolla tuodakseni elannon perheeseen ja niin on aina sittemmin ollut. Jotenkin tuntuu, että erityisesti Suomessa naiset ovat ottaneet itse liikaa vastuuta kaikesta työstä hyväksyen asemansa kyseenalaistamatta. Elämän katkokohdat pistävät vahvan virtauksen päälle, tuovat halun pureutua asioihin juurta jaksain. Niin on käynyt minulle yrittäessäni nähdä itsestään selvyyksienkin taakse. Mutta tämä on edelleenkin vain sellaista keittiöpohdintaa, naivin naisen elämän ilo.

 

Tämän päivän elämässäni entiseen on se ero, että nyt voin hyvällä omallatunnolla antautua ”omille” asioilleni ja unohtaa nuo ”työt”, joista tänään aloitin tämän kirjoituksen ja johon näköjään aina uudelleen palaan. Siinäkin on kyllä vaaransa mökkihöperyydestä puhumattakaan.  

En voinut olla ajattelematta erästä minuun suuren vaikutuksen tehnyttä elokuvaa (etten vain olisi maininnut sitä jo joskus aiemmin).  Se kertoi kirjailija ja filosofi Iris Murdochin (1919-1999) elämästä ja hänen sairastumisestaan Alzheimerin tautiin. Elokuva on vuodelta 2001 ja siinä nuorta Irisiä esittää Kate Winslet ja vanhaa Judi Dench. Elokuva perustui Iris Murdochin miehen John Baileyn kirjaan. Pariskunta oli varmaan aina hyvin boheemi, joten ei ollut mikään ihme, että vaimon sairastuessa, kaikki kotityöt jäivät tekemättä. Talo kertyi täyteen roinaa, roskia ja jätteitä. Se ei tietenkään ollut elokuvan sanoma, mutta se iski minuun silloin hyvin voimakkaasti. Se ei myöskään ollut suoranaisesti tätä juttua tukeva tarina, mutta assosiaatiot veivät minut sinne, koska se symboloi tavallisen naisen elämää. Vasta sitten ne työt näkyvät, kun hän ei enää niitä tee. Tässäkin lähiympäristössä asuu pari naista, joiden loputon aherrus on päättynyt sairauden myötä. Mies on lopulta ollut pakotettu tarttumaan sellaisiin töihin, joita ei ennen ollut edes olemassa. Nyt sekin työ on muuttunut näkyväksi.

Tässä kirjoittamisen välillä olen jo pessyt ne ikkunat ja paljon muutakin. Iltakin on ehtinyt tulla. En muuten mitenkään halua tässä aliarvioida miesten työtä enkä kuuluta muutosta. Olisi vaan hienoa, jos tästä maailmasta tulisi joskus kaiken kaikkiaan tasa-arvoinen. "