Aivan mahtava ilta. Ihania ihmisiä. Loistava tarinan kertoja. Sellaisten hetkien loisteessa haluaa
viivytellä hiukan pidemmän hetken. Se
oli kuin olisi puhaltanut saippuakuplia ilmaan ja nauru helskyi ilmassa. Olimme
kaikki uudelleen lapsia leikkimässä aurinkoisella pihalla. Olin sanaton. Olen edelleenkin sanaton. Olisi aika mennä nukkumaan, olen väsynyt.
Ehkä tänä yönä en kärsi päänsärystä ja elämän joskus niin raskaasta paineesta.
Lataan illan runsaat valokuvat koneeseeni vasta huomenna. Kirjoitan ja jaan
niitä vasta sitten. Hoitelen rästissä olevia tehtäviäni huomenna. Pieni
surumielisyys valtaa mieleni. Kauniit hetket hiipuvat pois, siirtyvät
kauemmaksi.
Olen joskus kirjoittanut siitä punaisesta
langasta, jota ihmiset yrittävät ottaa kiinni. Muistan erään keskustelun
vuosikymmenten takaa, kun eräs ystävä puhui aiheesta, kadottamastaan langan
päästä. Ajatus oli minulle silloin aivan vieras. Miten joku voi kadottaa langan
eikä löydä sitä enää? Omituinen vertaus!
Mutta minustahan tuntuu nyt usein, että olen kadottamassa langan. Olen usein liian väsynyt enkä jaksa innostua
enää samalla tavalla kuin ennen. Milloin
ennen? Viime vuonna, viisi vuotta sitten? Seuraavana päivänä en
muistakaan asiaa enää. Olin vain juuri silloin niin väsynyt, että se sai
mieleni harhaiseksi. Väsymys on ikävä seuralainen. Menin nytkin nukkumaan ja uneksimaan. Jatkaisin aamulla.
Mitä kaikkea Seivästön rantahiekat voisivat vielä kertoa... |
Anna Kortelainen oli torstaina Helsingin
Kuolemajärvi-kerhon tilaisuudessa kertomassa omista Karjalaan liittyvistä
kirjoistaan ja niiden historiasta, omasta historiastaan, joka on niiden kautta
saanut uusia ulottuvuuksia, sisältöä, tietoa.
Sitä keriytyy koko ajan lisää, elämän monikerroksellisuus tulee
näkyviin. Esitys oli sykähdyttävä ja tunteita herättävä. Meistä moni sai kyyneleet silmiinsä. Toisaalta
välillä sai nauraa kyyneleet silmissä.
Minusta tuntui taas hetken, että menetän sanani ja
puhekykyni. Se saattaa olla pelkkää
samaistumista esittäjään. Olen
samanlainen monessa mielessä, ajattelen samalla tavalla, mielikuvitukseni
lentää samoin, kiinnostuksen kohteeni ovat samat. En vain saa asioita ilmaistua niin hienosti
kuin hän. Minulla ei ole kykyä kirjoittaa hänen tavallaan. Kun hänen esityksensä oli loppu, tuntui, että
me kaikki ryntäsimme hänen ympärilleen pyytämään kirjoihimme signeerauksia,
kertomaan asioitamme, muistojamme, ottamaan selfiekuvia ja kaikkea muuta hassua.
Olimme ihania pikkulapsia. Tunteet olivat pinnassa.
Muististani kuoriutui joitakin asioita
kuunnellessani esitystä ja myöhemmin ajaessani kotiin. Olen aina ollut mieletön
Ranskan ihailija kuten Anna Kortelainen. Nuorena ihailin Ranskan vallankumousta
ja kirjoitin jopa aiheesta ylioppilasaineeni. Äskettäin ennen Ranskan
terrori-iskuja keräsin kaikki Pariisia koskevat kirjat pöydälle ja aloin
kirjoittaa piristääkseni itseäni. Se kirjoitus jäi kesken. Sana
"avojaloin" nostatti myös muiston mieleen. "Avojaloin tai
paljasjaloin Intiassa" - kun olin jäämässä eläkkeelle, ajattelin ehtiväni
eläkkeellä ollessani tehdä kaikenlaista kuten matkustella. Niinhän ei sitten
käynyt. Haave on muttanut vain muotoa, olen myös alkanut kahlata lähes avojaloin
sukujeni kotiseuduilla. Kerran kerroin tuosta lauseesta eräälle intialaiselle
postcrossing-ystävälle. Hän vastasi, että Intiassa ei voi kulkea avojaloin,
koska maaperä on niin karkeaa.
Entä Havin vallit Viipurissa... |
Myöhemmin keskustelin ystäväni kanssa pienistä
asioista, jotka tulivat esille nytkin jopa meissä itsessämme. Minua on usein
sanottu vilkkaaksi ihmiseksi, melkein sosiaaliseksi. Oikeastaan en ole sitä
vaan rakastan yli kaiken omaa rauhaani ja hiljaisuutta. Niin on ollut aina.
Lapsena ihmettelin omituisuuttani, itkuherkkyyttäni ja liikuttumistani
asioista, jotka muissa eivät herättäneet minkäänlaisia tunteita. Myöhemmin olen aktiivisesti hakeutunut eri
seuroihin, mutta yksinomaan oman mielenkiintoni viemänä. Olen usein kuitenkin
äärimmäisen uupunut palattuani kotiin ja haluan olla yksin ja rauhassa.
Jopa blogien kirjoittaminen alkoi dilemmasta
luonteeni eri puolien välillä. En pystynyt millään olemaan samalla tasolla
muiden työtoverieni kanssa. Tunsin, että kukaan ei kuunnellut minua, mutta
minun oli aina kuunneltava muita. Päätin, että en jatka yrittämistä ja itseni
pakottamista johonkin muottiin, johon en pysty vaan alan kirjoittaa
aktiivisesti korvatakseni voimakkaan haluni sanoa jotakin. Tarvitsen vain
enemmän aikaa sanoakseni, puhumalla en siihen pysty ilman, että minut jyrätään
alle. Ongelma on tullut esille monen
monituista kertaa senkin jälkeen. Enemmän introvertti ihminen jää helposti
muiden jalkoihin. Itsetuntemus auttaa.
Ihminen on luonteeltaan joko introvertti tai ekstrovertti. Jokainen meistä ei ole aivan puhtaasti jompikumpi vaan on olemassa aste-eroja. Termit on esittänyt aikoinaan kuuluisa Carl
Jung 1921 esitellessään erilaisia
psykologisia tyyppejä. Kannattaa muuten lukea tässä linkkaamani Jani
Kaaron 2012 Helsingin Sanomille kirjoittama artikkeli ”Maan hiljaisten voima”. Löysin myös tällaisen
sivun ”Introvertit.net”. Itseasiassa Wikipedia linkitti näihin.
Ja kuinka paljon historiaa vanhan tuomiokirkon muureissa on... |
Vaikka ihminen olisi kuinka eloisa ja puhelias, ei
hän kuitenkaan ole ekstrovertti. Joskus melkein kadehdin ihmisiä, jotka
pystyvät sanomaan kesken kaiken mitä tahansa tai esittämään älykkäältä
kuulostavia kommentteja ja kysymyksiä. Pysyttelen useimmiten hiljaa ja
kuuntelen, mutta mieleni työskentelee koko ajan. Se kirjoittaa jo seuraavaa tai
sitä seuraavaa blogiaan. Mieleni
kirjoittaa muistiin vastaisen varalle.
On ihanaa, että on joku ihminen, jonka kanssa sitten voi niitä ajatuksia
ja kysymyksiä puida.
Kirjoittaminenkaan ei ole helppoa. Jo ennen Anna
Kortelaisen tapaamista ajattelin, että hän on siirtynyt kaukaisempien aiheiden
tutkimuksesta lähemmäs ja sisemmäs, omaan tuntemattomaan menneisyyteensä, josta
putkahtaa koko ajan lisää uusia aiheita.
Se on kuin sipulin kuorimista ja purkamista kokonaan auki. Jostakin mielleyhtymästä tulee sitten taas
uutta. Valokuva herättää uuden ajatuksen, josta syntyy kirja. On niin kovin
tuttua minullekin.
Luin Anna Kortelaisen ”Avojaloin”-kirjaa ennen
tilaisuutta. Siellä on montakin asiaa, joista haluaisin kirjoittaa omin silmin
katsottuna. Minua liikutti erityisesti Laila Hirvisaaren ja Eeva Kilven kirjeenvaihto, jossa he muistelivat
menneitä, yhteisiä matkoja. ”Voin kokeilla omaa muistiani sinun muistisi avulla,”
kirjoittaa Eeva Kilpi vastauksessaan Laila Hirvisaarelle. He molemmat muistelevat
Matti Kurjensaarta, joka on ollut mukana yhteisillä matkoilla jonnekin ja jostakin.
Erään kerran Eeva pelastaa Lailan hengen Lauttasaaren
sillalla vetäessään tämän sivuun auton tieltä. Naiset olivat nousseet autosta
siellä tapahtuneen onnettomuuden ja kolariauton estämänä. Heidän noustuaan autosta takaa tuli toinen auto,
joka vei heidän autonsa sivupeilin ja olisi vienyt Lailankin, jollei Eeva olisi vetänyt häntä
turvaan.
Lailan kirjeestä löydän myös tiedon,
ettei hän enää asukaan Tuusulassa vaan Helsingissä, jossa hän näkee ikkunastaan
lähtevät ja tulevat laivat. Silti hän kaipaa lähelle Tuusulanjärveä, jossa hän
asui 29 vuotta.
Minulta jäi lukematta kirjan viimeinen kertomus,
Anna Kortelaisen kirjoittama ystävästään, ”Palmikkopäinen tyttö 1980-luvun
Viipurista”. Nyt luen sen loppuun. Myös minä tulen palaamaan Viipuriin ja
jatkamaan siellä "tutkimuksiani". Aika monta tekstiä odottaa vielä paneutumistani, monta kirjaa lukemista. Koko Karjalan kannas on meidän muistimme maa
ja se on täynnä lukemattomia tarinoita, joista voimme ammentaa. Kukin omalla tavallamme. Tarvitsemme kuitenkin Anna Kortelaisen kaltaisia innostavia ihmisiä. Hän nosti omatkin unelmani taas pinnalle. Kiitos hänelle!
Oikein kadehdin iltaasi Anna Kortelaisen seurassa. Uskon, että oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tapaaminen ja esitelmä. Jatka vain kirjoittamista, kun sinulla tuntuu olevan niin voimakas palo siihen.
VastaaPoistaLuen yleensä blogisi, vaikka en aina kommentteja lähetäkään. Rauhaisaa joulun odotusta toivottaa Marketta
Kiitos Marketta! Sinullekin rauhallista joulun odotusta!
VastaaPoista