Sunnuntaina
oli isänpäivä. Se oli ja meni. Tietenkin
ajattelin omaa isääni isänpäivänä.
Ajattelin myös isoisiäni, joista toista en koskaan tavannut. Isäni isä
kuoli vanhimman poikansa eli isäni ollessa 7 –vuotias. Silloin elettiin 1920-lukua.
Rengon Kaloisten koulu , kirjasen ”Koulua Rengossa 100 vuotta 1884-1984” (Jyrki Lempinen) mukaan, perustettiin vasta 1921, joten isäni aloitti koulunsa oletettavasti isänsä kuolinvuonna 1925 samassa rakennuksessa kuin minäkin 1954. Olen sivunnut Kaloisten koulua aiemminkin kuvien kautta ja se, erittäin luettu blogini ” Menneitten aikojen ihmisten jalanjäljillä” 10.6.2013 löytyy täältä. Isoisästäni kuvien kera löytyy pieni teksti täältä. Ajattelin muitakin isiä ja miehiä. Toim. huomautus myöhemmin: Koulurakennus on ollut tuolloin Ahoisten kylän Tuomenojan koulu eli ei sama rakennus.
Rengon Kaloisten koulu , kirjasen ”Koulua Rengossa 100 vuotta 1884-1984” (Jyrki Lempinen) mukaan, perustettiin vasta 1921, joten isäni aloitti koulunsa oletettavasti isänsä kuolinvuonna 1925 samassa rakennuksessa kuin minäkin 1954. Olen sivunnut Kaloisten koulua aiemminkin kuvien kautta ja se, erittäin luettu blogini ” Menneitten aikojen ihmisten jalanjäljillä” 10.6.2013 löytyy täältä. Isoisästäni kuvien kera löytyy pieni teksti täältä. Ajattelin muitakin isiä ja miehiä. Toim. huomautus myöhemmin: Koulurakennus on ollut tuolloin Ahoisten kylän Tuomenojan koulu eli ei sama rakennus.
Palaan
usein samoihin, jo aiemmin käsittelemiini asioihin, mutta ehkä uudesta ja
erilaisesta näkökulmasta. Ja niitä näkökulmiahan riittää enkä siinäkään pääse
alkua pidemmälle. Samoja valokuviakin
tulee uudelleen esille.
Vietin viime
lauantain Suomen Sukututkimusseuran
järjestämällä talo- ja kylähistorian keskeisiä lähteitä käsittelemässä
koulutuksessa. Parisen viikkoa aiemmin
olin koulutuksen ensimmäisellä jaksolla. On todella hyvä välillä syventyä
päiväkaudeksi näihin asioihin saadakseen uutta potkua jatkoa varten. Nytkin opin monta asiaa ja sain vahvistusta
kaikelle aiemmin hankkimalleni tiedolle. Aika sitten näyttää, mitkä
suunnitelmista tutkimus- ja kirjoitusmielessä
toteutuvat. Tärkeintähän on
se oppiminen, tekeminen ja oppiminen.
Tuolla niemellä olivat ne asumukset. Lautarantaa kesällä 2012. |
Tässä
sivussa olen tutkinut paria kirjaa, jotka olen saanut lainaksi. Sukututkimukseen liittyviä kirjoja on koottu
ja kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Toinen kirjoista kertoo Taurénin
suvusta. Sukunimi oli alun perin
Tauriainen, joka sittemmin muuttui Tauréniksi.
Matti Paavonpoika Taurén muutti perheineen Lohtajalta,
Keski-Pohjanmaalta Uudenkirkon kautta Kuolemajärvelle noin 1867 paremman elämän
toivossa. Kirjassa kerrotaan Taurénien tuoneen länsi-Kannakselle mukanaan nk.
isorysäkalastuksen. Kirjassa mainitaan perheen muuttaneen Kannakselle
kävellen. Matti Taurénin
kalastajapoikia kutsuttiin Kala-Jaakoksi ja Kala-Matiksi. Löydän
heidät ensimmäisen kerran Kuolemajärven
rippikirjasta Karjalaisten kylässä otsikon
inhyses- alta 1873 – 1880.
Taurénin
-sukukirjan kirjoittaja on Kala-Matin jälkeläisiä. Kirjan minulle lainanneen henkilön,
Uudenkirkon Riskeihin kuuluvan henkilön
esi-isä on mennyt naimisiin Kala-Matin
tyttären kanssa. Riskien kautta olen hänen
kanssaan kuudensia serkkuja. Kahden
miehen jälkeläisistä on kasvanut suuri joukko ihmisiä.
Kirjassa minua
kuitenkin kiinnostaa enemmän ympäristön ja asuinpaikan kuvaukset. Kalastuksesta
en tiedä paljon mitään, mutta olisi aiheellista tutustua, sillä olihan
karjalainen isoisäni kalastaja. Kalastus
on ollut 1880-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuolella tärkeä elinkeino. Siksi
varmaan myös Taurénin suku oli muuttanut
hyvien kalastusvesien tuntumaan. Venäjän
ja Viron ja markkinoilla oli pohjaton tarve kalalle. Taurénin veljekset
kalastivat kesäaikaan Laatokalla Metsäpirtin pitäjässä.
Kirjassa
kerrotaan, että 1800-luvulla pyydettiin talvisin pääasiassa kiiskiä ja
kuoretta, joista pietarilaiset maksoivat hyvin. Kalat kuljetettiin elävinä
vesitynnyreissä ostajille. Piti
vain varoa veden jäätymistä. Näitä kaloja pyydystettiin nuotilla, verkoilla ja
pilkkimällä.
Rysäkalastuksen
toivat Kuolemajärvelle siis Taurénit. Rysäkalastuksessa käytettiin silakka-,
lohi- ja ruotokalarysiä. Kyläläiset
muodostivat keskenään rysäkuntia, joilla oli useita isoja merirysiä.
1900-luvulla alettiin käyttää verkkoja. Pietarilaisille kalastettiin näiden
suosimaa norssia. Silakat eivät olleet niin toivottuja.
Talvella
kalastajat ”asuivat ” jäälle rakennetuissa ”putkissa”, Tällaisia oli parhaaseen
aikaan Karjalaisten kyläläisillä kymmenen, Muurilassa neljä ja Seivästöllä jopa
30-40 putkaa. Kirjassa kerrotaan perusteellisesti kalastuksesta ja mukaan tulee
myös tunnelmia, jopa niin, että pystyy eläytymään noihin hetkiin vaikkapa
siihen, kun kalastajat yöpyivät meren jäällä olevissa putkissa. Kirjan kautta
pääsen palaamaan omien esi-isieni aikakauteen ja siihen työhön, mihin he
osallistuivat.
Minäkin
kävin isäni kanssa Hämeessä kalastamassa. Asuin aikuisena 1970-luvun alussa parina
vuonna lapsuuden kodisssani ja juuri
silloin kesäisin harrastimme isäni
kanssa verkkojen laskemista kotikyläni läheiseen matalaan Paloniitunjärveen. Aamulla piti sitten aikaisin käydä nostamassa
verkot, joista sitten kotona talon seinustalla irrotimme verkoista sinne
tulleet kalat. Useimmiten ne olivat ahvenia ja lahnoja.
Kävimme
myös sisareni ja tyttäreni kanssa soutelemassa järvellä ja olisi ollut kiinnostavaa lähteä lipumaan pitkin ruovikkoa
seuraavalle järvelle (Korvenalustanjärvi) ja sieltä Kaartjokea eteenpäin. Paljon
on jäänyt nuoruudessa tekemättä. Parasta on se, että nyt on mahdollisuus tehdä
monta sellaista asiaa virtuaalisesti karttojen kautta. Näistä retkistä kuten myös noista
kalastusverkoista on olemassa valokuvia, mutta missähän ne kuvat ovat? No, digitoiminen on minultakin pahasti kesken. Onkohan
Paloniitunjärvi jo kasvanut umpeen? Ainakin kartoissa se näyttää omituiselta.
Tuossa
sukukirjassa käydään hyvin tarkkaan läpi Karjalaisten kylää
Kuolemajärvellä. Taurénit asuivat kylän
satamassa Lautarannassa, joka noihin aikoihin oli hyvin vilkas paikka. Se oli
ollut sitä jo aiempina vuosisatoina. Lautarannan satama oli aikoinaan syvä,
joten syvänmeren laivatkin pääsivät sinne
lastaamaan laivoihin milloin puutavaraa Juvanruukin sahoilta tai rautamultaa. Karjalaisten kylää ja Lautarantaa koskeva
teksti on suoraan Kuolemajärven historiasta. Kirjassa on kuitenkin sellaisia
kuvia, joita historiateoksessa ei ole.
Valitettavasti en ole päässyt käymään Lautarannassa kuin yhden kerran ja
sen pääkohteessa vain pikaisesti. Kirjassa kuvin esitetty ”Matinkivi” jäi
näkemättä ja se nimenomaan olisi kertonut , missä Jaakon ja Matin talot
seisoivat. Heimo Rumpunen, jota olen silloin tällöin haastatellut vanhoista ajoista, on kyllä melko
tarkalleen kertonut ja näyttänyt, minne sijoitan Lautarannassa asuneiden talot.
Isäni perhe oli vielä pieni. Äitini ja minäja äitini nuorin veli Yrjö, joka oli 14 vuotias. Vuosi on sitten varmaan 1948 ja minä vain runsaan vuoden ikäinen. |
Pitääpä
muistaa kertoa Heimolle, että eräässä kirjan kertomuksessa, jossa Kala-Jaakko eli Jaakko Taurén
on juuri kuollut , hänen neljä lapsenlastaan (kaksi tyttöä ja kaksi poikaa) päättävät lähteä Metsäpirtistä polkupyörillä
Kuolemajärvelle hautajaisiin. Kirjan
mukaan hautajaiset olivat 16 marraskuuta
1932. Katihan tietojen mukaan Jaakko kuoli jo 9.10. ja hautajaiset olivat 16
lokakuuta. Vanhin lapsista oli 17
vuotias ja nuorin ei ollut vielä täyttänyt 13 vuotta. Vanhemmat lähtivät linja-autolla Viipurin
kautta, mutta lasten mukaantulo olisi tullut liian kalliiksi.
Matka
suunniteltiin hyvin. Isä neuvoi reitin piirtäen lapsille kartan. Hän antoi myös
muita kullanarvoisia neuvoja. Missään
nimessä matkalla ei saanut juoda raakaa vettä vaan aina keitettyä vettä ja teetä
tai oli ostettava maitoa. Juotavaa
kannatti mennä pyytämään pienistä taloista, ei isoista.
Parissa päivässä lapset ajoivat Kivennavan, Raivolan ja Vammelsuun kautta ja sitten pitkin Suomenlahden rantaa Karjalaisten kylään. Aika pitkä matka, kun sitä katsoo kartalta. Jos he lähtivät perjantai-aamuna varhain ja olivat perillä lauantaina, niin oli siinä ajamista. Pojat kävivät vielä Kuolemajärven kirkolla, jonne oli matkaa 16 kilometriä. Sunnuntaina sitten he polkivat surusaatossa kirkolle isoisän hautajaisiin ja tiistai-aamuna alkoi kotimatka. He olivat aiemmin kotona kuin linja-autolla matkaavat. Tuota tarinaa lukiessa, ei voi olla ajattelematta nuoruuden yltiöpäisyyttä ja jaksamista. Meillä itse kullakin on vastaavia, ehkä erilaisia tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta. Ne tarinat oikein hinkuvat tulla kirjatuksi ylös.
Parissa päivässä lapset ajoivat Kivennavan, Raivolan ja Vammelsuun kautta ja sitten pitkin Suomenlahden rantaa Karjalaisten kylään. Aika pitkä matka, kun sitä katsoo kartalta. Jos he lähtivät perjantai-aamuna varhain ja olivat perillä lauantaina, niin oli siinä ajamista. Pojat kävivät vielä Kuolemajärven kirkolla, jonne oli matkaa 16 kilometriä. Sunnuntaina sitten he polkivat surusaatossa kirkolle isoisän hautajaisiin ja tiistai-aamuna alkoi kotimatka. He olivat aiemmin kotona kuin linja-autolla matkaavat. Tuota tarinaa lukiessa, ei voi olla ajattelematta nuoruuden yltiöpäisyyttä ja jaksamista. Meillä itse kullakin on vastaavia, ehkä erilaisia tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta. Ne tarinat oikein hinkuvat tulla kirjatuksi ylös.
Ihmettelinhän
minäkin isäni pitkiä hiihtomatkoja tulkitessani hänen päiväkirjaansa 23.4.2014
ja 25.4.2014. Sota-ajan eläneet ihmiset tarvitsivatkin
mahtavan määrän ruumiillista voimaa ja energiaa selviytyäkseen. Maamme pysyi
itsenäisenä. Kiitos kaikille isille ja
äideille!
Minullakin on tuo Taurenin sukukirja. Olen äitini puolelta sukua. Isoäitini oli Hilma Loviisa Tauren.
VastaaPoista