Sanattomia hetkiä

Aivan mahtava ilta.  Ihania ihmisiä.  Loistava tarinan kertoja.  Sellaisten hetkien loisteessa haluaa viivytellä hiukan pidemmän hetken.  Se oli kuin olisi puhaltanut saippuakuplia ilmaan ja nauru helskyi ilmassa. Olimme kaikki uudelleen lapsia leikkimässä aurinkoisella pihalla.  Olin sanaton. Olen edelleenkin sanaton.  Olisi aika mennä nukkumaan, olen väsynyt. Ehkä tänä yönä en kärsi päänsärystä ja elämän joskus niin raskaasta paineesta. Lataan illan runsaat valokuvat koneeseeni vasta huomenna. Kirjoitan ja jaan niitä vasta sitten. Hoitelen rästissä olevia tehtäviäni huomenna. Pieni surumielisyys valtaa mieleni. Kauniit hetket hiipuvat pois, siirtyvät kauemmaksi.

Olen joskus kirjoittanut siitä punaisesta langasta, jota ihmiset yrittävät ottaa kiinni. Muistan erään keskustelun vuosikymmenten takaa, kun eräs ystävä puhui aiheesta, kadottamastaan langan päästä. Ajatus oli minulle silloin aivan vieras. Miten joku voi kadottaa langan eikä löydä sitä enää?  Omituinen vertaus! Mutta minustahan tuntuu nyt usein, että olen kadottamassa langan.  Olen usein liian väsynyt enkä jaksa innostua enää samalla tavalla kuin ennen.  Milloin ennen? Viime vuonna,  viisi vuotta sitten? Seuraavana päivänä en muistakaan asiaa enää. Olin vain juuri silloin niin väsynyt, että se sai mieleni harhaiseksi. Väsymys on ikävä seuralainen. Menin nytkin nukkumaan ja uneksimaan. Jatkaisin aamulla.

Mitä kaikkea Seivästön rantahiekat voisivat vielä kertoa...

Anna Kortelainen oli torstaina Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tilaisuudessa kertomassa omista Karjalaan liittyvistä kirjoistaan ja niiden historiasta, omasta historiastaan, joka on niiden kautta saanut uusia ulottuvuuksia, sisältöä, tietoa.  Sitä keriytyy koko ajan lisää, elämän monikerroksellisuus tulee näkyviin. Esitys oli sykähdyttävä ja tunteita herättävä.  Meistä moni sai kyyneleet silmiinsä. Toisaalta välillä sai nauraa kyyneleet silmissä.

Minusta tuntui taas hetken, että menetän sanani ja puhekykyni.  Se saattaa olla pelkkää samaistumista esittäjään.  Olen samanlainen monessa mielessä, ajattelen samalla tavalla, mielikuvitukseni lentää samoin, kiinnostuksen kohteeni ovat samat. En vain saa asioita ilmaistua niin hienosti kuin hän. Minulla ei ole kykyä kirjoittaa hänen tavallaan.  Kun hänen esityksensä oli loppu, tuntui, että me kaikki ryntäsimme hänen ympärilleen pyytämään kirjoihimme signeerauksia, kertomaan asioitamme, muistojamme, ottamaan selfiekuvia ja kaikkea muuta hassua. Olimme ihania pikkulapsia. Tunteet olivat pinnassa.

Muististani kuoriutui joitakin asioita kuunnellessani esitystä ja myöhemmin ajaessani kotiin. Olen aina ollut mieletön Ranskan ihailija kuten Anna Kortelainen. Nuorena ihailin Ranskan vallankumousta ja kirjoitin jopa aiheesta ylioppilasaineeni.  Äskettäin ennen Ranskan terrori-iskuja keräsin kaikki Pariisia koskevat kirjat pöydälle ja aloin kirjoittaa piristääkseni itseäni.  Se kirjoitus jäi kesken.  Sana "avojaloin" nostatti myös muiston mieleen. "Avojaloin tai paljasjaloin Intiassa" - kun olin jäämässä eläkkeelle, ajattelin ehtiväni eläkkeellä ollessani tehdä kaikenlaista kuten matkustella. Niinhän ei sitten käynyt. Haave on muttanut vain muotoa, olen myös alkanut kahlata lähes avojaloin sukujeni kotiseuduilla. Kerran kerroin tuosta lauseesta eräälle intialaiselle postcrossing-ystävälle. Hän vastasi, että Intiassa ei voi kulkea avojaloin, koska maaperä on niin karkeaa. 

Entä Havin vallit Viipurissa...

Myöhemmin keskustelin ystäväni kanssa pienistä asioista, jotka tulivat esille nytkin jopa meissä itsessämme. Minua on usein sanottu vilkkaaksi ihmiseksi, melkein sosiaaliseksi. Oikeastaan en ole sitä vaan rakastan yli kaiken omaa rauhaani ja hiljaisuutta. Niin on ollut aina. Lapsena ihmettelin omituisuuttani, itkuherkkyyttäni ja liikuttumistani asioista, jotka muissa eivät herättäneet minkäänlaisia tunteita.  Myöhemmin olen aktiivisesti hakeutunut eri seuroihin, mutta yksinomaan oman mielenkiintoni viemänä. Olen usein kuitenkin äärimmäisen uupunut palattuani kotiin ja haluan olla yksin ja rauhassa. 

Jopa blogien kirjoittaminen alkoi dilemmasta luonteeni eri puolien välillä. En pystynyt millään olemaan samalla tasolla muiden työtoverieni kanssa. Tunsin, että kukaan ei kuunnellut minua, mutta minun oli aina kuunneltava muita. Päätin, että en jatka yrittämistä ja itseni pakottamista johonkin muottiin, johon en pysty vaan alan kirjoittaa aktiivisesti korvatakseni voimakkaan haluni sanoa jotakin. Tarvitsen vain enemmän aikaa sanoakseni, puhumalla en siihen pysty ilman, että minut jyrätään alle.  Ongelma on tullut esille monen monituista kertaa senkin jälkeen. Enemmän introvertti ihminen jää helposti muiden jalkoihin. Itsetuntemus auttaa.

Ja kuinka paljon historiaa vanhan tuomiokirkon muureissa on...

Ihminen on luonteeltaan joko introvertti  tai ekstrovertti. Jokainen meistä ei ole aivan puhtaasti jompikumpi vaan on olemassa aste-eroja. Termit on esittänyt aikoinaan kuuluisa Carl Jung  1921 esitellessään erilaisia psykologisia tyyppejä. Kannattaa muuten lukea tässä linkkaamani Jani Kaaron 2012 Helsingin Sanomille kirjoittama artikkeli  ”Maan hiljaisten voima”. Löysin myös tällaisen sivun  ”Introvertit.net”. Itseasiassa Wikipedia linkitti näihin.

Vaikka ihminen olisi kuinka eloisa ja puhelias, ei hän kuitenkaan ole ekstrovertti. Joskus melkein kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan kesken kaiken mitä tahansa tai esittämään älykkäältä kuulostavia kommentteja ja kysymyksiä. Pysyttelen useimmiten hiljaa ja kuuntelen, mutta mieleni työskentelee koko ajan. Se kirjoittaa jo seuraavaa tai sitä seuraavaa blogiaan.  Mieleni kirjoittaa muistiin vastaisen varalle.  On ihanaa, että on joku ihminen, jonka kanssa sitten voi niitä ajatuksia ja kysymyksiä puida.

Kirjoittaminenkaan ei ole helppoa. Jo ennen Anna Kortelaisen tapaamista ajattelin, että hän on siirtynyt kaukaisempien aiheiden tutkimuksesta lähemmäs ja sisemmäs, omaan tuntemattomaan menneisyyteensä, josta putkahtaa koko ajan lisää uusia aiheita.  Se on kuin sipulin kuorimista ja purkamista kokonaan auki. Jostakin mielleyhtymästä tulee sitten taas uutta. Valokuva herättää uuden ajatuksen, josta syntyy kirja. On niin kovin tuttua minullekin.

Luin Anna Kortelaisen ”Avojaloin”-kirjaa ennen tilaisuutta. Siellä on montakin asiaa, joista haluaisin kirjoittaa omin silmin katsottuna. Minua liikutti erityisesti Laila Hirvisaaren  ja Eeva Kilven kirjeenvaihto, jossa he muistelivat menneitä, yhteisiä matkoja. ”Voin kokeilla omaa muistiani sinun muistisi avulla,” kirjoittaa Eeva Kilpi vastauksessaan Laila Hirvisaarelle. He molemmat muistelevat Matti Kurjensaarta, joka on ollut mukana yhteisillä matkoilla jonnekin ja jostakin. 

Erään kerran Eeva pelastaa Lailan hengen Lauttasaaren sillalla vetäessään tämän sivuun auton tieltä.  Naiset olivat nousseet autosta siellä tapahtuneen onnettomuuden ja kolariauton estämänä.  Heidän noustuaan autosta takaa tuli toinen auto, joka vei heidän autonsa sivupeilin ja olisi vienyt Lailankin, jollei Eeva olisi vetänyt häntä turvaan. 

Lailan kirjeestä löydän myös tiedon, ettei hän enää asukaan Tuusulassa vaan Helsingissä, jossa hän näkee ikkunastaan lähtevät ja tulevat laivat. Silti hän kaipaa lähelle Tuusulanjärveä, jossa hän asui 29 vuotta.

Minulta jäi lukematta kirjan viimeinen kertomus, Anna Kortelaisen kirjoittama ystävästään, ”Palmikkopäinen tyttö 1980-luvun Viipurista”.  Nyt luen sen loppuun. Myös minä tulen palaamaan Viipuriin ja jatkamaan siellä "tutkimuksiani". Aika monta tekstiä odottaa vielä paneutumistani, monta kirjaa lukemista.  Koko Karjalan kannas on meidän muistimme maa ja se on täynnä lukemattomia tarinoita, joista voimme ammentaa. Kukin omalla tavallamme. Tarvitsemme kuitenkin Anna Kortelaisen kaltaisia innostavia ihmisiä. Hän nosti omatkin unelmani taas pinnalle.  Kiitos hänelle!