Pyhä leimahdus

Inspiraatio on minulle todella tärkeä asia. Saan valtavasti uusia ajatuksia lähtiessäni liikkeelle luontoon tai minne vain ja varsinkin, jos oloni on hyvä. Eilen lähtiessäni kävelylle  siinä heti alkumetreillä eräs idea pulpahti mieleeni. Se oli toki jossakin muodossa ollut mielessäni aiemmin, mutta nyt se sai oikeanlaiset kehykset, siitä tuli ikään kuin ”tuote”, joka vaatii enää vain toteutuksen. 

Muistikirja tai pieni äänitin olisikin hyvä pitää matkassa mukana, jos inspiraatio alkaa leimahdella oikein kunnolla. Kotona aina välillä kirjaankin niitä ylös ikään kuin hautumaan tulevaa varten.

Vuoden synkin aika on tällaiselle toiminnalle hyvin otollista.  Inspiraatio- sanaa käyttäessäni tulee tosin aina mieleeni suuren taiteilija Helene Schjerfbeckin vähättelevä mielipide inspiraatiosta. Uskon, että moni muukin on samaa mieltä. Mutta minulle inspiraatio on pelkkää pulpahtelevaa energiaa.

Kun nyt en saa postilaatikkoon lakon takia aamun sanomalehtiä, joita lukisin ruokapöydän ääressä syödessäni aamupuuron ja juodessani kahvin, otin tänään yhden järjestämättömän lehtileikekassin käsiteltäväksi. Olen kertonut, että en enää kerää lehtileikkeitä, ainoastaan jotkut todella tärkeät asiat leikkaan talteen kuten merkittävät kuolinilmoitukset  ja ystäviäni koskevat asiat. Vanhoja lehtileikkeitä en ole silti heittänyt menemään. Nyt tietenkin niitä läpikäydessäni teen karsintaa.  Vanhemmat leikkeet olen aikoinaan mapittanut aiheenmukaisesti.

Lehtileikkeet tuovat myös inspiraatioita ja sieltä sain nyt aiheen kirjoittaa.  Helsingin Sanomien kulttuurisivulla 25.7.2009 toimittaja Antti Järvi kirjoitti aiheesta, siis inspiraatiosta otsikolla ”Se oli leimahdus! ”. Siinä hän selvittää aihetta tarkkaan ja ottaa viisi taiteilijaa esimerkkeinä kertomaan omista inspiraatioistaan. 

Minä tuon tässä tavallisen ihmisen näkökulman aiheeseen eikä se paljon poikkea noista esimerkeistä. Toimittaja mainitsee artikkelin lopussa inspiraation pakenevan määrittelyjä. Sen kuuluu olla kontrollin ulottumattomissa.

Aiemmin hän on käynyt läpi sanan alkuperäistä merkitystä kertoen sen tulevan latinankielisestä verbistä, joka tarkoittaa sisään hengittämistä. Antiikin Kreikan runoilijat pitivät inspiraation alkuperänä jumalia. Vielä 1800-luvulla uskottiin taiteilijan sielun pystyvän vastaanottamaan jumalallisia ja mystisiä näkyjä.  Freud taasen oli selittänyt, että inspiraation takana oli ratkaisemattomia psykologisia konflikteja ja lapsuuden traumoja.

Kirjoituksessa mainitaan myös lapsuuteni tärkeitä kirjoja kuen  L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarja. Kirjan Emilia kutsui inspiraation hetkiä leimahduksiksi.  En muista kirjasta enää paljon muuta kuin, että se oli aikanaan minulle hyvin tärkeä. 

Muistan kyllä sen, että samaistuin välittömästi kirjan päähenkilöön ja se vaikutus säilyi pitkälle nuoruudessani.  Emilian tarina ilmeisesti väritti lapsuuttani ja nuoruuttani ja opetti minulle elämää ja tunteita.Siirsin hänen elämänsä omaan kotikylääni saadakseni voimaa ja jaksaakseni elää liian rauhallisessa maalaisympäristössä. Ehkä ammensin tuosta kansakoulun kirjastosta lainaamani kirjan ensimmäisestä osasta unelmani tulla kirjailijaksi, ehkä sen innoittamana aloin kirjoittaa päiväkirjaa, runoja. tarinoita, kirjeitä, jopa itselleni joskus tulevaisuudessa.  Ehkä se elää edelleen minussa vain voimistuneena siitä, mitä se oli lapsuudessani.  Ainakin vasta vanhuuden kynnyksellä aloin saada entistä enemmän niitä leimahduksia!

Muistaakseni kirjasta ilmestyi uusi painos tyttärentyttäreni ollessa samanikäinen kuin minä aikoinaan ja ostin kirjasarjan  lukeakseni sen uudelleen. En ehtinyt lukea kirjoja, koska lahjoitin ne jo kiireessä eteenpäin tyttärentyttärelleni.  Enpä ole tullut kysyneeksi häneltä tai en muista nyt, lukiko hän kirjat. Joka tapauksessa minulle tuli nyt pakottava tarve lukea varsinkin se kirjasarjan ensimmäinen osa uudelleen, koska muistan sen vaikuttaneen minuun eniten. Kirjastostahan se löytyy.

Inspiraation liekki tai leimahdus kantaa mukanaan valtavasti voimaa, mutta syntyneen idean toteuttaminen johonkin tulokseen vaatii kuitenkin paljon työtä ja pitkäjänteisyyttä. Välähdyksiä ei synny kiireessä ja väsyneenä. Rauhallinen kuljeskelu ja oleskelu on tuottoisinta. Yhteiselämä luonnon energian kanssa auttaa. Kukkien kasvatus on siksi aina ollut minusta parasta, kun melkein näin sen energian, jota ne säteilivät puutarhaan. Sain sen myös valokuviini, jotka kulkevat tulevaisuuteen mukanani.  Meillä kaikilla on kiireestä ja arjesta irtautumiseen omat tapamme, jotka ovat samalla luovuuden lähteitämme. 

Voi olla totta, että elämässä koetut vaikeudet ja konfliktit ruokkivat myös luovuutta. Mutta en täysin usko Freudiin tässäkään asiassa kuten en monessa muussakaan. Lapsuudessa koetut vakavat traumat on syytä aikuisena käsitellä ja purkaa ennen kuin pystyy käymään minkäänlaista vuoropuhelua ympäristönsä kanssa.  

Joka tapauksessa minulla leimahdusten vauhti tuntui vain kiihtyvän 2000-luvulla, kun myös aloin kirjoittaa ja valokuvata entistä enemmän. Ehkä silloin aloin tulla takaisin ihmiseksi, joksi minut oli tarkoitettu. Tekemäni matkatkin taisivat vaikuttaa. Tiedä häntä?

Itse asiassa olen kirjoittanut tännekin inspiraatioista runsaasti, eri näkökulmista vain, mutta niiden blogien lukijoiden määrästä voi päätellä, että aihe ei ole ollenkaan kiinnostava. Olemme niin erilaisia.  Kuvat, jotka tähän liitin, ovat kaikki menneiltä vuosilta.