Mennyt, tämä hetki ja tuleva

Aika on omituinen käsite. Joskus lapsena sitä ei paljon ajatellut, mutta vanhemmiten se tulee usein mieleen. Olen toden totta heittänyt tavallaan romukoppaan vanhat aikakäsitteeni kuten monet muutkin ihmiselämää rajoittavat käsitykset.  En kuitenkaan tarkoita, että olisin ryhtynyt minkäänlaiseksi anarkistiksi tai kuuluisin jonkinlaisiin yhteiskunnasta pudottautuneiden ryhmään. Olen vain asioiden ja käsitteiden kyseenalaistaja. Omat käsitykseni ovat osa minua, mutta joskus ne saattavat pulpahtaa esille äkkijyrkkyytenä jonkin asian herättäminä. Muut eivät sitä ehkä huomaa, mutta huomaan itse ja tiedän syynkin, mistä käyttäytymiseni tulee. Tosin useimmiten osaan aika hyvin hillitä itseni. Olen muuten parhaiten oppinut hallitsemaan käyttäytymistäni Facebookissa, jossa ylilyönnit eniten osuvat silmille. Joskus on tosin vaikea pysytellä nahoissaan ja olla rauhallinen, kun mediasta hyppää silmille tyhmyyksiä. Se on kovin yleistä juuri nyt. Ihmisten ei toki tarvitse pidätellä mielipiteitään ja ennakkoluulojaan sekä tietämättömyyttään. Minä teen sen kuitenkin. En lähde mukaan, vaikka joskus mieli tekisi.

Olen kovin usein kehunut täällä Facebookia. Onhan se ihmisten oma julkaisu, jonka itse kukin voi tehdä omannäköisekseen. Se on eräänlainen verkossa toimiva yleisaviisi. Pinnallinen tosin, mutta vielä pinnallisempia ovat Instagram ja Twitter. Tavalliset ihmiset tunkeutuvat lehdentekijöiden ja journalismin maailmaan. Se asettaa ”oikeille” toimittajille uskomattoman vaativia haasteita.

Aiemmin mietin blogeissani paljon enemmän ajankohtaisia asioita. Se on loppujen lopuksi loputon suo, joten myöhemmin olen päätynyt enemmänkin ilottelemaan omien aiheideni parissa. Vanhemmiten myös asioiden tärkeysjärjestys muuttuu, ettei enää halua lähteä minkään turhanpäiväisen virvatulen perässä.

Tänään Facebook toi jaettavaksi pari menneiden vuosien blogiani. Tämän toisen joudun upottamaan tähän uuteen ennen sen jakamista.  Toisen jaoin jo aamulla Facebookissa uudelleen. Se kertoi omasta lapsuuden kotikylästäni otsikolla "Maalaiskylän väkeä". Tämä varhaisempi kertoo kuten usein blogini tähän aikaan vuodesta talven tulosta ja omasta elämästäni. Näissä kirjoituksissa äänen saavat mennyt, tämä hetki ja tuleva.

Kuvat ovat seloitus vanhaa ja uutta.

”21.11.2010

Aamun kautta kuljen

Aamulla heti herättyäni vedän isojen ikkunoiden sälekaihtimet ylös ja annan ulkomaailman tulla luokseni. Eläimet odottavat jo uutta erää auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä. Kun vien ne sinne, kuulen niiden sirkutuksen ja otan sen vastaan kiitoksena. Aamun sanomalehteä lukiessani joudun joskus ihmetyksen, joskus pahan mielen valtaan. Ymmärrän hyvin, miksi median antama tieto ja tapa, millä se annetaan saattaa joskus ärsyttää minua. Luen ensin paikallisen sanomalehden ja huomaan monta asiaa, joihin haluaisin osallistua, mutta en välttämättä voikaan. Lukiessani Helsingin Sanomia kuljen useimmiten ensin epäkohtien ja kiehuvan maailman tuskan läpi ja voin melkein pahoin. Kulttuuri ja taide rauhoittavat mieleni ja niihin sivuihin paneudunkin tarkemmin ja nautin. Saksetkin käyvät, kun leikkaan niitä iänikuisia lehtileikkeitäni, joista useasta voisin aloittaa uuden tarinan.

Osa kuvista viittaa 13.11.2010 meidän, avoimen yliopiston taidehistorian opiskelijoiden Turkuun tekemään ekskursioon ja vierailuumme kuvataiteilija Jan-Erik Anderssonin kodissa "Life on the Leaf" Hirvensalossa.

Aamuhetket ovat kullan kalliita. Viime aikoina en ole tahtonut ehtiä edes aamulenkeille. Nyt olisi kuitenkin taas niiden aika, kun puutarhatyöt jäävät lumen alle.  Keskellä viikkoa satanut lumi on pysynyt hyvin, jopa puiden oksat ovat edelleen lumikerroksen alla. Näyt ovat siis edelleen hyvin valokuvauksellisia. On vaikea uskoa, että olemme taas talvessa, seuraavassa ikään kuin vähän aikaa sitten olleen, edellisen jälkeen. Kotona ympäröivän lumen korostaman hiljaisuuden keskellä, marraskuun hämäryydessä on myös mukava käpertyä sohvalle lukemaan.

Aamulla pysähdyn myös usein hymyillen (varmaan tyhmästi) tuijottamaan ulos, ehkä männyn latvaan lennähtänyttä harakkaa tai lumen painosta maahan vajonnutta kultapiiskun vartta (jätin ne tarkoituksella tänä vuonna leikkaamatta alas). Mietin sitä, kuinka onnellinen olenkaan ja että minun on pyrittävä edelleenkin vaalimaan sitä onneani. 

Ymmärrän hyvin sellaisia ihmisiä, jotka haluavan paeta täältä ruuhka-Suomesta jonnekin pienen kylän rauhaan, keskelle metsää. Tieto ei ole pahasta, jos sitä pystyy itse rajoittamaan kuten opiskelussa. Se tieto, mitä media vyöryttää eteemme värittäen sen haluamallaan tavalla, on rasite. Tarkoituksella katselen uutisia televisiosta vain hyvin harvoin. Kauan sitten lakkasin ostamasta iltapäivälehtiä. Mutta luen edelleen aamuisin päivän lehdet. Minun on vaikea luopua niistä, mutta teen sen varmaan sitten, jos ja kun nekin alkavat tehdä minut liian levottomaksi. Seuraan hyvin tarkkaan niiden kehitystä. Sisareni tilasi minulle joksikin aikaa myös Hämeen Sanomat. Siinä on joskus Rengon uutisia, mitkä kiinnostavat minua.

Turun linna näkyi mukavasti talolle.

Kun viime talvena saimme ylenpalttisesti lunta, lehdissä lietsottiin runsaasti ihmisen mieliin kauhukuvia lumen alle sortuvista katoista ja lumen sulaessa talon pohjarakenteisiin valuvista vesistä, että minäkin menin lankaan. Toisaalta olen nyt kiitollinen niistä jutuista, sillä ne tekivät minusta erittäin kriittisen enkä enää toiste mene samaan ansaan. Tänä  talvena meillä päin kirjoitetaan varmaan paljon lumenaurauksesta. Tänään jo yleisönosastossa pyydettiin (keravalainen), että auran terä nostettaisiin ylös hänen talonsa kohdalla, jotta lumipenkkaa ei siirrettäisi siihen. Siitä minäkin olisin voinut valittaa viime vuonna, kun väänsin niitä jäätyneitä kasoja talon edestä, jotta olisin päässyt autolla pois pihalta. Aura kun tuli yleensä vasta sen jälkeen, kun olin tehnyt lumityöt. Tänä talvena ongelmat lienevät toiset, auraus tehdään vasta päivien päästä, koska varat on kulutettu ja kalustoa on pienennetty. En kuitenkaan lähde kritisoimaan lehtien palstoille, mutta jos on tarvis, jätän jatkossa lehden tilaamatta, jos suurin osa sen sisällöstä ei enää tyydytä minua.

Olen kirjoitellut opiskelumuistiinpanojani puhtaaksi ja samalla kaivannut niihin liittyvää kuva- aineistoa netistä tai sitten unohtunut välillä lukemaan jotakin kirjaa. Kerros kerrokselta opittava asia kuoriutuu, vaikka luulen, että en kuitenkaan pysty saamaan siitä mitään älykästä esseetä aikaiseksi sitten kun sen aika on. 

Korppoon madonna Kansallismuseossa.

Kun iltamyöhään paneudun näihin asioihin tai vaikkapa tultuani kotiin myöhään iltaluennon jälkeen, nukun usein levottomasti. Toissa yönä näin unta kirkkojen keskiaikaisista veistoksista, joita viime torstain luento käsitteli. Minustakin on täydellisen omituista, että ne tylsät, kuluneet, rikkinäiset, vajavaiset patsaat heräävät sillä tavalla eloon. Jopa niin, että uneksin kirjoittavani esseeni niistä. Se ei ehkä toteudu vaan on vain yksi vaihtoehto. Ideat on kuitenkin hyvä kirjoittaa muistiin. Niitä veistoksia on Suomessa varastoissa pilvin pimein eikä kukaan muu kuin tutkijat ole niistä kiinnostuneita. Ne eivät ole minuakaan kovasti kiinnostaneet tähän saakka, vaikka olen kuvablogiin joskus niistä kuvia 

tuonutkin. 

Oli muuten ihailtavaa, miten innostunut luennoitsijamme Elina Räsänen meni sisälle aiheeseensa, mutta hänpä onkin viime vuonna väitellyt siitä:

Elina Räsänen: Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista puuveistoksista Suomessa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 116, Helsinki 2009.

Omituista on kautta aikojen ollut se huomio, että minkä taakseen jättää, sen saattaa edestään löytää. Niin kuin kun viikko sitten Turun ekskursiolla Turun taidemuseolla esittelin opiskelukaverini Mariikan kanssa muulle ryhmälle Ellen Danielson-Gambogin maalausta ”Viinitarhassa”. Olin kuvannut kyseistä teosta salaa Didrichsenin ”Italian valossa”- näyttelyssä kesällä 2007.  Aiheen valinta museoesittelylle ei ollut minun tekemäni vaan opettajiemme. 

Turha on siis huolehtia etukäteen aiheista, ne tulevat sitten eteen luontevasti. Valinta on aina se vaikein. Toisaalta nyt kirjoitusaiheet vielä annetaan ja saa valita muutamasta vaihtoehdosta. Oman valintansa kanssa sitten on alettava käydä keskustelua kunhan ensin on löytänyt tarkastelulleen näkökulman.”