Odottaessani huhtikuun sateita

Niin vain taas kävi, että aloin kirjoittaa, vaikken juuri nyt olekaan kovin kuormittunut. Olen saanut kaikki asiat tehtyä, paitsi kotona on edelleen hurlumhei, mikä tarkoittaa, että monen monta asiaa on kesken, tekemättä tai ideavaiheessa. Kevään ristiriitaisuus ilmenee eri tavoilla ja sen huomaa!

Ensi viikolle on luvattu sateita ja viileämpää. Se vauhdittaa kevättä entisestään. Kuivuus vaivaa meillä, mutta kuulemma vielä kovemmin ja kohtalokkaammin muualla Euroopassa. Tuli taas mieleeni isäni, joka olisi viettänyt 105. syntymäpäiväänsä 19.4., jos olisi elänyt. Kuollessaan hän ei ollut vielä täyttänyt 81 vuotta. Olen ehkä kirjoittanut joskus hänen minulle antamasta kotiaineen aiheesta ”Huhtikuun sateet”. Osa ainevihoista on tallella, mutta tämä ei ole vielä tullut silmiini, koska olen todennäköisesti sijoittanut sen toiseen paikkaan kuin muut. Yritän aina välillä uhrata näille asioille aikaa.

En oikeastaan ehdi odotella mitään. Kaikki vain tulee entistä kiihtyvämmällä vauhdilla. Oikeastaan on surullista, ettei ole enää oikeastaan ketään, jonka kanssa tällaisia asioita voisi jakaa. 

27.8.2015

 

Aamulla heräsin kolinaan pihalta. Kiinteistöfirma oli tullut siivoamaan parkkialuetta. Mitään pyyntöä autojen siirrosta ei ollut tullut. Pihaa kasteltiin ja sitten kerättiin hiekkaa koneellisesti ja pienillä laitteilla autojen välistä. Jotkut olivat lähteneet töihin, jotkut kävivät siirtämässä autoaan. Niin minäkin, vaikkei olisikaan tarvinnut.  Pihan molemmissa päissä oli vielä pienet lumikasat, jotka kerättiin pois.

Huomenna ajan Hyvinkäälle Suomen Rautatiemuseoon, jossa meillä on museon esittelyn jälkeen Markkulan sukuseuran vuosikokous. Jonkin verran olen tehnyt valmisteluja, koska olen sukuseuran sihteeri, ollut sitä jo 2015 lähtien. Otan myös kaiken varalta läppärini mukaan, jotta voimme esitellä vuoden 2022 asiakirjat.  Toisessa sukuseurassa eli Kuolemajärven Sirkiät ry:ssä, jonka vuosikokous pidettiin viikko sitten, olen nykyään enää vain sukututkija.  Vain ei ole vähättelevä sana tässä yhteydessä. Seuran perustamisesta lähtien (2008) toimin hallituksessa useita vuosia sihteerinä sukututkijan töiden lisäksi.  Monet tehtävät sujuvat rutiinilla ja pitkäaikaisesta hallituksessa toimimisesta on hyötyä. Tällaiset harrastukset, jotka jostakin toisesta tuntuvat työltä, mitä ne kyllä ovatkin, ovat eläkkeellä olevan ihmisen elämän suola, ainakin minulle. 

Ehkä se on näkynyt myös postauksistani. Koska lukijoissani on sellaisia henkilöitä, jotka ovat tulleet siihen joko minun tai jonkun muun suosittelemana, on oikeastaan hyvä ja tärkeä asia, että eräs, nykyään elävä toimija kertoo muiden ihmisten elämän lisäksi myös omasta elämästään. Tarkoitan tietenkin itseäni.

Tavallaan koko elämäni on tähdännyt tähän, kirjoittamiseen ja kuvaamiseen niin, että ihmisten elämä ennen ja nyt on koko ajan taustalla. Olin niin tyhmä, etten lähtenyt jo nuorena sille alueelle vaan elin ensin oman elämäni. Sitähän korostin aina erityisesti, varsinkin erotessani miehistäni. Oma elämäni sattuu nyt taaksepäin katsoen sisältävän monta erillistä elämää, jotka putkahtavat kirjoituksissani esiin.

Voi olla, että tätä käsitystä lukijan on vaikea ymmärtää. Kun tulee vanhaksi, tällaiset asiat kiteytyvät.

7.9.2014 tultiin Sirkiän sukukokouksesta.

sunnuntaina 23.4.2023

Jatkan tätä postausta vielä hetken. Eilen oli hieno päivä. Kokous meni hyvin. Nyt pitää vielä kirjoittaa pöytäkirjat, mutten nyt pidä kovaa kiirettä. Ennen kokousta meillä on oppaan seurassa tutustuminen rautatiemuseon tiloihin. Kokouksen jälkeen lähdin yksikseni vielä pyörimään alueella. Muistelin vähän kesää 2015. Ottamiini valokuviin en ole koskaan tyytyväinen. Olin jo etukäteen päättänyt poiketa parin minuutin matkan päässä olevalla Puolimatkan hautausmaalla, jonne tiedän Heimo ja Sirkka Rumpusen tuhkat haudatun. Toukokuussa 2019 vierailimme haudalla lyhyesti Heimon siunaustilaisuudessa olleen joukon mukana. Painoin paikan mieleeni ja nyt vasta lähes neljä vuotta myöhemmin kävin siellä. Löysin haudan hyvin. Kukkaa minulla ei ollut, mutta sen sijaan hyvin paljon lämpimiä ajatuksia molemmista sekä Sirkasta että Heimosta.

Sitten kiersin viereiselle sankarihautausmaalle, jonka itse asiassa huomasin vasta siinä haudalla ollessani, sijaitsevan aivan vieressä puiden takana. Sankarihautausmaat ovat aina hyvin vaikuttavia, niin tämäkin. Kiertäessäni ja kuvatessani näin, miten Rumpusten hauta näkyi hyvin puiden välistä, se melkein kuin katsoi kohti sankarihautausmaata, joka oli täynnä Karjalassa mm. Summassa menehtyneitä miehiä.  Vieressä oli hieno muistomerkki Karjalaan jääneiden muistolle ja päädyssä vielä kentälle jääneiden muistomerkki. 

 

Heimo oli syntynyt 1926, ollen sodan syttyessä 1939 suunnilleen 14-vuotias eikä hän onneksi ehtinyt sotaan. Sota-aika kosketti perhettä suuresti. Isä Emil Rumpunen s.1899 menehtyi sodan aikana 5.3.1942 kohdattuaan joko tapaturman tai sairauden. En tiedä, tiesikö perhe tarkempaa syytä. Hän oli ammatiltaan rajavartija ja vääpeli. Kuolinpaikaksi on merkitty 33. kenttäsairaala, joka oli jatkosodan aikana Karhumäessä kaukana Suomen rajoilta. Hänet haudattiin Kuolemajärven tuhoutuneen kirkon viereen sankarihautausmaalle, jonne haudattiin 91 sankarivainajaa. Paikalle pystytettiin myöhemmin muistomerkki, johon kirjattiin kaikkien paikalle haudattujen nimet. Käsitin, että Heimon äiti ja mahdollisesti lapsiakin osallistui hautaustilaisuuteen jatkosodan aikana, vaikka perhe ei muuttanut monen muun tavoin takaisin kannakselle vaan asettui jo silloin Hyvinkäälle.

Puiden alla oli vielä 22.4.2023 isot lumikinokset. Tässä kuva sankarihautausmaalta kohti Heimon ja Sirkan hautaa.

Tätä kirjoittaessani tutkin samalla myös kahden muun kuolemajärvisen rajavartijan sotapolkua. Veljekset Eino s.1907 ja Viljo Riski s. 1910 olivat kotoisin äitini synnyinpaikalta,Kuolemajärven Tammikosta. He olivat häntä vanhempia, mutta tuttuja ja jopa tanssittajia juhlissa.  Kaiken lisäksi heidän äitinsä Anna Kristiina Riski s. Akkanen oli minun äitini kummi. Perheessä oli neljä vanhempaa tytärtä ja sitten nämä pojat ja vielä yksi nuorempi. Perheen isä Aleksanteri Riski, yksi tytär ja yksi veli oli kuollut jo ennen sotia. 

24.5.2019

Einosta ja Viljosta tuli rajavartijoita, jotka siirtyivät osaksi Puolustusvoimia jo YH:n eli ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuussa 1939. He osallistuivat jo talvisodassa taisteluihin kotiseudullaan.  Jatkosodan alkaessa heistä koottiin rajajääkärikomppania (RajaJK), josta myöhemmin 1942 alussa tuli Rajajääkäripataljoona (RajaJP). Löysinkin Eino Riskin tiedot myös talvisodan Er.P 3:n jälkeen jatkosodan aikana osoitteesta 32. Rajajääkäriosasto. Lopetan tällä kertaa siihen, että löysin merkinnän Einon kaatumisesta Matroosan kylää(Laatokan ja Äänisen välillä) valloitettaessa,siis jälleen siellä Suomen rajojen alkupuolella, jossa asui sukulaiskansoja. Taistelukuvaus löytyy sieltä kuten myös muut kaatuneet. Jatkan näistä veljeksistä ja heidän perheestään ja muusta asiaan liittyvästä myöhemmin. Ehkä saatan täydentää heidän tietojaan Sotapolussa myös kuvilla, en ole varma. Kunhan ensin ehdin julkaista ne muut odottavat jutut.

Heimo esittelemässä uusikirkkolaisille Jukkolan kylää, jossa isä oli rajavartijana. Kuva 27.9.2015

Harhailen mielelläni. Palattuani eilen kotiin, en saanut illalla nukkumaan mentyäni unta. Onneksi se onnistui lopulta. Näköjään siivoaminen on myös rentoutumiskeinoni, tosin kyseenalainen. Makkarin siivous on kesken, siirtelin sänkyä ja pistin kasan rikkinäisiä vaatteita roskiin.  Kevät on kiireistä aikaa. Nyt piti jopa ehtiä kirjoittamaan. Omapa on elämäni!

Nyt tämä meni kuvien myötä muistelemiseksi.

13.6.2015. Kun ihmisiä poistuu elämästänne, niin jokaisen mukana myös meistä osa kuolee ja aikaa kuluu, kun käsittelee menetyksiä.