Sukujen saroilla

Vaikka en ole aikoihin kirjoittanut sukututkimuksesta muuten kuin viitteenomaisesti, en silti ole jättänyt sitä.  Aikani ja voimani eivät vain ole riittäneet eivätkä ehkä jatkossakaan riitä kaikkeen, mitä pitäisi tehdä. Siksi mielessäni on jälleen pyörinyt ajatus heittäytyä kokonaan ”vapaaksi taitelijaksi”. Se merkitsisi luopumista kaikista työllistävistä sidonnaisuuksista sukuseuroissa ja kerhoissa ja keskittymistä tutkimiseen, opiskeluun ja kirjoittamiseen.  Lisätehtäviä on ollut välillä jopa lisää tyrkyllä, mutta olen kieltäytynyt tuntiessani voimavarani. 

Vanhoja kuvia jaan tässäkin kirjoituksessa. Nyt olisi taas aika ajatella sukujen havainnollistamista.

Iso muutos, jonka pyörteissä vielä kipuilen, pistää monta muutakin asiaa uuteen järjestykseen. Saatan siis vielä pitkään kirjoittaa enemmän niistä ja omista pohdinnoistani kuin kuljeskella 1700-luvun poluilla ja niityillä. Vaikka silti teen tuota jälkimmäistä historiassa pyörimistä nyt enemmän mielessäni kuin ehdin kirjoittaa siitä. Blogissa sanani on vapaa.

Olen silti kirjoittanut aina välillä tekstiä 1803 syntyneen Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän perheestä, jonka ehkä julkaisen myös blogina. Ajattelen sitä enemmän sukuseuramme kotisivulle. Keväisen sukukokouksen jälkeen oli tarkoitus kirjoittaa siitä Karjala-lehteen, mutta sitten muut tapahtumat liittyen talon myyntiin tempaisivat minut mukaansa ja kirjoitus jäi tekemättä. Sukukokouksessa kerroin nimittäin mukana olleille, että me kaikki olimme tavalla tai toisella samaa sukuhaaraa. Ajattelin palata aiheeseen muulla tavalla. Kirjoittaminen on kuitenkin äärimmäisen hidasta, koska aina välillä etsin tarkennusta muualta; sukututkimuksesta tai kirjallisuudesta. 

Tässä isoisäni sukujuuret

Nyt minua suorastaan kauhistuttaa se, että vaikka olen maininnut kirjoituksen sisällä lähteitä, niin en ole tekstinkäsittelyssä liittänyt niitä aineiston sisään.  Minulla on kesken myös jo alun perin tammikuussa 2016 Kirjosista aloittamani monisivuinen teksti, johon heti alusta lähtien liitin viittaukset.

Lokakuun ”Kuulutko sukuuni”-tapahtuma Vantaalla vaikuttaa myös noihin Sirkiän suvun juttuihin, koska olemme sukuseurana ilmoittautuneet osallistuvamme omalla pikkuosastolla tapahtumaan. Sinne pitää seinille saada kaikenlaista materiaalia. 

Sukuseuramme puheenjohtaja Ritva Kukon kanssa paneudumme asiaan ja vietämme myös aikaamme siellä. Tapahtuma on minulle tuttu, koska olen vuosikausia kuljeskellut siellä kuuntelemassa luentoja ja tutustumassa ihmisiin. Meillä ei ole vielä mitään sukukirjaa myytäväksi eikä paljon muutakaan. Lähinnä on kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtumasta jää virikkeitä jatkoa varten. 

Muut kuvat syyskuulta 2012. Kun 13.9.2012 Helsingin Kuolemajärvi-kerho kokoontui Karjala-talolla Liisa Vihko piti esitystä, jossa Venäjän hallitsijoiden rinnalla olivat Kukon suvun jäsenet. Liisa on minullekin ja useimmille Sirkiöille sukua. Kukot ja Sirkiät ovat Kuolemajärven Karjalaisten kylästä lähtöisin.

Edellä kirjoittamastani tulee auttamatta mieleen, että selittelen tässä vain laiskuuttani, kyvyttömyyttäni ja kokemattomuuttani. Toisaalta on hyvä pitkästä aikaa rohkaista mielensä ja lähteä ihmisten pariin. Enkö sitten ole ollut siellä koko ajan? Kyllä toisaalta olen, mutta olen huomannut aristelevani entistä enemmän menemistä ihmisten joukkoon ja ennen kaikkea itseäni. Muut eivät sitä ehkä huomaa vaan ajattelevat minun olevan ennen kaikkea sosiaalinen ihminen.

Alex oli syyskuussa 2012 vasta seitsemän kuukautta vanha, mutta kuvista näkee, että ne piirteet, jotka myöhemmin tulivat selkeämmin esille, olivat jo silloin olemassa. Mummin korit ja niiden sisältö kiinnostivat erityisesti. Kuten nytkin.

En ole oikeasti. Meistä useimmat tulevat vilkkaiksi ja sosiaalisiksi, kun he saavat muista ihmisistä hyvää vastakaikua. Kolhut elämässä saattavat tehdä meistä toisista varovaisia muiden ihmisten suhteen. Minäkin pelkään koko ajan saavani nenilleni. Pelkään vieläkin avatessani sähköpostin, että siellä on jotakin ikävää odottamassa. Vaikka suurin osa ikävistä asioista tuli vain yhden ihmisen kautta, niin vuosien mittaan olen monistanut sen olevaa suuremmaksi. Ajattelin, että muutkin voisivat kohdella minua samalla tavalla. Siksi en kestäisi tippaakaan vihapuhetta, sitä, jota on nykyään kaikkialla. 

Yritän sanoa joka päivä itselleni, että nyt voin edetä omalla tielläni omana itsenäni pelkäämättä enää. Voin olla jälleen rohkea ja aloittaa uusia asioita. Voin lähestyä uusia ihmisiä rohkeasti. Jos minut torjutaan, se ei johdu minusta, syitä voi olla muitakin.

Facebookissa äiti kertoi, että poika oli oppinut seisomaan.

Sukututkimuksiin liittyen viime viikolla pari päivää meni tutkimuksen parissa. Viime kevään Markkulan Viestiin kirjoitin tekstin otsikolla ”Se aika ei ole kaukana”, jossa kerroin omalla kotipaikallani asuneiden hämäläisten esivanhempien historiasta sen, mitä olin saanut selville. Kirjoitukseni pohjautui samannimiseen blogikirjoitukseeni 10.12.2015, jota olin kyllä aika paljon muuttanut ja korjannut. Oli ilahduttavaa saada pian lehden ilmestymisen jälkeen viesti sukututkija Esko Karisalmelta, joka kuului myös Markkulan sukuun ja on siis myös kaukaista sukua minulle. Saamani viesti tietoineen auttaa minua täydentämään ja korjaamaan aiempia tietojani.  Siinä sitä tutkiessa meni sitten pitkä tovi, koska samalla yritin saada asiaa kirjalliseen muotoon samalla tutkien vanhimpia rippikirjoja ja täydentäen tietoja Sukujutut-ohjelmaan. 

Jonnekin lähdössä tasan viisi vuotta sitten. Selfie, kamera jalustalla.

Vähän aiemmin mainitsin, kuinka hidasta ja vaivalloista on kirjoittaa sukututkimusasioista. Nyt kysymys oli lähinnä siitä, mistä Siukolan talon ihmiset, paikalliset varhaisimmat esivanhempani ilmestyivät kotikylääni.  Heitä ei tosin käsittääkseni pidetty aiempien polvien mielestä sukulaisina, koska talo oli siirtynyt sitä ennen tyttärien kautta eteenpäin. Aionkin kirjoittaa näistä myöhemmistä sukupolvista syksyn lehteen, jos se nyt hyväksytään. Blogeissani olen heitäkin käsitellyt useampaan otteeseen.

Suoraan sanoen menin kyllä tutkimuksissani vähän liian pitkälle, kun jouduin lopulta myös erään haaran mukana tänne Tuusulaan, aivan lähelle näitä nurkkia, jossa nyt asun. Olivatko hekin sukua ja miten heidän haaransa jatkuivat, sitä en vielä selvittänyt eikä se ehkä selviäkään.

Hämeenlinnan historiallisessa museossa linnan kupeessa oli valokuva-näyttely, jossa oli esillä valokuvia. Sääli, etten kuvannut tarkemmin. 8.9.2012

Olen siis välillä Hämeessä ja sitten taas Karjalassa. Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä Facebookissa eräs aktiivinen ryhmäläinen kysyi meiltä muilta, tunnemmeko olevamme kuolemajärvisiä vai mitä olemme. Oikeastaan minun ei edes tarvinnut miettiä sitä. Olen eniten tällä hetkellä kuolemajärvinen, vaikka olen syntyjään hämäläinen Rengosta, mistä olen myös erityisen ylpeä. Sanon aina kaikille, että olen kotoisin Kuolemajärveltä. Korjaan kyllä, että en ole siellä syntynyt. Miksi näin, olen ehkä joskus yrittänyt sitä selittää. Suurin syy lienee siinä, että en pysty enää käymään kotipaikallani, talossa peltojen takana. Mutta eihän minulla ole oikeasti paikkaa edes Karjalassa. Ota tästä nyt selvää? Voisitte tekin miettiä asiaa! Olen kiinnostunut myös teidän ajatuksistanne.

Se ei ole siis paikasta kiinni. On paljon karjalaisia, jotka eivät ole vielä koskaan edes ajatelleet juuriaan sen enempää.  Viime viikolla osuin sattuneista syistä tutkimaan sukua, johon minulla ei ole sen enempää yhteyksiä, nimittäin Uudenkirkon Rankeja. Kuolemajärvellä on paljon Rankeja, joita on kertynyt useita omaankin sukututkimukseeni. 

Samalla retkellä tuli vierailtua myös Hämeenlinnan Verkatehtaalla suuressa postikorttitapahtumassa. 8.9.2012

Olimme katsomassa Keski-Uudenmaan teatterissa mielenkiintoisen näytelmän ”Mechelin” ennakkoesitystä.  Siitä, Mechelinin merkityksestä ja hänen suvustaan voisin myös kertoa lisää, niin mielenkiintoinen juttu se oli.  Mutta ei tällä kertaa. Ystäväni näki nimittäin teatterissa erään ennestään tuntemansa Ranki-sukuun kuuluvan henkilön.  Eipä muuta kuin menimme kysymään, mistä hän on kotoisin.  Ja minä kysyn heti perään, kuka on isoisäsi, jotta pääsen tutkimaan. Selvisi myös muuta mielenkiintoista. Nimittäin henkilö, joka aikoinaan 1970-luvulla palkkasi minut pankkiin, sattui olemaan  hänen serkkunsa tai pikkuserkkunsa. Sekin kysymys, joka ei kyllä silloin aikoinaan ollut edes mielessä, selvisi nyt.

Sainkin kirkonkirjoista paljon selville, mutta selvityksestä jäi jälkeen sama kysymys kuin Sirkiöistä. Mikä yhdistää Kuolemajärven ja Uudenkirkon samannimisiä sukuja? Mistä he tulivat? Minne he menivät? Tutkimista riittää. 

Siinä 13.9.2012 Helsingin Kuolemajärvi-kerhon aktiiviset puuhanaiset. Olin minäkin joutunut mukaan kerhon toimikuntaan ja pidimme kokousta ennen illan tilaisuutta.