lauantai 9. syyskuuta 2017

Toipumisen aikaa



Minusta alkoi tuntua, että aika oli pysähtynyt pitkäksi hetkeksi ja vasta nyt alan palata takaisin. Olen ollut todella hajamielinen muuttoni jälkeen. Kun katson toimiani tässä välillä, olen toiminut juuri päinvastoin kuin yleensä; olen elänyt rutiinien mukaan, tehnyt, mitä on ollut pakko tehdä. Ehkä olen tarvinnut sellaista rauhaa, mitä se on tuonut mukanaan. Mutta toisaalta, kun ajattelen tätä aikaa, siitä ei jää mitään mieleen. Sellaista elämää me ihmiset usein elämme. Vain. Siitä ei jää muistoja. Sellaista aikaa elin joskus nk. elämän ruuhkavuosina. Sekin on tärkeää. Mutta sen ajan ei kannata antaa venyä liian pitkäksi.


On hyvä myös tulla sieltä sohvalta pois. En ole vuosiin katsellut television ohjelmia kuin nyt viime kuukauden ajan.  Olen käynyt kaupassa, olen tehnyt kaikkea tarpeellista täällä kotona. En ole jaksanut olla sosiaalinen, ainoastaan jos on ollut pakko. Se kaikki on opittua, rutiininomaista käytöstä.

Tuon kaltainen elämä karkottaa vähitellen kaiken luovuuden. Huomaan kirjoittaneeni jopa blogini vanhasta tottumuksesta. Olenhan vuosien mittaan oppinut niihinkin jonkinlaisen rutiinin. Sosiaalinen media, facebook ei ole enää kiinnostanut pätkääkään. Olen vain hoitanut pakolliset kuviot ilman iloa ja ideoita.


Onneksi joskus jokin pieni sana, teko tai tapahtuma palauttaa tajuamaan, että on aika tehdä korjausliike.  Aloitin tällä viikolla taas vaihteeksi kirjoittaa uutta, enemmän sukututkimukseen liittyvää blogiani, kun olen tässä jo pitkään vain vaahdonnut omasta elämästäni. Sekin on tietty omaa elämääni. On joskus kiva kertoa siellä esiin tulleista oivalluksista. Sukututkimus on minulle vähän samaa kuin monelle ikätoverilleni sanaristikoiden ratkominen. En lähde vertailemaan niitä, mutta sanaristikot ovat enemmän juuri sitä rutiinia, mitä yritän paeta. Sukututkimuksessa löydän koko ajan jotakin aivan uutta, joka johtaa minua eteenpäin. Mitä enemmän sitä teen, niin osaltaan siitäkin tulee rutiinia, mutta se on tässä tapauksessa hyvää osaamista ja helpottaa eteenpäin pääsemistä.


Ikäväkseni taas kuitenkin totesin, että sukututkimuksesta kirjoittaminen on todella hidasta ja vaivalloista, koska joudun poikkeamaan niin paljon lähteissäni.

Jätin siksi tuon blogin kirjoittamisen ja pari muutakin vastaavaa edelleen hautumaan. Palaan siksi jälleen kerran omaan ”kehitystarinaani”, päiväkirjaani, elämänkertani tähän vaiheeseen. Monta ideaa on silti syntynyt noiden rutiinien viedessä mukanaan, television sarjoista, joita seuraan, maailman uutisista, henkilöistä. Kaikista en ehdi koskaan edes aloittaa kirjoittaa, vaikka kuinka mieli tekisi. Juuri tämä hetki on myös täydellinen, kun istun oman elämäni keskiössä, kodissa, sateisena syyskuun päivänä.


Tänään ulkona siis sataa yhtäjaksoisesti. Ehkä huomennakin, kun ajan taas vaihteeksi Turkuun. Tällä kertaa siellä on jokavuotiset Kuolemajärvi-juhlat, joista on tullut minulle pakollinen meno kuten aikanaan äidilleni. Juhlien sisältö lienee aika paljon sama kuin aikoinaan. Silloin ihmiset menivät sinne tapaamaan tuttujaan, sukulaisiaan, naapureita, joiden kanssa heillä oli ollut yhteinen kotiseutu. Sota oli pakottanut ihmiset erilleen toisistaan, elämä oli muuttunut aivan toiseksi kuin mitä se oli ollut ennen ja mitä se olisi ollut, jos sotaa ei olisi tullut. Olin muutaman kerran äitini mukana juhlissa. Niistä kerroista on olemassa jokunen valokuva. En oikein ymmärtänyt silloin koko juttua, mutta äidin viime vuosina aloin vähitellen soljahtaa mukaan. Kaikki meni silti aivan toisin kuin vain soljahti. Mukana tuli rikas, toinen maailma, joka on siitä vain monin tavoin kasvanut. Koen jopa itseni sen kaiken rinnalla riittämättömäksi. 


Olen ollut nyt mukana rakentamassa virtuaalista Karjalaa, kotiseutua, jota minulla ei olisi ollut ollenkaan ilman muutosta, ilman sotaa. En olisi edes syntynyt, koska vanhempani eivät olisi ilman sotaa koskaan tavanneet. Monen muun sodan jälkeen syntyneen osalta tilanne on sama. En tunne ehkä samanlaista nostalgiaa kuin minua vanhemmat. Toiset jopa tuntevat vihaa ja katkeruutta. Voinpa minäkin sanoa kuten monet muut ovat sanoneet: ”Minulla on unelma.” 

Unelmat ovat meille tärkeitä. Emme aina edes aluksi tajua, että jokin asia on unelma ennen kuin alamme toteuttaa sitä.  Voisin olla paljon rohkeampi, olen ajatellut sitä paljon viime aikoina. Ohimennen. Kuten usein ennenkin.


Perustin 2014 Facebookiin ryhmän ”Juuret Kuolemajärvellä”.  Suljettuun ryhmään on liittynyt lähes 450 jäsentä. Siellä käydään mielenkiintoisia keskusteluja Kuolemajärvestä, Viipurista, Karjalan kannaksesta, suvuista, kartoista, sodasta, kirjallisuudesta ja ties mistä. Sitä kautta pystymme jakamaan asioita helposti. Toivon, että se houkuttelee ihmisiä muihin tapaamisiin, matkoihin ja nyt vaikkapa sunnuntain Kuolemajärvi-juhliin. Minun on vaikea tunnistaa kaikkia ihmisiä, jotka ovat mukana, mutta minut varmasti tunnistetaan. Siksi onkin kiva, jos ihmiset ottavat hihasta kiinni ja kertovat nimensä. Silloin nimi saa kasvot. Näin meilläkin alkaa vähitellen olla ystäviä ja tuttuja ympäri, joilla kaikilla on virtuaalinen kotiseutu rajan takana. 

En usko, että läheskään kaikki kokevat tämän asian samalla tavalla kuin minä. Koen omaavani aivan erityisen näkemyksen, joka lähti kehittymään aikoinaan pienestä asiasta ja joka on siitä kasvanut unelmaksi. Silti en aseta sille suuria vaatimuksia. Toivon sen kasvavan meidän kaikkien yhteisestä hengestä, ideoista ja rakkaudesta esivanhempien menetettyyn kotiseutuun. Se ei enää olekaan menetetty vaan elävä. Teemme samalla kunniaa aiemmille sukupolville. Aika hienoa ja paksua ajattelua, mutta niin se vaan on. 

Onhan se niin, että tässä iässä ei voi enää edetä suurin askelin vaan hitaammin. Pysyäkseen hengissä, toipuakseen ja kerätäkseen voimia jatkoa varten, ihminen tarvitsee niitä rutiineja ja arkipäivää. Joinakin aamuina vain herää huomatakseen, että ne omat jutut eivät häviä minnekään. Niitä varten on joutunut tekemään paljon pohjatyötä, olemaan sitkeä ja pitkäjännitteinen. Kun sitten on aika luoda jotakin uutta, hypätä lentoon, onkin valmis. Ehkä. Kyllähän te tämän tiedätte.

Siirtelin tänä aamuna valokuvia muistikorteilta koneeseen. Suoraan sanoen valokuvauskaan ei ole maistunut kuukauden aikana vaan sekin meni rutiiniksi. Ihminen tarvitsee aina välillä uudelleen syntymistä. Minulle ulospääsy vanhoista ikävistä asioista oli tavallaan niin suuri juttu, että siitä pitää oikein toipua. Sitähän tämä on ollut. Muistoksi tästä ajasta etsin tänne nyt valokuvia noista uudemmista, vaikka ne eivät ole oikein mistään kotoisin.

Kuolemajärvi-asioista löydät tietoa säätiön kotisivuilta täältä. Sieltä pääsee myös Helsingin Kuolemajärvi-kerhon kotisivuille ja syksyn ohjelmaan. Touhuan myös kerhon toimikunnassa. Jos löydät meidät tätä kautta, tervetuloa mukaan. Facebookissa olevat löytävät ryhmän Juuret Kuolemajärvellä sitä kautta ja voivat pyytää liittymistä, jos aihe kiinnostaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti