Ei unohdeta kirjoja

Korjasin vähän vanhaa blogikirjoitustani. Niissä on auttamatta pieniä kirjoitusvirheitä. Joskus minun tekee mieli myös lisätä tekstiä selventääkseeni asiaa. Hyvin vähän ehdin silti puuttua vanhoihin kirjoituksiin, siellähän ne olkoot googlen syövereissä! Monta mielenkiintoista asiaa odottaa edessäpäin. Kun paneudun niihin, unohdan hetkeksi sekavan mieleni, joka työstää edelleen sitä, mitä olen vuosien mittaan käynyt läpi.

Hajamielisyys on yksi sekavan mielen oire. Joku toinen sanoisi, että muistini ei toimi enää. Eilen lähdin kylille tapaamaan ystävää. Ensin unohdin kotiin kameran ja kännykän, joita palasin jo pihalla ollessani hakemaan. Kun olin sitten puolimatkassa kävelemässä kohti kirjastoa, huomasin, että olinkin puuttuneita tavaroita hakiessa unohtanut laukun, johon olin kerännyt kirjastoon palautettavat kirjat ja muutaman aikakauslehden ystävääni varten. 

Keskustelimme kaiken muun lisäksi siitä, kuinka tärkeää on voida vaihtaa ajatuksia niin, että ei tarvitse pelätä sitä, että toinen ihminen alkaa antaa sinulle ohjeita, mitä pitää juuri siinä elämäntilanteessa tehdä. Olen itse aina varonut neuvomasta ystäviäni, jolleivat he sitä erikseen pyydä.  Joillakin ystävien kaitseminen vaan on tapana. Tuntuu, että he kuvittelevat tuntevansa toisen ihmisen elämän niin hyvin, että voivat melkein käskyttää tätä.

7.7.2017 iltakävelyllä Viipurissa

Siinä olivat sitten päivän tärkeimmät! Ei sentään. Olen viettänyt vaihteeksi virtuaalisesti aikaani Viipurissa. Vaikka viime kesän lyhyet hetket Viipurissa/Karjalan kannaksella olivat oikeastaan enemmän rentoja sen kaiken muun hulinan keskellä, ajatukseni toimivat ainakin sen verran, että opin siinä sivussa koko ajan jotakin uutta. Asiantuntijaa minusta ei saa koskaan, mutta yritän silti pikkuhiljaa rakentaa itselleni ”työkalupakin”, jotta pystyn paremmin kertomaan muille asioista ja toisaalta ennen kaikkea pystyn käyttämään aineistoa omiin kirjoituksiini. Se on myös tapani ottaa Suomen menetetty osa haltuun. 

Keravan kirjastossa kuuntelemassa Anna Kortelaista ja Hanneriina Moisseista 24.10.2016

Viipuri on täynnä vanhoja rakennuksia, joiden historia juontaa kauas menneisiin vuosiin, aikaan, jolloin alue kuului Suomelle. Oikeastaan tuntuu aika yllättävältä, kun vertaan Viipurin rakennuskantaa meidän nykyiseen Suomeemme, huomaan, että Viipurissa on paljon enemmän vanhoja taloja, joiden alla on jopa vielä varhaisemman ajan jäänteitä.  Edessäni onkin aika iso projekti.

Helpommalla pääsee, kun on mukana Facebookin Viipuri-ryhmissä ja osallistuu kevyempään keskusteluun rakennuksista ja ihmisten niihin liittyvistä muistoista. Monella on hyvä kuva-arkisto, mistä riittää jaettavaa.  Käyn niitä selailemassa, mutta ne eivät tyydytä syvällistä tietoa kaipaavien ihmisten tarpeita. Olisikin hyvä jättää ne silleen ja pysyttäytyä kirjallisuudessa. Turhaan menee aikaan tyhjänpäiväisiä postauksia lukiessa. Palatkaamme kirjojen pariin.

Kirjamessut 30.10.2016

Minulla on parhaillaan luettavana useita kirjoja. Viipuriin liittyen luen vasta nyt Martti Backmanin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ”Harriet ja Olof - rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918”. Gummerus. Mainitsin kirjan viime syksynä kirjoittaessani mm. Helsingin kirjamessuista  2.11.2016. Nyt vasta lainasin sen kirjastosta, kun sattui sopivasti silmieni eteen.

Olen positiivisesti yllättynyt kirjasta. Martti Backman yhdistää romaanissa faktaa ja fiktiota, mikä on kovin suosittua nykyään. Ihan hyvä niin. Sukututkimusta harrastavilla ei usein ole muut mahdollisuutta halutessaan kirjoittaa. Kirjan lukeminen on minulle hidasta, koska samanaikaisesti menen tutkimaan henkilöiden historiaa, yleistä historiaa, karttoja ja ties mitä. 

Teoksen tapahtumat alkavat Heinjoen Ristseppälän kylästä huhtikuussa 1918. Valkoisten sotajoukot ovat kokoontuneet Hätösten omistamaan kartanoon tarkoituksena rynnätä punaisten hallitsemaan Viipuriin. Kirjassa mainitaan Viipurin olevan parinkymmenen kilometrin päässä. Laskin Google mapsin kautta, että nykyään matkaa suunnilleen niiltä paikoin on Viipuriin lähes neljäkymmentä kilometriä laskien Karjalan karttojen Hätösenmäeltä. Ristseppälän nimi on nykyään Zhitkovo. Piti vielä tarkistaa, kuinka pitkä matka sieltä oli Seivästölle, äitini synnyinseudulle.  Matkaa on runsaat 90 kilometriä. 

7.7.2015 Viipuri

Heinjoen Ristseppälä on ystäväni äidin synnyinpaikka. Heinjoki oli aiemmin Muolaan kappeliseurakunta kuten Kuolemajärvi oli Uudenkirkon, mutta eriytyi itsenäiseksi Kuolemajärven tavoin myös 1800-luvun lopulla.  Alue oli aikoinaan vanhan Äyräpään aluetta kuten myös Kuolemajärven kylät. Nyt ennen alueen luovutusta Heinjoki ja Muolaa olivat Kuolemajärven naapuripitäjiä. Kartat vievät minut mennessään. Tässä linkki Google maps-karttaani, johon olen aika ajoin täydentänyt entisiä paikkoja käyttäen apuna Karjalan karttoja.

Kirjan henkilöt ovat todellisia ja valokuvia heistä on runsaasti kirjan sivuilla. Tarina alkaa siis Heinjoelta, jossa nuori jääkärimajuri Olof Lagus tapaa uudelleen ihastuksensa Harriet Thesleffin s. Dippel. Retkellä ulos kylästä Olof Lagus kuolee salaperäisesti päähän osuneeseen luotiin. Koskaan ei oikeastikaan täysin selvinnyt, miten ja miksi hän kuoli.  Mutta aiheen tutkimisesta Backman kehitti kertomuksen, jossa mukaan tulee hänen isoisänsä viipurilainen asianajaja Fritz Wiik.

Kun valkoiset valloittivat Viipurin, niin alkoi verilöyly, jossa Haminan portin luona tapettiin satoja Viipurin venäläisiä. Heillä ei  ollut mitään tekemistä punaisten kanssa ja he olivat iloinneet punaisen terrorin päättymisestä.  Näyttämölle astuu monta Viipurin tärkeää henkilöä, joiden kuvat kirjan sivuilla tekevät heidät eläviksi. Tarinasta kehittyy melkein dekkari, johon myös Suomen poliittiset kamppailut vallasta kietoutuvat.

Paneuduin joihinkin henkilöihin, koska he liittyvät tuohon Viipurin rakennusten tutkimisprojektiin. Harriet Thesleff oli syntyjään Dippel eli hänen isänsä oli Viipurin uuden tuomiokirkon suunnitellut arkkitehti Eduard Dippel. Kirkkoa ei ole enää olemassa. Se sijaitsi melkein Torkkelin puistossa keskellä Viipuria tunnetun Linnankadun varrella.  Paikalla on nyt puistoa ja muistomerkki. Siinä aivan vieressä on kuuluisa Viipurin kirjasto. Kirkko oli tyyliltään uusgoottilainen ja se rakennettiin 1889 – 1893. Se tuhoutui osittain pommituksissa 1940 ja purettiin myöhemmin kokonaan. Olisipa ollut hienoa päästä tuohon kirkkoon sisälle. Sinne mahtui istumaan 1800 henkilöä ja alttaritaulun oli maalannut Pekka Halonen.

Dippelin tyttären Harriet Thesleffin mies, se, josta tämä oli eroamassa ja erosikin, oli Wilhelm Alexander Thesleff, joka oli Suomen ensimmäinen sotaministeri, armeijan ylipäällikkö ja myös Wikipedian mukaan Mannerheimin vihamies, potentiaalinen kilpailija. Hänkin oli aloittanut uransa Venäjän armeijassa. Hänen uransa jäi varsin lyhyeksi. Googlaamalla löytyy näiden myöhemmästä elämästä myös tiedon sirpaleita. Olihan heillä muuten yhteinen lapsikin, joka jatkoi sukua.

Omissa vaatimattomissa suvuissani riittää vielä vaikka kuinka paljon tutkittavaa. Olen sanonut itselleni, että sukututkimus on minulle harrastus enkä saa uuvuttaa itseäni koskaan sen takia. Aina välillä lähden tutkimaan kenen tahansa sukua. Mielenkiinnosta. Rakkaudesta historiaan. Tässä muistuvat taas tekemättömät työt mieleen. Mutta en edes jaksaisi tehdä niitä, jollen olisi vapaa kuljeksimaan. Siihen yritän päästä nytkin ollessani keskellä tätä uuvuttavaa prosessia, jota en edes itse tajua.

Toinen kirja, jota luen samanaikaisesti, liittyy vanhempieni historiaan. Kirja, jossa he molemmat ovat mukana sisällysluettelossa ja yhdessä isäni valokuvassa, on ilmestynyt Docendon julkaisemana tänä vuonna; Petri Pietiläinen: ”Yksi rykmentti, sata tarinaa”. Se jatkaa Jalkaväkirykmentti 1:n tarinaa antaen äänen veteraaneille, niille, jotka olivat vielä elossa. Kyseinen rykmentti sattui olemaan juuri komennettuna etulinjaan, kun puna-armeija teki suurhyökkäyksen Valkeasaaressa kesäkuussa 1944.  Tässä linkki Ylen artikkeliin aiheesta. Olen käsitellyt edellistä aiheesta ilmestynyttä teosta blogissani ”Luurankoja kaapissa” tasan neljä vuotta sitten 27.9.2013. 

Tähän sota-aiheeseen liittyy niin paljon vielä tekemätöntä työtä. Huh sentään. Onneksi sain sentään isäni sotapolun tehtyä, mutta äitini odottaa ja on jäänyt saamattomuuteni ja oman elämän kipuilun alle. Isän sotapolusta kirjoitin 26.12.2016 blogissani ”Monenlaisia polkuja”. Sitä on luettu harvinaisen vähän. Sota-aiheet kyllä tuntuvat kiinnostavan ihmisiä paljon, mutta voi olla, että henkilöhtaisemmat muistot eivät niinkään. Siinä myös miettimisen paikka.

Muistathan, että pääset lukemaan tekstit linkin takaa klikkaamalla ja pystyt helposti palaamaan takaisin. Minä jatkan nyt muita askareitani. Ja lukemista. Sitä suosittelen teillekin netin selailun ja television katselun sijaan. 

Muuten, jos unohdan kameran ja kännykän, se on myös merkki jostakin. Ennenhän valokuvasin jopa unissani. Mutta viimeaikaiset kuvani ovat kaiken surkeuden huippu.