Ihmisyyden juuria kartoittamassa

Olen kesän aikana tapani mukaan aloittanut muutamia kirjoituksia, mutta ne ovat sitten jääneet muiden asioiden alle enkä ole ehtinyt niitä julkaista.  Olen toistuvasti sanonut kaikille, ettei minulla ole koskaan kiire eikä nytkään ole ollut kiire.  Joskus vaan elämä on niin täyttä.  Olen entistä selvemmin tajunnut, kuinka tärkeää kirjoittaminen sinällään on ollut minulle kautta vuosien. Ei ole koskaan ollut mitenkään tuulesta temmattua, kun olen suositellut kirjoittamisen aloittamista myös ystävilleni. Muoto ja tapa kirjoittaa voivat olla kullekin yksilöllisiä. Pelkästään se, että istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan ja keskittyy vain siihen ja antaa mennä, antaa mahdottoman paljon.  Toki saman ajavat päiväkirjan kirjoittaminen hyvällä kynällä tai pelkät muistiinpanot, joista sitten voi koota isomman kirjoituksen. Tekniikat kehittyvät sitten ajan kanssa. En ole mitenkään ehtinyt hioa tekniikoita, kun sisältöä on ollut niin mahdottoman paljon jaettavaksi.

Tuusulanjärveä elokuun alussa tänä vuonna.

Viime aikoina olen ajatellut sitä, miten tästä eteenpäin. Jos katson taaksepäin ja tätä hetkeäkin ja vähän eteenpäin, kirjoittamisen tuokiot ovat edelleen pieniä ihania saaria kaiken muun elämän keskellä.  En voi vielä heittäytyä täysin kokopäiväiseksi kirjoittajaksi, vaikka siihen tähtäänkin. Edessä on sellaisia asioita, jotka vaativat voimiani.

Tällaiselta näytti olohuone 12.2.2014

Alkusyksystä on edessä muutto takaisin vanhaan kotiini remontin valmistuttua.  Olen tässä tämän vuoden aikana tajunnut pyörittäväni melkein kuin yhtiötä hoitaen toimitusjohtajan, talousjohtajan, kiinteistöpäällikön, puutarhurin ja kaikkien näiden assistenttien tehtäviä.  Olen joutunut koko ajan tekemään päätöksiä tuntien samalla olevani sisällä asioissa, joista en oikeastaan tiedä paljoakaan tai joiden kanssa en ole aiemmin joutunut tekemisiin. Toisaalta sitähän elämäni on ollut eläkkeelle lähtöni jälkeen.  Uusia asioita on tullut eteeni jatkuvasti. Kun välillä luen vanhoja päiväkirjojani kymmenen vuoden takaa, näen siellä ne juuret ja asioiden synnyt, jotka sitten ovat johtaneet tähän päivään.  Jo silloin esitin usein kysymyksen: Entä sitten? Mutta oma suunnanmuutoksen prosessi oli lähtenyt voimallisesti liikkeelle.

”Kun vaan aina pystyisin ajattelemaan niin, että olen tässä ja nyt eikä minun tarvitse yrittää mitään. Teen mitä ehdin ja loput saa jäädä.” (18.4.2006)

Pikkuserkkuni Helmin ottama valokuva minusta ja kukistani ensimmäisen ison näyttelymme aattona 1.8.2006.

Omaan elämäntarinaani tulen aina välillä palaamaan.  Mutta nyt ollaan tässä ja nyt.  Vanha ohjeeni itselleni pätee edelleen.  Ylimääräisiltä tuntuvien vaatimusten ja tehtävien lisäksi on huolehdittava tavallisesta arkipäivästä ja omista harrastuksistani.  Meidän kaikkien ihmisten elämä pursuaa asioista, on turha odottaa pääsyä vapaaksi tehtävistään.  Aikanaan eläkkeelle lähtiessä puhuttiin vapaaherrattareksi siirtymisestä. Se kuulosti levolle lähtemiseltä ja vapauteen astumiselta.  Pistin hanttiin jo pelkälle ajatukselle, sana eli uusi ammattini kuulosti vastenmieliseltä.  Yksikään päivä eläkkeelle siirtymisen jälkeen ei ole ollut lepoa vaan uskomatonta puurtamista.  Mutta olen ollut vapaa aikatauluista ja kiireestä, voin yksin itse päättää ajankäyttöni!! Ehkä se tarkoittikin sitä.

Tässä on vielä vähän matkaa eläkkeelle. Olin juuri palannut Kreetan matkalta ja täyttänyt 60 vuotta. Työpaikalla muistettiin. Kuvassa silloiset esimieheni.

Niinpä, kun hoitaa asioita, jotka ovat itselle uusia eikä niistä siis ymmärrä paljoakaan, oppii uutta. Kun kuuntelee tarkasti ammatti-ihmisten puhetta, lukee lehtiä ja kirjallisuutta, oppii myös näkemään,  millaisessa kertakäyttöyhteiskunnassa elämme. Siinä oppii karsimaan oikeita asioita hölynpölyn keskeltä.  Ymmärrän nyt täysin, kuinka suuri rikkaus on ollut syntyä aikana, jolloin arvot olivat toisia. Olisinpa vain tuossa menneinä vuosina osannut luottaa enemmän itseeni ja omaan arvostelukykyyni.  En tarkoita olevani kaikkivoipa ja kaiken tietävä, mutta olen kyllä elänyt aikana, jolloin ihmiset oppivat luonnostaan monia taitoja sekä kotona että töissä. Aikanaan arvostettiin jopa laaja-alaisuutta suppeuden sijasta. 

Voi ei. Tässä sitä vielä haaveiltiin aitan rappusilla.

Edellisessä viittaan myös tuleviin tekemisiini, ratkaisuihini ja päätöksiini, joiden taustalla on yhteys tämän hetken realiteetteihin.  En aio avata niitä tässä sen enempää enkä ehkä edes myöhemmin vaan palaan aiheeseen, jota mietin elokuun alkupuolella keskeneräiseksi jääneessä kirjoituksessani.

Hämeenlinnan Alajärven maisemaa illalla  8.8.2014 

Olin juuri viettänyt päivän  ystävättären kanssa, jonka seurassa lähdin aikanaan 1968 Saksaan töihin. Elämämme ovat sittemmin kietoutuneet löyhästi yhteen, aikoinaan enemmän. Nyt emme olleet tavanneet varmaan pariinkymmeneen vuoteen. Oli jo aika. Tapaaminen herätti paljon ajatuksia. Kirjoituksen aiheitakin tuli vaikka kuinka paljon, asioiden sisältä ja ulkopuolelta. Mutta on aina hyvä antaa alitajunnan niitä kypsytellä.

Kreetalta huhtikuussa 2007. Matkan varrella voi käydä näinkin. Kilpi saa säröjä. 

Tämän ikäisenä meillä kaikilla on valtavan pitkä menneisyys takanamme, ehkä paljon yhteisiä muistoja, lukemattomia vuosia välissä, jolloin emme ole tavanneet.  Olemme kokeneet hyviä aikoja, mutta myös paljon vaikeuksia. Olemme selvinneet tähän saakka. Useimmat meistä ovat viisastuneet ja oppineet kokemusten kautta. Joskus on vain vaikea ymmärtää, miksi on läpikäytävä suuria asioita, vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Miten ne ovat muovannet meitä ja ajatteluamme?  Miten ymmärrämme sen kaiken tänään?

Voin puhua ja kirjoittaa vain omasta puolestani ja kiittää kaikista kertomuksista ja muiden kokemuksista, jotka ovat avartaneet omaa käsitystäni.  On vaikea verrata kenenkään toisen elämää omaansa eikä se ole tarkoituskaan. Voi vain kiittää ystäviäni siitä, että antavat minulle hienon näköalan omaan elämänmaisemaansa, jonka kautta voin sitten peilata omia kokemuksiani ja ymmärtää edes pikkiriikkisen lisää. 

Voimme mennä vielä kauemmas. Se on sitä, mitä minä teen koko ajan. Oma elämäni limittyy vanhempieni elämän kanssa, menen usein vielä sitäkin kauemmas, koska tutkin suvun historiaa. Huomaan olevani vasta alkutaipaleella ja välillä kauhistelen myös sitä, mihin kaikkeen silläkin alueella olisi ehdittävä.

Muistorikkaan päivän kuvasatoa Kreetalta 16.4.2007. kun seikkailimme  ympäri saarta juhlien Helmin syntymäpäivää.

Olin edellisellä viikolla lukenut joitakin vanhempieni säilyneitä kirjeitä.  Yritin saada aikaiseksi Kuolemajärveläinen – lehteen sopivan kirjoituksen äitini kesällä 1944 saamien kirjeiden perusteella.  Kirjoitusten viimeinen vastaanottopäivä oli jo mennyt.  Sain kirjoituksen aikaiseksi, mutten sitten kuitenkaan rohjennut lähettää sitä eteenpäin.  Tarkoitukseni oli julkaista se myöhemmin blogissani, kun vielä vähän ehtisin muokata sitä.  Seuraavalla viikolla sain uuden tilaisuuden ja lähetin keskeneräisen juttuni Kuolemajärvi-säätiön Seppo Pirhoselle ja pyysin häntä sitä muokkaamaan.  En vielä tiedä, onko jutulle ollut tilaa nyt elokuussa ilmestyvässä lehdessä.  Sillä ei ole kauheasti edes väliä.

Oli taas näyttelyn aika. Pikkuserkkuni Hilkka tyttärensä Susannan kanssa vierailulla. Oma tyttäreni pöydän päässä. Minä kuvaan. Helmi kuvasi meitä. (7.8.2007)

Luin siinä samassa yhteydessä ne muutamat isäni 1930-luvun lopulla ja sodan jo alettua saamat kirjeet ja tutkin samalla niiden kirjeiden maantietoa ja ihmisiä. Kirjeet olivat lähinnä tulleet isääni ihastuneilta nuorilta naisilta. Niihin palaan sitten joskus aikanaan tai en.

Kokosin aiemmin kirjoittaessani edellä olevia aiheita yhteen, koska olin lukenut erästä äskettäin kirjastosta lainaamaani kirjaa.  Kirja on herättänyt minussa aika paljon ajatuksia, jotka toisaalta vievät minut myös noihin aiemmin mainitsemiini asioihin.

Penkki kuin minua verten. Kreetalla huhtikuussa 2006 matkan varrelta.

Brené Brown, sama häpeäntutkija, jonka toisesta teoksesta kirjoitin 12.5.2014 blogissani  otsikolla  ” Rohkeus kohdata”.  Tämän nyt lukemani kirjan nimi ”Uskalla haavoittua, elä rohkesti täydellä sydämellä” , englanninkielinen nimi ”Daring  Greatly. How the Courage to be Vulnerable Transforms the Way We Live, Love, Parent , and Lead”, ilmestynyt alun perin 2012 ja suomennos Basam Books 2013.

Kirjoittaja on usein käyttänyt itseään esimerkkinä tutkiessaan ihmisyyden särökohtaa, haavoittuvaisuutta.   Hänelle siitä muodostui merkityksellisten inhimillisten kokemusten ydin, sydän, keskus. Hän oli kyllä maininnut käsitteen jo aiemmissa häpeää, joukkoon kuulumista ja omanarvontunteita koskevissa tutkimuksissaan, mutta uppouduttuaan syvälle aiheeseen, hän vasta tajusi sen suuren roolin ihmiselämässä.  Siksi hän joutui myös omassa elämässään tutkijana käymään aihetta läpi uskottavuusmielessä.  Viileä etäisyys ja luoksepääsemättömyys lisäävät tutkijan arvovaltaa ja he käyttävät pedanttisuutta suojelevana haarniskana.  Jos he sallivat emotionaalisen lähestyttävyyden, se laukaisee häpeän. Tutkija ottaa riskin olla aidosti haavoittuvainen ja on näin ollen epäuskottava ja ei-ammattilainen.  Eli kirjoittaja joutui käymään läpi tuon dilemman itsensä kansa. Hän kertoo siitä seikkaperäisesti.  Ydin kaikesta on yhteinen kaikille ihmisille, niin johtajille, vanhemmille, kouluttajille: ”Se, mitä tiedämme, on tärkeää, mutta se, keitä olemme, on vielä tärkeämpää.” Oleminen tietämisen sijasta edellyttää, että astumme esiin ja tulemme näkyviin. Tämä edellyttää suurta uskallusta ja haavoittuvaisuutta.

28.10.2005 kirjamessuilla 

Emme uskalla haavoittua, pelkäämme sitä, suojaudumme kaikin mahdollisin keinoin, sulkeudumme ja vetäydymme, häpeämme, koemme olevamme riittämättömiä, syytämme toisiamme, petämme ihmisiä, emme kunnioita toisia ihmisiä emmekä edes itseämme.  Suojelemme itseämme haavoittuvaisuutta vastaan kehittämällä erilaisia suojakilpiä, joita ovat suurimpina ilon tukahduttaminen,perfektionismi, turruttaminen, uhrautuminen, kyynisyys, kriittisyys, julmuus jne.  

Huhtikuun 18 päivän tienoilla, johon lyhyesti viittasin tekstissä puuhailin seuraavaa: kävin lenkillä naapurin Railin kanssa, kävin kuntosalilla, kävin tapaamassa tytärtäni hänen työpaikallaan  Nämä loput kuvat ovatkin ajalta 17-19.4.2006

Olen itsekin usein kirjoittanut rohkeudesta. Olen työntänyt aiheen monen muunkin käsiteltäväksi ja pohdittavaksi. Olen joutunut käsittelemään avoimuutta juurta jaksain. Olen saanut välillä nenilleni ja ikäviä huomautuksia. Meillä Suomessa (ehkä muuallakin) vallitsee aika omituinen ilmapiiri.  Kontrolloimme toisiamme ja iskemme mielellämme niihin säröihin, joita löydämme toisesta. Meitä kontrolloidaan myös median taholta antamalla kaikenlaisia ohjeita, miten toimia ja käyttäytyä, mitä varoa.

Itseäni kuvasin silloin peilin kautta.

En siteeraa kaikkea kirjassa esitettyä tietoa, vaikka mieleni tekisi kyllä paneutua syvällisemmin vaikkapa niihin aseisiin, joita kirjoittaja mainitsee sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut häpeän ymmärtämisestä ja nujertamisesta.  Ihmisen on aika riisua haarniskansa, astuttava esiin, uskallettava tulla näkyväksi. Otsikoita kirjasta: Tarpeeksi oleminen – tie ulos, kiitollisuuden harjoittaminen (kovin tuttua minulle jo kymmenen vuoden takaa), säröjen arvostaminen, rajojen asettaminen, todellisen lohdun löytäminen, sielun vaaliminen, keskittyminen, läsnäolo, häpeän sietokyvyn harjoittaminen ja näköalat jne.

Olin pakkaamassa matkalaukkua, koska olimme Helmin kanssa lähdössä Saksaan tapaamaan pikkuserkkuamme Kyllikkiä.

Kirjoitan tähän lopuksi kirjoittajaan suuren vaikutuksen tehneen puheen, jolla teos alkaa ja loppuu.  Se kiteyttää sen, mitä haavoittuvaisuus on. Presidentti Theodore Roosevelt on pitänyt puheen ”Kansalaisuus tasavallassa”  Pariisin Sorbonnen yliopistossa 23.4.1910. Tässä kyseinen katkelma puheesta:

”Kriitikolla ei ole merkitystä; ei sillä henkilöllä, joka osoittaa, miten vahva ihminen kompastelee tai millä tavoin tekijä olisi voinut tehdä tekonsa paremmin.

Kunnia kuuluu ihmiselle, joka on areenalla; jonka kasvot ovat pölyn, hien ja veren tahraamat; joka ponnistelee urheasti; joka erehtyy, joka epäonnistuu kerran toisensa jälkeen,

sillä ei ole olemassa ponnistelua ilman erehdyksiä ja epäonnistumisia;  mutta joka pyrkii kaikin voimin tekemään tarvittavat teot; joka tuntee suurta innostusta, suurta omistautumista; joka uurastaa arvokkaan asian puolesta;

joka parhaimmassa tapauksessa kokee onnistumisen riemuvoiton ja pahimmassa tapauksessa, epäonnistuessaan, ainakin epäonnistuu uskaltaessaan suuresti…”