Olen kesän
aikana tapani mukaan aloittanut muutamia kirjoituksia, mutta ne ovat sitten
jääneet muiden asioiden alle enkä ole ehtinyt niitä julkaista. Olen toistuvasti sanonut kaikille, ettei
minulla ole koskaan kiire eikä nytkään ole ollut kiire. Joskus vaan elämä on niin täyttä. Olen entistä selvemmin tajunnut, kuinka
tärkeää kirjoittaminen sinällään on ollut minulle kautta vuosien. Ei ole
koskaan ollut mitenkään tuulesta temmattua, kun olen suositellut kirjoittamisen
aloittamista myös ystävilleni. Muoto ja tapa kirjoittaa voivat olla kullekin
yksilöllisiä. Pelkästään se, että istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan ja
keskittyy vain siihen ja antaa mennä, antaa mahdottoman paljon. Toki saman ajavat päiväkirjan kirjoittaminen
hyvällä kynällä tai pelkät muistiinpanot, joista sitten voi koota isomman
kirjoituksen. Tekniikat kehittyvät sitten ajan kanssa. En ole mitenkään ehtinyt
hioa tekniikoita, kun sisältöä on ollut niin mahdottoman paljon jaettavaksi.
Tuusulanjärveä elokuun alussa tänä vuonna. |
Viime
aikoina olen ajatellut sitä, miten tästä eteenpäin. Jos katson taaksepäin ja
tätä hetkeäkin ja vähän eteenpäin, kirjoittamisen tuokiot ovat edelleen pieniä
ihania saaria kaiken muun elämän keskellä.
En voi vielä heittäytyä täysin kokopäiväiseksi kirjoittajaksi, vaikka
siihen tähtäänkin. Edessä on sellaisia asioita, jotka vaativat voimiani.
Tällaiselta näytti olohuone 12.2.2014 |
Alkusyksystä
on edessä muutto takaisin vanhaan kotiini remontin valmistuttua. Olen tässä tämän vuoden aikana tajunnut
pyörittäväni melkein kuin yhtiötä hoitaen toimitusjohtajan, talousjohtajan,
kiinteistöpäällikön, puutarhurin ja kaikkien näiden assistenttien
tehtäviä. Olen joutunut koko ajan
tekemään päätöksiä tuntien samalla olevani sisällä asioissa, joista en
oikeastaan tiedä paljoakaan tai joiden kanssa en ole aiemmin joutunut
tekemisiin. Toisaalta sitähän elämäni on ollut eläkkeelle lähtöni jälkeen. Uusia asioita on tullut eteeni jatkuvasti. Kun
välillä luen vanhoja päiväkirjojani kymmenen vuoden takaa, näen siellä ne
juuret ja asioiden synnyt, jotka sitten ovat johtaneet tähän päivään. Jo silloin esitin usein kysymyksen: Entä
sitten? Mutta oma suunnanmuutoksen prosessi oli lähtenyt voimallisesti
liikkeelle.
”Kun vaan
aina pystyisin ajattelemaan niin, että olen tässä ja nyt eikä minun tarvitse
yrittää mitään. Teen mitä ehdin ja loput saa jäädä.” (18.4.2006)
Pikkuserkkuni Helmin ottama valokuva minusta ja kukistani ensimmäisen ison näyttelymme aattona 1.8.2006. |
Omaan
elämäntarinaani tulen aina välillä palaamaan. Mutta nyt ollaan tässä ja nyt. Vanha ohjeeni itselleni pätee edelleen. Ylimääräisiltä tuntuvien vaatimusten ja
tehtävien lisäksi on huolehdittava tavallisesta arkipäivästä ja omista
harrastuksistani. Meidän kaikkien ihmisten
elämä pursuaa asioista, on turha odottaa pääsyä vapaaksi tehtävistään. Aikanaan eläkkeelle lähtiessä puhuttiin
vapaaherrattareksi siirtymisestä. Se kuulosti levolle lähtemiseltä ja vapauteen
astumiselta. Pistin hanttiin jo pelkälle
ajatukselle, sana eli uusi ammattini kuulosti vastenmieliseltä. Yksikään päivä eläkkeelle siirtymisen jälkeen ei
ole ollut lepoa vaan uskomatonta puurtamista.
Mutta olen ollut vapaa aikatauluista ja kiireestä, voin yksin itse
päättää ajankäyttöni!! Ehkä se tarkoittikin sitä.
Tässä on vielä vähän matkaa eläkkeelle. Olin juuri palannut Kreetan matkalta ja täyttänyt 60 vuotta. Työpaikalla muistettiin. Kuvassa silloiset esimieheni. |
Niinpä, kun
hoitaa asioita, jotka ovat itselle uusia eikä niistä siis ymmärrä paljoakaan, oppii uutta. Kun kuuntelee tarkasti
ammatti-ihmisten puhetta, lukee lehtiä ja kirjallisuutta, oppii myös
näkemään, millaisessa
kertakäyttöyhteiskunnassa elämme. Siinä oppii karsimaan oikeita asioita
hölynpölyn keskeltä. Ymmärrän nyt
täysin, kuinka suuri rikkaus on ollut syntyä aikana, jolloin arvot olivat
toisia. Olisinpa vain tuossa menneinä vuosina osannut luottaa enemmän itseeni ja omaan
arvostelukykyyni. En tarkoita olevani
kaikkivoipa ja kaiken tietävä, mutta olen kyllä elänyt aikana, jolloin ihmiset
oppivat luonnostaan monia taitoja sekä kotona että töissä. Aikanaan
arvostettiin jopa laaja-alaisuutta suppeuden sijasta.
Voi ei. Tässä sitä vielä haaveiltiin aitan rappusilla. |
Edellisessä
viittaan myös tuleviin tekemisiini, ratkaisuihini ja päätöksiini, joiden
taustalla on yhteys tämän hetken realiteetteihin. En aio avata niitä tässä sen enempää enkä
ehkä edes myöhemmin vaan palaan aiheeseen, jota mietin elokuun alkupuolella
keskeneräiseksi jääneessä kirjoituksessani.
Hämeenlinnan Alajärven maisemaa illalla 8.8.2014 |
Olin juuri
viettänyt päivän ystävättären kanssa,
jonka seurassa lähdin aikanaan 1968 Saksaan töihin. Elämämme ovat sittemmin
kietoutuneet löyhästi yhteen, aikoinaan enemmän. Nyt emme olleet tavanneet
varmaan pariinkymmeneen vuoteen. Oli jo aika. Tapaaminen herätti paljon
ajatuksia. Kirjoituksen aiheitakin tuli vaikka kuinka paljon, asioiden sisältä
ja ulkopuolelta. Mutta on aina hyvä antaa alitajunnan niitä kypsytellä.
Kreetalta huhtikuussa 2007. Matkan varrella voi käydä näinkin. Kilpi saa säröjä. |
Tämän ikäisenä
meillä kaikilla on valtavan pitkä menneisyys takanamme, ehkä paljon yhteisiä
muistoja, lukemattomia vuosia välissä, jolloin emme ole tavanneet. Olemme kokeneet hyviä aikoja, mutta myös
paljon vaikeuksia. Olemme selvinneet tähän saakka. Useimmat meistä ovat
viisastuneet ja oppineet kokemusten kautta. Joskus on vain vaikea ymmärtää,
miksi on läpikäytävä suuria asioita, vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Miten ne ovat
muovannet meitä ja ajatteluamme? Miten
ymmärrämme sen kaiken tänään?
Voin puhua
ja kirjoittaa vain omasta puolestani ja kiittää kaikista kertomuksista ja
muiden kokemuksista, jotka ovat avartaneet omaa käsitystäni. On vaikea verrata kenenkään toisen elämää
omaansa eikä se ole tarkoituskaan. Voi vain kiittää ystäviäni siitä, että
antavat minulle hienon näköalan omaan elämänmaisemaansa, jonka kautta voin
sitten peilata omia kokemuksiani ja ymmärtää edes pikkiriikkisen lisää.
Voimme
mennä vielä kauemmas. Se on sitä, mitä minä teen koko ajan. Oma elämäni
limittyy vanhempieni elämän kanssa, menen usein vielä sitäkin kauemmas, koska tutkin
suvun historiaa. Huomaan olevani vasta alkutaipaleella ja välillä kauhistelen
myös sitä, mihin kaikkeen silläkin alueella olisi ehdittävä.
Muistorikkaan päivän kuvasatoa Kreetalta 16.4.2007. kun seikkailimme ympäri saarta juhlien Helmin syntymäpäivää. |
Olin
edellisellä viikolla lukenut joitakin vanhempieni säilyneitä kirjeitä. Yritin saada aikaiseksi Kuolemajärveläinen –
lehteen sopivan kirjoituksen äitini kesällä 1944 saamien kirjeiden perusteella.
Kirjoitusten viimeinen vastaanottopäivä
oli jo mennyt. Sain kirjoituksen
aikaiseksi, mutten sitten kuitenkaan rohjennut lähettää sitä eteenpäin. Tarkoitukseni oli julkaista se myöhemmin
blogissani, kun vielä vähän ehtisin muokata sitä. Seuraavalla viikolla sain uuden tilaisuuden
ja lähetin keskeneräisen juttuni Kuolemajärvi-säätiön Seppo Pirhoselle ja
pyysin häntä sitä muokkaamaan. En vielä
tiedä, onko jutulle ollut tilaa nyt elokuussa ilmestyvässä lehdessä. Sillä ei ole kauheasti edes väliä.
Oli taas näyttelyn aika. Pikkuserkkuni Hilkka tyttärensä Susannan kanssa vierailulla. Oma tyttäreni pöydän päässä. Minä kuvaan. Helmi kuvasi meitä. (7.8.2007) |
Luin siinä samassa
yhteydessä ne muutamat isäni 1930-luvun lopulla ja sodan jo alettua saamat
kirjeet ja tutkin samalla niiden kirjeiden maantietoa ja ihmisiä. Kirjeet
olivat lähinnä tulleet isääni ihastuneilta nuorilta naisilta. Niihin palaan
sitten joskus aikanaan tai en.
Kokosin aiemmin
kirjoittaessani edellä olevia aiheita yhteen, koska olin lukenut erästä
äskettäin kirjastosta lainaamaani kirjaa.
Kirja on herättänyt minussa aika paljon ajatuksia, jotka toisaalta
vievät minut myös noihin aiemmin mainitsemiini asioihin.
Penkki kuin minua verten. Kreetalla huhtikuussa 2006 matkan varrelta. |
Brené Brown, sama häpeäntutkija, jonka
toisesta teoksesta kirjoitin 12.5.2014 blogissani otsikolla
”
Rohkeus kohdata”. Tämän nyt lukemani
kirjan nimi ”Uskalla haavoittua, elä rohkesti täydellä sydämellä” ,
englanninkielinen nimi ”Daring Greatly. How
the Courage to be Vulnerable Transforms the Way We Live, Love, Parent , and
Lead”, ilmestynyt alun perin 2012 ja suomennos Basam Books 2013.
Kirjoittaja
on usein käyttänyt itseään esimerkkinä tutkiessaan ihmisyyden särökohtaa,
haavoittuvaisuutta. Hänelle siitä muodostui merkityksellisten
inhimillisten kokemusten ydin, sydän, keskus. Hän oli kyllä maininnut käsitteen
jo aiemmissa häpeää, joukkoon kuulumista ja omanarvontunteita koskevissa tutkimuksissaan,
mutta uppouduttuaan syvälle aiheeseen, hän vasta tajusi sen suuren roolin ihmiselämässä.
Siksi hän joutui myös omassa elämässään
tutkijana käymään aihetta läpi uskottavuusmielessä. Viileä etäisyys ja luoksepääsemättömyys
lisäävät tutkijan arvovaltaa ja he käyttävät pedanttisuutta suojelevana
haarniskana. Jos he sallivat emotionaalisen
lähestyttävyyden, se laukaisee häpeän. Tutkija ottaa riskin olla aidosti
haavoittuvainen ja on näin ollen epäuskottava ja ei-ammattilainen. Eli kirjoittaja joutui käymään läpi tuon
dilemman itsensä kansa. Hän kertoo siitä seikkaperäisesti. Ydin kaikesta on yhteinen kaikille ihmisille,
niin johtajille, vanhemmille, kouluttajille: ”Se, mitä tiedämme, on tärkeää,
mutta se, keitä olemme, on vielä tärkeämpää.” Oleminen tietämisen sijasta
edellyttää, että astumme esiin ja tulemme näkyviin. Tämä edellyttää suurta
uskallusta ja haavoittuvaisuutta.
28.10.2005 kirjamessuilla |
Emme
uskalla haavoittua, pelkäämme sitä, suojaudumme kaikin mahdollisin keinoin,
sulkeudumme ja vetäydymme, häpeämme, koemme olevamme riittämättömiä, syytämme
toisiamme, petämme ihmisiä, emme kunnioita toisia ihmisiä emmekä edes
itseämme. Suojelemme itseämme haavoittuvaisuutta
vastaan kehittämällä erilaisia suojakilpiä, joita ovat suurimpina ilon tukahduttaminen,perfektionismi, turruttaminen,
uhrautuminen, kyynisyys, kriittisyys, julmuus jne.
Olen itsekin
usein kirjoittanut rohkeudesta. Olen työntänyt aiheen monen muunkin käsiteltäväksi
ja pohdittavaksi. Olen joutunut käsittelemään avoimuutta juurta jaksain. Olen
saanut välillä nenilleni ja ikäviä huomautuksia. Meillä Suomessa (ehkä
muuallakin) vallitsee aika omituinen ilmapiiri.
Kontrolloimme toisiamme ja iskemme mielellämme niihin säröihin, joita
löydämme toisesta. Meitä kontrolloidaan myös median taholta antamalla
kaikenlaisia ohjeita, miten toimia ja käyttäytyä, mitä varoa.
Itseäni kuvasin silloin peilin kautta. |
En siteeraa
kaikkea kirjassa esitettyä tietoa, vaikka mieleni tekisi kyllä paneutua
syvällisemmin vaikkapa niihin aseisiin, joita kirjoittaja mainitsee sen
jälkeen, kun hän on kirjoittanut häpeän ymmärtämisestä ja nujertamisesta. Ihmisen on aika riisua haarniskansa,
astuttava esiin, uskallettava tulla näkyväksi. Otsikoita kirjasta: Tarpeeksi
oleminen – tie ulos, kiitollisuuden harjoittaminen (kovin tuttua minulle jo
kymmenen vuoden takaa), säröjen arvostaminen, rajojen asettaminen, todellisen
lohdun löytäminen, sielun vaaliminen, keskittyminen, läsnäolo, häpeän
sietokyvyn harjoittaminen ja näköalat jne.
Olin pakkaamassa matkalaukkua, koska olimme Helmin kanssa lähdössä Saksaan tapaamaan pikkuserkkuamme Kyllikkiä. |
Kirjoitan
tähän lopuksi kirjoittajaan suuren vaikutuksen tehneen puheen, jolla teos alkaa
ja loppuu. Se kiteyttää sen, mitä haavoittuvaisuus
on. Presidentti Theodore Roosevelt on pitänyt puheen ”Kansalaisuus tasavallassa”
Pariisin Sorbonnen yliopistossa
23.4.1910. Tässä kyseinen katkelma puheesta:
”Kriitikolla ei ole merkitystä; ei
sillä henkilöllä, joka osoittaa, miten vahva ihminen kompastelee tai millä
tavoin tekijä olisi voinut tehdä tekonsa paremmin.
Kunnia kuuluu ihmiselle, joka on
areenalla; jonka kasvot ovat pölyn, hien ja veren tahraamat; joka ponnistelee
urheasti; joka erehtyy, joka epäonnistuu kerran toisensa jälkeen,
sillä ei ole olemassa ponnistelua
ilman erehdyksiä ja epäonnistumisia; mutta
joka pyrkii kaikin voimin tekemään tarvittavat teot; joka tuntee suurta
innostusta, suurta omistautumista; joka uurastaa arvokkaan asian puolesta;
joka parhaimmassa tapauksessa kokee
onnistumisen riemuvoiton ja pahimmassa tapauksessa, epäonnistuessaan, ainakin
epäonnistuu uskaltaessaan suuresti…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti