Varikset viljapellon yllä

Ajaessani ihailen viljapeltoja, jotka usein tässä vaiheessa syksyä on jo puitu. Kesäisin seuraan peltojen värin muuttumista ja usein haluaisin kameran sijaan ottaa siveltimen käteeni ja tuoda tämän maailmamme kauneuden kankaalle.  Saamme olla onnellisia vuodenaikojen vaihtelusta, sekä viljellyn että vapaan luonnon värien leikistä ja siitä, että melkein missä tahansa pääsemme luonnon helmaan.  Uppoan maisemaan herkeämättä. Sääliksi käy niitä, jotka joskus intoutuessani sattuvat istumaan autossani räpsiessäni kesken ajoa valokuvia. Puhelimessa en sentään ajaessani puhu.

Vincent van Goghin maalaus ” Varikset vehnäpellon yllä” on yksi lempimaalauksistani. En sijoita siihen symboliikkaa niin paljon jos ylipäänsä  ollenkaan,  kuin esimerkiksi tämän linkin takana oleva tulkinta maalaukselle tuo. Minulle se on yksinkertaisesti raikas tuulahdus kaunista maailmaa  taiteilijan esittämänä. Olen pystynyt menemään teokseen sisään useina oman elämäni aikakausina, ehkä etsimään paluuta tai läsnäoloa  jonnekin, jota ei ole tai joka on koko ajan läsnä. Miten vain sen haluan kokea? Kunkin hetken mukaan. Elämä on kerroksellinen. Mennyt ja nykyisyys kohtaavat tässä ja nyt. Sitä ei aina tarvitse sanoin edes tulkita.  Luonto kaikilla tavoillaan, siis myös maalauksissa ja muussa taiteessa on mielettömän hieno lahja ihmiselle.  Jos taiteilija kuten Vincent van Gogh pystyy sen tuomaan eteemme niin monimuotoisena, että jokainen löytää siitä jotakin yhteyttä omaan itseensä, hän on luonut jotakin suurta.  Tällainen taideteos on sanoma meille kaikille suoraan elämän lähteestä. 

Kuten olen ehkä aiemmin jossakin kirjoituksessani tänä kesänä kirjoittanut, elämäni on mahdottoman täyttä. En tahdo enää ehtiä kirjoittamaan. Tässä piilee jopa pieni vaara. Osaan nyt olla varuillani, koska olen saanut aikanaan karvaan opetuksen.  Sairastuminen syksyllä 2011 oli todella vahva sanoma. Sen jälkeen olen ymmärtänyt pienemmistäkin vinkeistä, milloin on aika hellittää ja suojella itseään. Onhan sitä myllerrystä ollutkin koko ajan.

Pääsen runsaan viikon päästä muuttamaan takaisin taloon villin puutarhan keskellä. Olen asunut lähes kahdeksan kuukautta evakossa, poissa hurjan ison remontin alta, joka nyt on valmistumassa. Olen käynyt useamman kerran viikossa paikan päällä ja seurannut tilannetta läheltä. Asuminen lähistöllä on mahdollistanut sen.  Muutto on taas eräänlainen ponnistus, mutta minulla on nyt kokemusta.  Sen jälkeen en tosin pääse vieläkään "lillumaan"  rauhassa ja turvassa vaan ponnistukseni tulevat jatkumaan monin eri tavoin. Yksi ihminen ei vain voi mitenkään revetä niin moneen suuntaan kuin minun pitäisi, siksi jatkan aina päivä kerrallaan ja hoidan eteeni tulevat asiat sitä mukaa, kun niiden aika on.

Useiden vuosien ajan ennen sairastumistani sain intuitiivisesti  paljon tietoa tulevasta. En kuunnellut, koska en ymmärtänyt tiedon tarkoitusta. Kirjoitin niistä päiväkirjaani.  Onneksi.  Olen ollut ällistynyt niitä nyt lukiessani. Niinhän meille käy, emme kuuntele tai jos vaikka kuulemmekin, emme usko. Ihmisen sielu ja sen yhteydet ovat viisaita.

Olen pikapuoliin lähdössä muutamaksi tunniksi olemaan Alexin seurana, kun tyttäreni lähtee hoitamaan ja syöttämään sairaalaan jäänyttä ennen aikaansa hätäsektiolla viime lauantaina syntynyttä poikavauvaansa.  Tyttäreni pääsi sairaalasta tiistaina, mutta vauvan tilanne vaatii vielä sairaalahoitoa. Onkohan tämäkin jokin viesti minulle, kun sattumat tulevat päällekkäin oman muuttoni ja kaiken siihen liittyvän kanssa? Pyydän itseäni pysyttelemään rauhallisena ja tekemään vain, mitä on tehtävä.  Kulloinkin. Kun vain osaisin pitää suuni kiinni enkä turhaan mainitsisi omista kiireistäni.

Oliko ystävättäreni viimeviikkoinen pyörällä kaatuminen ja siinä loukkaantuminen  myös viesti. Kuljetin häntä sairaalaan tutkimuksiin ja hain leikkauksesta päivää ennen kuin tyttäreni oli samassa sairaalassa leikkauksessa.  Hiljennä. Keskustelimme matkalla paljonkin tästä aiheesta, joka on meistä useimmille tärkeä.

Jotenkin vain nyt tuntuu siltä, että tunnen lähteestä vastaanottamani sanomat niin voimakkaina etten yritä edes lähteä repimään.  Kysymys on lähinnä itsellemme asettamista liian suurista vaatimuksista.  

Koska nyt en ehdi syvällisemmin paneutua tähän aiheeseen, tässä 18.9.2011 eli tasan kolme vuotta sitten vähän ennen loppusyksyllä tapahtunutta sairastumistani kirjoittamani blogini teksti, joka mahdottoman hyvin sopii aiheeseen:

”Välähdys menneisyydestä

Olen usein kirjoittanut siitä, että vaikka kirjoitankin menneestä, henkilökohtaisesta historiastani, se on kuin jonkun toisen elämää, jota olen katsonut ikään kuin vierestä. Mutta joskus saattaa käydä niin, että saan elävän todisteen, sanoisinko kouriintuntuvan sijasta ruumiin tunteman tuntemuksen kautta yhteyden menneeseen. Ruumis muistaa. Siksi varmaan ahkeroin puutarhassa usein juuri viikonloppuisin kuten kaikkina menneinä vuosina, vaikka nyt voisin vaihtaa päivää melkein miksi viikonpäiväksi tahansa. En myöskään tunnu pääsevän irti suorituspaineistani, ainakin niistä pitää kertoa muille. Ehdin jo eilen laittaa facebookiin seuraavan päivityksen:

Kukkapenkkiprojekti eteni taas hiukan, kun rahjasin siihen aiemmin tyhjentämieni kompostien päälle 10 kottikärryllistä vanhaa multaa ja sitten päälle 3 säkillistä ostomultaa. Tein vähän muutakin raskaampaa ohimennen ja nyt olen sitten ihan poikki. Istutukset jäivät tällä kertaa. Katollekaan en ehtinyt vaikka sitä suunnittelin... Naiset, olkaa onnellisia, jos teillä on mies auttamassa raskaissa hommissa. Minulla ei ole ollut melkein koskaan. Kivaa tämä silti on, en valita!!!

Se siitä, se on toisen kirjoituksen aihe, se miksi toimimme niin kuin toimimme. Vuodenajat herättävät erilaisia tuntemuksia. Positiiviset ovat tietenkin mukavia ja vaalittavia, mutta entä kun on myös niitä negatiivisia, joista haluaisi päästä eroon elääkseen täyttä elämää. Ne liittyvät kokemuksiimme, joiden yhteys on hyvä tajuta, käsitellä, jotta voisimme ottaa oman elämämme täysipainoisesti haltuumme. Vaikka saakin tunteiden tasolla asiat hoidettua, entä ruumiin muisti? Miten se pysyy mukana muutoksissa, toipuuko se hitaammin? Siinä minulla on nyt pohtimista. Mutta jos tunteen ja järjen tasolla (ja sielun) olen selvittänyt, voin kuvitella, että olen jo puoliksi selvinnyt.

Itse asiassa tulin ajatelleeksi tätä monen yhteensattuman kautta, joita kaikkia en tähän juttuun edes yritä tunkea. Olen viime aikoina nähnyt paljon unia, joista osa on ollut ikään kuin kaikua menneistä unista, paikoista, joista olen uneksinut ennenkin. Ne ovat olleet kuin avaimia itseeni. En muista niistä paljoakaan, mutta olen kuitenkin saanut intuition kautta niiltä viestin, mikä saa minut nyt kirjoittamaan niistä juuri nyt ja tässä. Useana aamuna olen herännyt pahoilla mielin. Vuosikausia nukuin huonosti ja katkonaisesti ja yritin aamuisin toipua ajattelemalla positiivisesti ja keskustelemalla itseni kanssa. Kirjoitin paljon työmatkoilla. Työnsin pahan olon syrjään ja vain nautiskelin niillä positiivisilla asioilla, joita ammensin itsestäni muualla. Samalla työnsin pahan olon aiheuttajan entistä syvemmälle ruumiiseeni. Olen nyt purkamassa pahoja oloja yksi kerrallaan niiden palatessa pinnalle mieleni vankeudesta. Tai oikeastaan nyt jopa tajuan, mitä on tapahtumassa.

Voisiko siis olla niin, että ruumis tunnistaa ensin, antaako se viestejä jo paljon etukäteen, joita emme osaakaan tulkita?  Onko se herkempi kuin uskommekaan, näkeekö se jo ennen mieltä, että pieleen on menossa. Varoittaako se meitä tulevasta, jopa suhteesta, johon ei kannata lähteä, vaikka olemme rakastuneita. Niinhän käy myös, kun ihminen on palamassa loppuun, ruumis antaa ennakkovaroituksia.  Usein emme näe niissä varoituksissa mitään sen kummempaa vaan menemme lääkäriin saadaksemme lääkkeitä sairauteen.  Ruumiin reagointi ei olekaan sairaus vaan myös vakava viesti. Kuten varmaan lukija ymmärtää, naiivi nainen katsoo tässä yksinomaan omaa historiaansa oivallustensa valossa kaiken muun touhunsa lomassa.

Kun mieli sitten toipuu, niin ruumiskin alkaa taas reagoida.  Kun tällä viikolla olin pitkästä aikaa spinningissä, jaksoin ilman ongelmia, mutta yhtäkkiä tuli mieleeni, ehkä tuntiessani pienen piston oikeassa pohkeessa, että tuleekohan tästä armottomasta polkemisesta illaksi pientä särkyä jalkoihin kuten joskus pyöräiltyäni järven ympäri. Siinä samassa kipu laajeni koko pohkeeseen niin, että minun oli pakko irvistäen pysäyttää polkeminen. Ohjaaja tuli katsomaan. Minuutin parin perästä kipu väistyi ja saatoin jatkaa loppuun saakka. Minua hymyilytti, koska tunsin ruumiini alkavan herätä. Eivätkä jalkani muuten edes kipeytyneet sen enempää.

Eri asioihin kohdistuvat usein hienovaraiset sanomat on osattava tulkita, mutta ei järjellä. Jos alkaa ajatella järki edellä jää paljon näkemättä ja ymmärtämättä. Tästä sekavasta viestinnästäni, tuskin kukaan saa tolkkua, mutta toisaalta kirjoitan tässä vaiheessa pääasiassa itselleni. Tarinani näissä kirjoituksissani on eräänlainen tarina kasvustani siksi ihmiseksi, joka minun on alun perinkin pitänyt olla, kasvusta omaksi itsekseni. Suosittelenkin kirjoittamista kaikille muillekin oman itsensä tutkimiseni. Sitä kautta opimme paremmin ymmärtämään muita ja olemaan tarvittaessa avuksi, koska emme enää ole käpertyneitä vain omaan itseemme”