Sulautua maisemaan

Heinäkuu hurahti ohitse. Sen aikana kirjoitukseni tänne jäivät vähiin, osittain koska olin useimmiten keräämässä muistoja ja kokemuksia Suomen luonnosta.  Kun on kiertänyt metsissä ja pelloilla, uinut iltaisin ja pyyhkinyt hikeä otsalta, kirjoittaminen jää toissijaiseksi. Aina välillä tunsin kirjoittamattomuudestani pienen piikin ja kaihoni nousi. Onhan ympärilläni koko ajan se valtava materiaali, kirjoja ja papereita, joka vain odottavat, että alan pöyhiä niitä. Mutta kesä ei ole vielä loppu. Nyt on vain aika kerätä rakennusaineita syksyä varten. Kirjoittaminen onkin jäänyt päiväkirja- ja kalenterimerkintöihin.

Talon remontti on alkanut myös kiertää ajatuksissani, vaikka onhan se ollut siellä koko tämän puolen vuoden ajan, minkä se on kestänyt. Tällä viikolla tein pintamateriaalivalintoja, kylpyhuoneiden seinäkaakelit asennetaan jo ensi viikolla. Tässä asiassa olen joutunut perehtymään aivan uusiin asioihin.  Kaiken lisäksi en edes jää taloon asumaan kovin pitkäksi aikaa, jos vain saan sen myytyä.   En aio käsitellä valintojani julkisesti sen enempää, kaikki on sellaista perustavaraa Kodin Terrasta. Liike sijaitsee sen verran lähellä, että jaksan käydä siellä usein enkä joudu markkinoiden ikävään pyörteeseen.  Lähiaikoina on edessä kiinteistövälittäjän valinta, jos nyt sitten kelpaa välitettäväksi, kun markkinat vetävät huonosti.  Joka tapauksessa muutan takaisin taloon, vaikka jo kuinka kovasti voisin haluta mennä eteenpäin.  Kaikki tulee, miten on tullakseen.

Tämän vesivahingon ja sitä seuranneen remontin myötä elämäni on siirtynyt täysin uusille urille.  Siirtymä oli jo alkanut aiemmin. Se ilmenee henkisenä muutoksena, mutta se aiheutti valtavan halkeaman myös fyysiseen ympäristööni monella tapaa. Toisaalta kaikki asiat tuntuvat näennäisesti jatkuvan entiseen tapaan kuten harrastukseni ja kirjoittamisen punainen lanka. Minä itsekin taidan olla entiselläni, samannäköinen.  Mutta jotakin on muuttunut ja ihan hyvä niin.

Lähdössä evakkovaellukselle Virolahdella 19.7.2014. Mahtava kokemus, vaikka eksyimmekin.

Läheisimmät ystäväni ja varmaan jotkut ulkopuoliset ihmettelevät kyltymätöntä kuvaamisintoani. Olen jo vuosikausia kuvannut itseäni käsivaralta, siis noita selfieitä. Ennen digikamera-aikaa, siis ennen 2004 kuvasin itseäni jalustan avulla.  Käsivaralta kuvaaminen on mahdollistanut sen, että olen kuvatessani voinut sijoittaa itseni maisemaan. Nyt kun aloin käsitellä tätä asiaa mielessäni, mieleeni juolahti, ehkä olen sittenkin saanut alitajuisesti vaikutteita Elina Brotheruksen valokuvauksesta ja  erityisesti Risto Suomen taiteesta.  Tai en ehkä sittenkään, mutta tiedämmehän, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ihmettelen pihan valtavaa viinirypälepensasta  eräänä helteisenä heinäkuun sunnuntaina (27.7.2014)

Emme ole siis yksin tässä maailmassa vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Omakuvat muuttuivat selfieksi, vaikka itse kutsun niitä edelleen omakuviksi. Kun tänä päivänä innostuu jostakin asiasta, niin huomaakin, että koko maailma on innostunut samasta aiheesta. 

Tämä kesä on ollut mahdottoman inspiroiva jatkaa tätä kuvaamisaihetta. Samalla siinä sivussa olen kuvannut dokumentin luonteisesti muutakin ympäristön ilmiöitä ja seurassani olevia ihmisiä. Omaa itseä voi vain armottomasti käyttää hyväkseen, kohteena ja julkistaa kuvia. Muiden kuvaaminen ja ainakin kuvien julkistaminen vaatii lupia. Omalla itselläni voin harjoitella mielin määrin. Kun vaan joskus ehtisin hyödyntää valokuviani muullakin tavalla kuin esittämällä muutamia harvoja Facebookissa, blogissani tai kuvakansioissani. 

Haltialan viljapeltoja, ruista tässä, taustalla Tuusulantie (24.7.2014)

Valokuvanäyttelyitä ehdottaville kyselijöille olen vastannut, ettei kuvien asettaminen näyttelyihin kiinnosta minua enää. Koko maailma tuntuu kuvaavan hillittömän rajattomasti ja kaikki foorumit pullistelevat erinomaisen hyviä valokuvia, mutta myös mahdottoman huonoja rinta rinnan.  Minun kuviani ei siellä joukossa tarvita.

Aikanaan 2006 – 2009 myin kuviani jopa tauluiksi. Tein niihin paspikset ja kehystin niitä.  Valokuvistani tilattiin läksiäislahjoja. Näyttelykuvani kauniista maailmasta ympärillämme ovat kaikki vielä tallella. Ne kertovat minulle siitä valtavasta työmäärästä, mitä näyttelyn pystyttäminen oli. Paspisten leikkaaminen, kuvien suurennosten tilaaminen, kehystäminen, näyttelyluettelot.  Runsaasti paspismateriaalia ja leikkurit ovat samoin edelleen tallella. Yritin aikani myydä isoa leikkaamisen tarvittavaa käyttämätöntä alustaa tori.fi:llä halvalla, mutta eipä mennyt kaupaksi. Suomesta ei tuolloin 2006 saanut mistään noin isoja alustoja, joten tilasin niitä parikin kappaletta Saksasta Boesner-nimiseltä firmalta (tuossa linkki sinne; huom kun menee linkkieni mukaan, sieltä pääsee yleensä helposti takaisin, koska linkki avaa oman ikkunan, mikä ei valitettavasti päde kaikkiin sivuihin netin ihmeellisessä maailmassa). 

Haltialassa kesäiltana 24.7.2014.

Nyt ajattelen tuon kaiken olleen,  siitä huolimatta, että se on vaatinut  fyysisiä voimia ja panostusta, yksi henkisen tieni koetin. Henkinen ja fyysinen taipaleemme yhtyvät usein merkillisellä tavalla.  Sitähän minullekin on tässä vuosikaudet kerrottu, kunnes sen oivalsin. Vaikeudet ja ponnistukset eivät ole turhia.  Ne koettelevat meitä ja pääsemme niistä kevyesti yli, kun olemme antaneet itsemme elämän virralle.

Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla 24.7.2014

Viittaan täällä nyt jatkossa usein aamuajatuksiini 25.6.2014. Olen aina välillä lukenut Wayne W. Dyerin kirjaa ”Ota henkinen voimasi käyttöön”. 2004. Otava (eng. There is a Apiritual Solution to Every Problem, 2001), jonka myös lainasin kirjastosta. Viittasin Dyeriin tuossa kesäkuun kirjoituksessani  ja sen jälkeen otin luettavaksi tämän kirjan. Kuten aiemmin olen todennut, hänen ajatuksensa vahvistavat omaa ajatteluani, mutta tuovat siihen myös uusia näkökulmia.  Joka sivulla on asioita, joita voisin jatkaa niistä kirjoittamalla.  Tänään kuitenkin tyydyn yhteen teemaan, joka liittyy myös kirjoitukseni otsikkoon ja voimakkaasti tähän kesään, mutta se tuo elävästi mieleeni myös koko oman elämäni . Sen myötä palaan myös aikaan kymmenen vuotta sitten, kun  luonto sai pelastaa minut.

Vantaanjokea Haltialan kohdalla (24.7.2014)

Wayne W. Dyer kirjoittaa em.  teoksen osassa II  ”Henkisen ongelmanratkaisuntavan soveltaminen käytäntöön” sivulla 200 otsikolla ”Paluu luontoon” ihmisen luonnonmukaisimmasta ympäristöstä.  Kirjoitus herättää mielessäni juuri nyt laajempia ja kauemmas katsovia ajatuksia, mutta pysyttelen tarkoituksella omassa elämässäni ja suhtautumisessani asioihin. Dyerin ajatus lähtee Fransiskus Assisilaisesta ja ihmisen kehittymisestä rauhan välikappaleeksi.  No, jos kaikki tekisivät niin, meillä ei olisikaan enää sotia ja vihanpitoa.  Mutta ensin jokaisen ihmisen on tehtävä rauha itsensä kanssa. On katsottava kaikkea tekemäänsä ja kokemaansa suoraan silmiin ja ajateltava, että on tarvinnut ne kaikki kokemukset ollakseen juuri siinä nyt. Henkistä edistymistä edeltääkin usein katastrofi, mikä sekään ei ole sattumanvaraista. Itse koen sen nyt eräänlaiseksi kutsuksi edetä kohti sisäistä rauhaa. Kun olemme kehittyneet rauhan välikappaleiksi, pystymme käsittelemään kaikki ongelmatkin henkisin tavoin. Ei ole pahaa eikä hyvää, on vain hyvää.  Paha on illuusio, jonka voimme hävittää. Ok, lukekaa itse.

Matot pesty on. Odottelua sillalla. (23.7.2014)

Palaan sinne sivulle 200 ennen kuin luiskahdan täysin kirjan maailmaan. Luther Burbank on sanonut. ”Ei ole muuta ovea tietoon kuin se ovi, jonka luonto avaa, eikä muuta totuutta kuin ne totuudet, jotka löydämme luonnosta.” Kuka on Luther Burbank, Wikipedia kertoo seuraaavaa:

“Luther Burbank (March 7, 1849 – April 11, 1926)[1] was an American botanist, horticulturist and pioneer in agricultural science. He developed more than 800 strains and varieties of plants over his 55-year career. Burbank's varied creations included fruits, flowers, grains, grasses, and vegetables. He developed a spineless cactus (useful for cattle-feed) and the plumcot.”

Huh sentään, olenkin aina ihmetellyt, miksi lapsesta saakka olen kerännyt niitä kasvikirjoja ja miettinyt, mihin ne johtavat…. Jätän tämän väylän nyt tutkimatta, mutta muistan… Hän oli sen keksinyt. niinhän se on, kun jotakin alkaa penkoa, joutuu toiseen juttuun.

Vantaanjoen kauneutta.

Mutta me kaikki tiedämme, kuinka rauhoittavaa on olla luonnon helmassa.  Se selittää, miksi rakastamme metsiä, puutarhoja ja viljapeltoja. miksi menemme järvien, jokien ja meren rannalle, miksi kävelemme yksin ja ystävän kanssa. Luonto tuo meille rauhan, asiat selkiävät. Siinä Jumalan energiakentässä vallitsee Dyerin mukaan henki, ei illuusio. Sieltä löydämme ratkaisuja. Luonnosta on todella hyvä aloittaa.

Tuusulanjärven rannalle on usein ehdittävä. Tässä eräänä sumuisena aamuna. (17.7.2014)

Niin kävi minullekin aikanaan. Luonto auttoi minua tekemään ratkaisuja ja auttoi kestämään ne kaikki vaikeat hetket.  Päiväkirjani ja valokuvani kertovat kävelyistäni eri paikoissa menneinä vuosina. Puutarhani oli myös tärkeä henkireikä. Mutta kuten olen ehkä aiemminkin todennut, olen jo ymmärtänyt, että en tarvitse omaa puutarhaa. Minua ympäröi tämän ihanan maailman ja maan valtava luonto vapaana kuljeskeluun. 

Siitä ja luonnon voimasta on  minua tänä kesänä muistutettu ihanalla tavalla saadessani viettää aikaa ystävän kanssa metsissä, peltojen laidoilla, järven ja lampien rannoilla. Kiitos!

Olen tavallaan jo sulautunut maisemaan, olen osa luontoa,  johon mekin fyysisesti jokin päivä palataan. Ihmisen elämä pähkinänkuoresssa, mutta mikä sisälto!

Tutkimme armottomassa helteessä Paijalan hautausmaata  (26.7.2014)