Kuten varmaan on käynyt jo kuvablogissa olevan Polulle kauas-blogin yhteydessä ilmi, hukun valokuviin. Niin varmaan moni muukin tänä päivänä. En tiedä muiden suhtautumista omiin kuviinsa, mutta minulla on eräänlaisia vaikeuksia. Joskus tuntuu, että kuvittelen niihin kätkeytyvän merkittäviä salaisuuksia, jotka aukenevat vasta aikojen saatossa. Aloinkin tänä aamuna selata pienikokoisessa, mutta muuten suuressa (noin 500 Gt) Buffalo-kovalevyssä olevia valokuvia. Sen kun saan kätevästi liitettyä myös tähän ikkunan ääressä olevaan kannettavaan koneeseeni, jossa puutarha silmien edessä kirjoittaminen ja työskentely on minulle mieluisampaa.
Kuvat paljastivat todellakin jotakin, mitä ne olivat keränneet itseensä. Nyt oli sentään kysymys vain runsaasta vuodesta. Olin viime vuonna koko kevättalven ja kevään ja sitten myös kesän ja alkusyksyn koko ajan menossa. Siinä välillä hoidin puutarhaa ja vielä ennen lähtöäni jonnekin kävin siellä kitkemässä ja joskus kuviakin ottamassa. Niinhän oli aina ollut eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Nyt vain tajuan, kuinka totaalisesti elämäni alkoi sairastumisen myötä pysähtyä loppuvuodesta. Ihmettelen vieläkin, miten edes pystyin hoitamaan opiskeluni, taidehistorian ja sukututkimuksen. Jotenkuten. Paljon muuta menoa jäi pakosti pois.
Samalla olen käynyt läpi valtavaa asioiden kyseenalaistamista, muutosta omassa mielessäni enkä edes tiedä, minne se on minua johtamassa. Minulla on monta tehtävää, joihin haluan vielä tarttua. Nyt odotan niiden kutsua. Elämä on yhtä suurta salaisuutta! Kun seuraa merkkejä ympärillään, jopa siis valokuvissa, voi päästä jäljille. Yksin asuvalla vanhalla naisella on siihen hyvin aikaa ja hiljaisuutta. Jollei muuten osaa hiljentyä ja vähentää menojaan, tulee jokin muu este, joka pistää käsittelemään elämän syntyjä syviä. Usein ne esteet ovat sairauksia. Kuinka ihanaa on katsoa pilvien kulkua sinisellä taivaalla maaten kukkakedolla.
Eero Järnefelt. Saimi kedolla. 1892 - muistuttaa minua myös keskeneräisistä opiskelutehtävistäni |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti