Valokuvien salaisuuksien avaamista

Ihania valkoisia pilviä virtaa lännen suunnasta. Heräsin aikaisin heti kello kuuden jälkeen.  Siitä lähtien olen taas puuhaillut kaikenlaista niinkuin me naiset tapaamme tehdä.

Kuten varmaan on käynyt jo kuvablogissa olevan Polulle kauas-blogin yhteydessä ilmi, hukun valokuviin. Niin varmaan moni muukin tänä päivänä. En tiedä muiden suhtautumista omiin kuviinsa, mutta minulla on eräänlaisia vaikeuksia. Joskus tuntuu, että kuvittelen niihin kätkeytyvän merkittäviä salaisuuksia, jotka aukenevat vasta aikojen saatossa. Aloinkin tänä aamuna selata pienikokoisessa, mutta muuten suuressa (noin 500 Gt) Buffalo-kovalevyssä olevia valokuvia. Sen kun saan kätevästi liitettyä myös tähän ikkunan ääressä olevaan kannettavaan koneeseeni, jossa puutarha silmien edessä kirjoittaminen ja työskentely on minulle mieluisampaa.

Kuvat paljastivat todellakin jotakin, mitä ne olivat keränneet itseensä. Nyt oli sentään kysymys vain runsaasta vuodesta. Olin viime vuonna koko kevättalven ja kevään ja sitten myös kesän ja alkusyksyn koko ajan menossa. Siinä välillä hoidin puutarhaa ja vielä ennen lähtöäni jonnekin kävin siellä kitkemässä ja joskus kuviakin ottamassa. Niinhän oli aina ollut eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Nyt vain tajuan, kuinka totaalisesti elämäni alkoi sairastumisen myötä pysähtyä loppuvuodesta. Ihmettelen vieläkin, miten edes pystyin hoitamaan opiskeluni, taidehistorian ja sukututkimuksen. Jotenkuten. Paljon muuta menoa jäi pakosti pois.

Taustalla näkyy heikosti jokunen gladiolus, jotka kukkivat oikein hienosti viime kesänä. Tänä kesänä en ehtinyt niitä istuttaa, mutta ilokseni vanhat juurakot ovatkin talvehtineet maassa ja kasvavat ny kovaa vauhtia. Kukkamaasta puskee ylös muutakin mielenkiintoista rikkaruohojen lisäksi nyt kun en sitä keväällä muokannut.

Samalla olen käynyt läpi valtavaa asioiden kyseenalaistamista, muutosta omassa mielessäni enkä edes tiedä, minne se on minua johtamassa.  Minulla on monta tehtävää, joihin haluan vielä tarttua. Nyt odotan niiden kutsua. Elämä on yhtä suurta salaisuutta! Kun seuraa merkkejä ympärillään, jopa siis valokuvissa, voi päästä jäljille. Yksin asuvalla vanhalla naisella on siihen hyvin aikaa ja hiljaisuutta. Jollei muuten osaa hiljentyä ja vähentää menojaan, tulee jokin muu este, joka pistää käsittelemään elämän syntyjä syviä. Usein ne esteet ovat sairauksia. Kuinka ihanaa on katsoa pilvien kulkua sinisellä taivaalla maaten kukkakedolla.

Eero Järnefelt. Saimi kedolla. 1892 - muistuttaa minua myös keskeneräisistä opiskelutehtävistäni

Taitaa ulkona lämmetä, kun osa ihmisistä kulkee niin vähissä vaatteissa. Saisinkohan kätkettyä nuo kylmäkomerossa itäneet perunat jonnekin ulos vaikka tuonne lehtikompostin sisään? Sainhan sieltä viime syksynäkin perunat parille aterialle, vaikka laitoin ne ties kuinka myöhään. Huomenna aion lähteä ystäväni Kaarinan kanssa Sastamalaan Vanhan Kirjallisuuden Päiville. Mökkihöperö tuntee itsensä jo riittävän vahvaksi liikkumaan maailmalla ja jopa isommissa ihmisjoukoissa. Mutta siitä sitten toisella kertaa.