Sateisen kesäpäivän puuhia

Sateisina, pilvisinä ja pimeinä kesäpäivinä ehdin joskus tutkia vanhoja lehtiä. Nyt kävin käsiksi isäni säilyttämiin. En välttämättä enää löydä syytä, miksi esimerkiksi hän on pistänyt talteen Sotainvalidi-lehden touko-kesäkuun numeron vuodelta 1991. Mutta itse saatan löytää jotakin mielenkiintoista, jos jaksan selata ja hetkeksi paneutua lukemiseen. Tässäkin lehdessä oli kolme juttua, jotka luin. Koska kaikissa jutuissa oli kirjoittajan nimi mainittu, niin näin netin aikakaudella lähtee helposti etsimään, löytyykö kirjoittajista mitään jälkeä.

Niinhän se on, että vanhempi polvi on hautautunut kokonaan historian hämärään, mutta lehden ilmestymisajankohdan nuorista voikin löytyä jälkiä. On se vaan hienoa, kun meillä on netti, se laajentaa maailmankuvaamme, opettaa, tuo syvyyttä ja sisältöä, kun sitä osaa oikein käyttää!

Sotainvalidi touko-kesäkuu 1991 - tarinoita

Lehden sivulla 44 oli Ilpo Mikola-nimisen henkilön pitkä kirjoitus otsikolla "Onko tämä maailma miesten vai naisten tai ehkä ihmisten". Kirjoittaja kertoo siinä oman elämänsä tositarinaa siitä, miltä tuntuu olla miehenä naisten maailmassa. Hän on selvinnyt sodasta loukattuaan oikean käsivartensa pahasti, mutta hyvä kirurgi pelasti käden kirjoittamista varten. 1970-luvun alussa, oletan, hän pohdiskeli silloin 16-vuotiaan tyttärensä kanssa maailman menoa ja kirjoitti sitten tälle kirjeen muodossa omasta nuoruudestaan. Tytär oli sitä mieltä, että kirjoitusta voisi näyttää laajemmallekin piirille. Hän tarjosikin juttua mm. eräälle naistenlehdelle, joka sen hyväksyi, mutta muutti sitä oleellisesti eikä sitten halunnutkaan jatkoa. Siihen aikaan oli oltava äärimmäisen varovainen, mitä kirjoitettiin, kuulemma kyseinen lehtikin oli saanut jo paljon arvostelua lottien ylistämisestä. Samanlaisia vaikeuksia kyseinen kirjoittaja koki myöhemminkin. Niitä hän vanhoilla päivillään jutussa purkaa. Onhan tilanne tähän päivään mennessä muuttunut, mutta kuinka paljon tarinoita ja tuntemuksia on mennyt hautaan.

Sivulla 16 on kertomus Armas Purasen talvisodasta. Hän oli voittanut kirjoituksellaan järjestön perinnekeruukilpailun. Juttua on stilisoitu lukemisen helpottamiseksi. Mielenkiintoista tarinassa on se, että Purasen joukko (JR63, 21. divisioona, eversti Hersalo) siirtyi Kuusankoskelta Kannaksen Pyhäjärven maisemiin tammikuussa 1940, josta he siirtyivät Sortanlahdelta Konevitsaan saaren suojakomppaniaksi. Myöhemmin heidät siirrettiin takaisin mantereelle. Parin päivän päästä he olivat rintamavastuussa Terenttilässä Mustaojalla, jossa Puranen sitten haavoittui, mitä tapahtumaa hän kuvaileekin tarkkaan. Kun talvisota päättyi 13.3.1941 hän pääsi sairaalasta.

Sotainvalidien Veljesliitto oli järjestänyt kirjoituskilpailun peruskoulujen yhdeksäsluokkalaisille, jotka tuolloin olivat syntyneet noin 1975. Satuin ensimmäiseksi lukemaan toiseksi sijoittuneen Perttu Iso-Markun Nummi-Pusulasta kirjoituksen "Puoli vuosisataa kuolemastani", jossa hän itse eläytyy sodan kauhuihin kuvitteellisena henkilönä ja kuolemaansa sotavammojen takia vuonna 1990. Ensimmäisen palkinnon sai Sanna Ahonen Juankoskelta, joka kertoi oman mummonsa kokemuksista kotirintamalla. Perttu Iso-Markun löysinkin netistä, hänet löytää googlaamalla, hän on toimittaja ja ties mitä. Naiset valitettavasti muuttavat usein nimensä, joten Sannan jäljille on vaikeampi päästä.

Unohdetut

Olen aiemminkin pohtinut blogissani tätä samaa unhoon joutumista, erityisesti kun olen käsitellyt vanhempieni historiaa. Useimmat aikalaisistamme aristelevat edelleen persoonallista kirjoittamista, puhuvat intimiteettisuojasta, viittaavat henkilötietolakiin. Kannattaisi kuitenkin ensin tutkia laitkin tarkkaan ennen kuin antaa niiden rajoittaa liikaa. Asiahan on niin, että

"Tämä laki ei koske henkilötietojen käsittelyä, jonka luonnollinen henkilö suorittaa yksinomaan henkilökohtaisiin tai niihin verrattaviin tavanomaisiin yksityisiin tarkoituksiinsa." Tässä linkki lain sivuille.

En lähde tässä asiaa sen enempää ruotimaan kun ei ole edes osaamista siihen, totean vain, että emme saa antaa pykälienviilaajien määrätä elämäämme. Hienoa on edelleenkin se, että voimme vapaasti esittää mielipiteitämme ja tarvittaessa jakaa niitä netin välityksellä suuremmalle joukolle. Toisaalta harvahan niitäkään jaksaa enää lukea, sinne netin syövereihin ne kaikki joutuvat unohtuakseen. Sama kohtalon kokevat monet kirjatkin, jos vaikka innostuisi jotakin julkaisemaan. Maailma on muutoksen kourissa. Entä jos netti kaatuu kokonaan ja tietokannat tuhoutuvat?

Hidasta touhua tuo lehtien tutkiminen kun samalla tekee viittä muuta juttua. Nyt kun johonkin jo pystyy!