Uuden vuoden
alkaessa muistellaan mennyttä, mutta ennen kaikkea ajatellaan sitä, mitä voimme
tehdä paremmin alkavana vuotena. Käsittelen asioita, jotka syystä toisesta
valtaavat ajatukseni tai lähestulkoon pakottavat minut ottamaan tietyt asiat juuri
nyt pöydälle, ajateltavaksi. Kyllä me ihmiset olemme omituisista asioista
rakennettuja! Kunpa minua ei nyt keskeytettäisi.
Tämä lähti
alkuun jo vuoden 2019 viimeisenä iltana, jonka vietin pitkäaikaisen
ystävättäreni ja hänen uusimman koiransa seurassa. Aloimme miettiä sitä, mitä
tapahtui tasan kymmenen vuotta sitten eli 2009. Hain päiväkirjani ja sieltähän
kaikki selvisi. Tosin vastaavanlaista iltaa vietimme silloin jo 30.12. Olin tapani
mukaan tietysti juuttua lukemaan eteenpäin. Niin mielenkiintoisia omat
päiväkirjani minusta ovat, niissä olisi kyllä materiaalia ties mihin. Siis niistä
päiväkirjoista silloin kun niihin vielä aktiivisesti kirjoittelin. Siirryimme rauhallisesti uudelle
vuosikymmenelle ilman mitään kuohuvaa. En jaksa kannella kotiin pulloja, kun en
itse kuitenkaan juo mitään alkoholipitoista.
Nukuin
levottomasti. Uusi läppäri pakkauksessaan odotti työpöydälläni. Ehdin hakea
sunnuntai-iltana tilaamaani entistä vastaavan Acerin postista. Ohjelmien asennukset, laiteohjainten
päivitykset ja kaikki se vie paljon aikaa. En silti noussut tekemään sitä yöllä
vaan nukuin kunnolla. Tässä välillä
entinen korjattu läppäri toimi viikon välillä nikotellen. Siinäkin jouduin joulun
pyhinä asentamaan ohjelmia. Levyvika ehkä sitenkin. Yhteytemme katkesi viime sunnuntaihin, kun
laite yritti koko päivän tehdä diagnoosia ja korjata levyvirheitä. Tässä välin
olen tajunnut, kuinka riippuvainen olen läppäristä. Minua rauhoitti sentään,
että aatonaaton korjauksessa saatiin kaikki tärkeä data talteen. Olen ollut
aika raskas läppärin käyttäjä. Tässä välillä tutustuin Samsungin tablettiin.
Onneksi verkossa tallella olevia tiedostoja voi käyttää myös
Android-laitteilla, siis tabletilla ja älypuhelimella. Suurin osa valokuvistani
on edelleen ulkoisilla kovalevyillä ja niihin en päässyt käsiksi.
Yöllä lyhyesti
herättyäni aloin ajatella vuosikymmenten loppumisia. Ällistyneenä huomasin,
että kaikki päättyvät vuosikymmenet olivat olleet jotenkin erityisen
merkittäviä. Se onkin aiheeni tänään. En kyllä vielä tiedä, mihin tämä johtaa. Toisaalta merkityksiä löytää kyllä mistä tahansa vuodesta, kunhan vaan tarkentaa katsetta.
1. Ensimmäinen
vuosikymmeneni ei ole täysi. Täytin 1949 vasta kolme vuotta enkä suoraan sanoen
muista tuosta vuodesta mitään. Pian syntymäni jälkeen syntyi ensimmäinen
sisareni, jonka kanssa olemme aina tavalla tai toisella pitäneet yhtä.
2. Vuonna 1959
tapahtui vaikka mitä. Niistä muistoista olen kirjoittanut myös tänne blogeihin.
Muistan paremmin asioita, koska olen jonkin verran niistä jo silloin aikoinaan
kirjoittanut,. Se on vuorostaan auttanut palauttamaan mieleen sellaisia
asioita, joista en ole tehnyt merkintöjä. Äitini odotti sinä vuonna viimeistä
lastaan, veljeäni, joka syntyi kesäkuussa.
Kesällä riehui valtava ukkonen, koiramme kuoli sen aikana. Mummoni,
äitini äiti sairastui, mitä ei kerrottu meille. Kuolema hautajaisten muodossa meidän
oli kuitenkin kohdattava. Se oli minulle järkyttävä asia, joka kummitteli
mielessäni vuosikausia ja ehkä varjosti elämääni vielä kauan sen jälkeen. Kannattaa kyllä avoimesti puhua kuolemasta. Vuosi oli minulle tavallaan lapsuuden loppu.
3. Vuonna 1969 syntyi
tyttäreni. Asuin silloin jo Saksassa, jonne olin lähtenyt edellisenä syksynä pakoon
kertomatta raskaudestani edes vanhemmilleni. Odottamaton raskaus avioliiton
ulkopuolella oli 1960-luvulla vielä aika paha juttu. Vähän ennen tyttäreni
syntymää menimme naimisiin. Se onni ei kestänyt kauan, sillä jo 1973 olin
takaisin Suomessa tyttäreni kanssa. Onneksi suhteet sinne eivät ole koskaan
täysin katkenneet, mikä voisi olla myös mahdollista. Tapaan entisen mieheni ha
hänen vaimonsa taas ensi kesäkuussa.
4. Vuonna 1979
muutin seuraavan tulevan mieheni kanssa ensimmäisen kerran Tuusulaan,
paikkakunnalle, jonka sijaintikin oli silloin minulle täysin vieras. Tänne
kuitenkin lapseni, lapsenlapseni ja minäkin olemme kiinnittyneet erilaisten
vaiheiden jälkeen. Ostimme ensimmäisen omistusasunnon, joka on itse asiassa
nykyisestä kodistani vain melkein kivenheiton päässä.
5. Seuraavana vuonna 1980 menin
naimisiin, jälleen maha paksuna vähän ennen poikani syntymää. Vuonna 1989
tapahtui varmasti myös jotakin, mutta se on juuri nyt hämärän peitossa. Joka
tapauksessa ne ajat olivat valtavan työntäyteisiä aikoja, jotka jatkuivat koko
1990-luvun. Olin 1980-luvun puoliväliä ennen siirtynyt maksuliikenteen pariin.
Rakensimme tulevaa elektronista ja digitaalista pankkimaailmaa Helsingin
Osakepankki oli fuusioitu Suomen Yhdyspankkiin ja lisää suuri fuusioita oli tulossa.
1990-luvun alkupuolella jätin jälleen kerran entisen elämäni aloittaen uuden.
Muutin pois Tuusulasta Helsinkiin.
6. Vuonna 1999 mietin
jo silloisen miesystäväni kanssa yhteistä tulevaisuutta muualla kuin
Helsingissä. Y2K työllisti.
Amerikkalaiset uskoivat, että koko maailma kaatuu vuosadan vaihtuessa. HOP:sta
fuusion yhteydessä saamamme työkaveri lähti vuoden viimeisenä päivänä eläkkeelle.
Muistaakseni hän olisi vielä halunnut jäädä töihin. Kuvasin koko päivän. Maaliskuussa 1999 kuoli isäni. Se oli aika iso
shokki, koska ketään muita niin tärkeitä ihmisiä ei ollut koskaan kuollut. Sen päivän kuvia aion liittää tähän sen kummemmin niitä selittämättä. Suurin osa kaikista työelämän ajan kuvista on skannaamatta.
Seuraavana
vuonna muutimme Tuusulaan ostaessamme omakotitalon. Joulukuussa 2000 syntyi
toinen lapsenlapseni.
7. Vuonna 2009
oli ensimmäinen täysi eläkevuoteni. Halusin erota miesystävästäni, joka ei
ollut enää edes ystävä. Kesällä toteutin vihdoin ajatukseni. Hän oli poissa
vasta syksyllä. Aloitin silloin taidehistorian opinnot Helsingin avoimessa
yliopistossa. Siitä alkoikin sitten entistä vaikeampi vuosikymmen. Vaikeudet
jäivät silti usein kaiken positiivisen alle. Sairastuminen, oikeudenkäynnit,
talon vesivahinko, remontit, talon kauppa. Mutta sain myös kaksi uutta
lastenlasta 2012 ja 2014. Ja nyt olen tässä.
8. Tämä vuosi
2019 on ollut vaikea, kun sitä katsoo lähietäisyydeltä. Ehkä kun olen siitä
etäämmällä, ne asiat, jotka tekivät siitä niin vaikean, eivät enää näytäkään
niin pahoilta. Vuoteen 2029 en uskalla edes katsoa.
Eikö ihmiset
juuri käy läpi mennyttä ja suunnittele tulevaa vuodenvaihteessa? Sehän kuuluu asiaan?
Oikeastaan olen pahasti pettynyt tällaiseen listamaiseen yhteenvetoon. En jaksa
lukea niitä edes Hesarista. Mutta rakastan yli kaiken syvälle luotaavia
tarinoita, mikä on ehkä käynyt täältäkin ilmi. Otan tässä esille vuodenvaihteen 1999, josta voisin kyllä kaivaa kaivamalla, jälkeenpäin viisastuneena syvällisyyttä. En niihin
aikoihin pitänyt päiväkirjaa, vaikka kyllä olisi pitänyt pitää. Kalenterini kertovat
yleensä vain asiakaskäynneistä. Joistakin merkinnöistä voi kuitenkin saada
kiinni ajasta. Ja voin yhdistää merkintöjä valokuviin.
Meillä oli kotona
vieraita vuoden vaihteessa 1999/2000. Asuimme silloin vielä Puotilassa kaksioissa. Sillä
viikolla ensin vierailivat lapseni ja vanhin lapsenlapseni. Pienessä asunnossamme
oli usein yövieraita. Uudenvuoden aattoa edeltävänä yönä vieraina olivat ”miesystäväni”
lapset ja näiden kavereita. He yöpyivät ainakin yhden yön. Lattialle piti tehdä
petejä. Ilman kalenterimerkintää en tätä olisi edes muistanut. Saattaa olla,
että jossakin on myös valokuvia. Otin jo seitsemän valokuva-albumia
tutkittavaksi, mutten löytänyt. Se jääköön myöhemmäksi. Työkaverini ja kollegani
Pellen eläkkeelle lähtöä vietettiin siis vuoden viimeisenä päivänä. Silloin otin
hurjan paljon valokuvia, niitä on melkein kokonainen albumi.
Olen kirjoitellut tätä blogia vähitellen. Useana päivänä en ole jaksanut edes avata uutta läppäriäni. Tammikuun ensimmäisen viikon arkipäivät olen viettänyt 7-vuotiaan lapsenlapseni kanssa, joka on koulun joululomalla äidin ollessa töissä. Olen ollut iltaisin niin uupunut, etten jaksa aloittaa uutta blogia tai jatkaa vanhoja kirjoituksiani kuten vielä keskeneräistä kotikyläartikkelia. Olen kyllä luvannut itselleni ottaa sen työn alle aivan pikapuoliin. Muitakin kiireellisiä tehtäviä alkaa taas kaatua päälle. Aina kun sohaisee joitakin vanhoja juttuja, lähtee myös uusia projekteja liikkeelle, jos niitä projekteiksi voi edes kutsua. Voi sentään, auton katsastus on myös hoidettava, verikokeet ja sata muuta pikku juttua. Auton katsastus tuli sentään perjantaina hoidettua.
Julkaisen tämän silti, kaikista puutteistaan huolimatta. Jossakin vaiheessa on kuitenkin käsiteltävä myös se työelämän aika, vaikka se tuntuu vielä liian läheiseltä. Taidan vielä jatkaa niiden vanhempien ja sitä vanhempien asioiden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti