Uuden vuosikymmenen alkaessa

Uuden vuoden alkaessa muistellaan mennyttä, mutta ennen kaikkea ajatellaan sitä, mitä voimme tehdä paremmin alkavana vuotena. Käsittelen asioita, jotka syystä toisesta valtaavat ajatukseni tai lähestulkoon pakottavat minut ottamaan tietyt asiat juuri nyt pöydälle, ajateltavaksi. Kyllä me ihmiset olemme omituisista asioista rakennettuja! Kunpa minua ei nyt keskeytettäisi.

Tämä lähti alkuun jo vuoden 2019 viimeisenä iltana, jonka vietin pitkäaikaisen ystävättäreni ja hänen uusimman koiransa seurassa. Aloimme miettiä sitä, mitä tapahtui tasan kymmenen vuotta sitten eli 2009. Hain päiväkirjani ja sieltähän kaikki selvisi. Tosin vastaavanlaista iltaa vietimme silloin jo 30.12. Olin tapani mukaan tietysti juuttua lukemaan eteenpäin. Niin mielenkiintoisia omat päiväkirjani minusta ovat, niissä olisi kyllä materiaalia ties mihin. Siis niistä päiväkirjoista silloin kun niihin vielä aktiivisesti kirjoittelin.  Siirryimme rauhallisesti uudelle vuosikymmenelle ilman mitään kuohuvaa. En jaksa kannella kotiin pulloja, kun en itse kuitenkaan juo mitään alkoholipitoista.

Nukuin levottomasti. Uusi läppäri pakkauksessaan odotti työpöydälläni. Ehdin hakea sunnuntai-iltana tilaamaani entistä vastaavan Acerin postista.  Ohjelmien asennukset, laiteohjainten päivitykset ja kaikki se vie paljon aikaa. En silti noussut tekemään sitä yöllä vaan nukuin kunnolla.  Tässä välillä entinen korjattu läppäri toimi viikon välillä nikotellen. Siinäkin jouduin joulun pyhinä asentamaan ohjelmia. Levyvika ehkä sitenkin.  Yhteytemme katkesi viime sunnuntaihin, kun laite yritti koko päivän tehdä diagnoosia ja korjata levyvirheitä. Tässä välin olen tajunnut, kuinka riippuvainen olen läppäristä. Minua rauhoitti sentään, että aatonaaton korjauksessa saatiin kaikki tärkeä data talteen. Olen ollut aika raskas läppärin käyttäjä. Tässä välillä tutustuin Samsungin tablettiin. Onneksi verkossa tallella olevia tiedostoja voi käyttää myös Android-laitteilla, siis tabletilla ja älypuhelimella. Suurin osa valokuvistani on edelleen ulkoisilla kovalevyillä ja niihin en päässyt käsiksi.

Yöllä lyhyesti herättyäni aloin ajatella vuosikymmenten loppumisia. Ällistyneenä huomasin, että kaikki päättyvät vuosikymmenet olivat olleet jotenkin erityisen merkittäviä. Se onkin aiheeni tänään. En kyllä vielä tiedä, mihin tämä johtaa. Toisaalta merkityksiä löytää kyllä mistä tahansa vuodesta, kunhan vaan tarkentaa katsetta.

1. Ensimmäinen vuosikymmeneni ei ole täysi. Täytin 1949 vasta kolme vuotta enkä suoraan sanoen muista tuosta vuodesta mitään. Pian syntymäni jälkeen syntyi ensimmäinen sisareni, jonka kanssa olemme aina tavalla tai toisella pitäneet yhtä.

2. Vuonna 1959 tapahtui vaikka mitä. Niistä muistoista olen kirjoittanut myös tänne blogeihin. Muistan paremmin asioita, koska olen jonkin verran niistä jo silloin aikoinaan kirjoittanut,. Se on vuorostaan auttanut palauttamaan mieleen sellaisia asioita, joista en ole tehnyt merkintöjä. Äitini odotti sinä vuonna viimeistä lastaan, veljeäni, joka syntyi kesäkuussa.  Kesällä riehui valtava ukkonen, koiramme kuoli sen aikana. Mummoni, äitini äiti sairastui, mitä ei kerrottu meille. Kuolema hautajaisten muodossa meidän oli kuitenkin kohdattava. Se oli minulle järkyttävä asia, joka kummitteli mielessäni vuosikausia ja ehkä varjosti elämääni vielä kauan sen jälkeen.  Kannattaa kyllä avoimesti puhua kuolemasta.  Vuosi oli minulle tavallaan lapsuuden loppu.

3. Vuonna 1969 syntyi tyttäreni. Asuin silloin jo Saksassa,  jonne olin lähtenyt edellisenä syksynä pakoon kertomatta raskaudestani edes vanhemmilleni. Odottamaton raskaus avioliiton ulkopuolella oli 1960-luvulla vielä aika paha juttu. Vähän ennen tyttäreni syntymää menimme naimisiin. Se onni ei kestänyt kauan, sillä jo 1973 olin takaisin Suomessa tyttäreni kanssa. Onneksi suhteet sinne eivät ole koskaan täysin katkenneet, mikä voisi olla myös mahdollista. Tapaan entisen mieheni ha hänen vaimonsa taas ensi kesäkuussa.

4. Vuonna 1979 muutin seuraavan tulevan mieheni kanssa ensimmäisen kerran Tuusulaan, paikkakunnalle, jonka sijaintikin oli silloin minulle täysin vieras. Tänne kuitenkin lapseni, lapsenlapseni ja minäkin olemme kiinnittyneet erilaisten vaiheiden jälkeen. Ostimme ensimmäisen omistusasunnon, joka on itse asiassa nykyisestä kodistani vain melkein kivenheiton päässä. 

5. Seuraavana vuonna 1980 menin naimisiin, jälleen maha paksuna vähän ennen poikani syntymää. Vuonna 1989 tapahtui varmasti myös jotakin, mutta se on juuri nyt hämärän peitossa. Joka tapauksessa ne ajat olivat valtavan työntäyteisiä aikoja, jotka jatkuivat koko 1990-luvun. Olin 1980-luvun puoliväliä ennen siirtynyt maksuliikenteen pariin. Rakensimme tulevaa elektronista ja digitaalista pankkimaailmaa Helsingin Osakepankki oli fuusioitu Suomen Yhdyspankkiin ja lisää suuri fuusioita oli tulossa. 1990-luvun alkupuolella jätin jälleen kerran entisen elämäni aloittaen uuden. Muutin pois Tuusulasta Helsinkiin.

6. Vuonna 1999 mietin jo silloisen miesystäväni kanssa yhteistä tulevaisuutta muualla kuin Helsingissä. Y2K työllisti. Amerikkalaiset uskoivat, että koko maailma kaatuu vuosadan vaihtuessa. HOP:sta fuusion yhteydessä saamamme työkaveri lähti vuoden viimeisenä päivänä eläkkeelle. Muistaakseni hän olisi vielä halunnut jäädä töihin. Kuvasin koko päivän.  Maaliskuussa 1999 kuoli isäni. Se oli aika iso shokki, koska ketään muita niin tärkeitä ihmisiä ei ollut koskaan kuollut. Sen päivän kuvia aion liittää tähän sen kummemmin niitä selittämättä. Suurin osa kaikista työelämän ajan kuvista on skannaamatta.

Seuraavana vuonna muutimme Tuusulaan ostaessamme omakotitalon. Joulukuussa 2000 syntyi toinen lapsenlapseni.

7. Vuonna 2009 oli ensimmäinen täysi eläkevuoteni. Halusin erota miesystävästäni, joka ei ollut enää edes ystävä. Kesällä toteutin vihdoin ajatukseni. Hän oli poissa vasta syksyllä. Aloitin silloin taidehistorian opinnot Helsingin avoimessa yliopistossa. Siitä alkoikin sitten entistä vaikeampi vuosikymmen. Vaikeudet jäivät silti usein kaiken positiivisen alle. Sairastuminen, oikeudenkäynnit, talon vesivahinko, remontit, talon kauppa. Mutta sain myös kaksi uutta lastenlasta 2012 ja 2014. Ja nyt olen tässä.

8. Tämä vuosi 2019 on ollut vaikea, kun sitä katsoo lähietäisyydeltä. Ehkä kun olen siitä etäämmällä, ne asiat, jotka tekivät siitä niin vaikean, eivät enää näytäkään niin pahoilta. Vuoteen 2029 en uskalla edes katsoa.

Eikö ihmiset juuri käy läpi mennyttä ja suunnittele tulevaa vuodenvaihteessa? Sehän kuuluu asiaan? Oikeastaan olen pahasti pettynyt tällaiseen listamaiseen yhteenvetoon. En jaksa lukea niitä edes Hesarista. Mutta rakastan yli kaiken syvälle luotaavia tarinoita, mikä on ehkä käynyt täältäkin ilmi. Otan tässä esille vuodenvaihteen 1999, josta voisin kyllä kaivaa kaivamalla, jälkeenpäin viisastuneena syvällisyyttä.  En niihin aikoihin pitänyt päiväkirjaa, vaikka kyllä olisi pitänyt pitää. Kalenterini kertovat yleensä vain asiakaskäynneistä. Joistakin merkinnöistä voi kuitenkin saada kiinni ajasta. Ja voin yhdistää merkintöjä valokuviin. 

Meillä oli kotona vieraita vuoden vaihteessa 1999/2000. Asuimme silloin vielä Puotilassa kaksioissa. Sillä viikolla ensin vierailivat lapseni ja vanhin lapsenlapseni. Pienessä asunnossamme oli usein yövieraita. Uudenvuoden aattoa edeltävänä yönä vieraina olivat ”miesystäväni” lapset ja näiden kavereita. He yöpyivät ainakin yhden yön. Lattialle piti tehdä petejä. Ilman kalenterimerkintää en tätä olisi edes muistanut. Saattaa olla, että jossakin on myös valokuvia. Otin jo seitsemän valokuva-albumia tutkittavaksi, mutten löytänyt. Se jääköön myöhemmäksi. Työkaverini ja kollegani Pellen eläkkeelle lähtöä vietettiin siis vuoden viimeisenä päivänä. Silloin otin hurjan paljon valokuvia, niitä on melkein kokonainen albumi. 

Olen kirjoitellut tätä blogia vähitellen. Useana päivänä en ole jaksanut edes avata uutta läppäriäni. Tammikuun ensimmäisen viikon arkipäivät olen viettänyt 7-vuotiaan lapsenlapseni kanssa, joka on koulun joululomalla äidin ollessa töissä. Olen ollut iltaisin niin uupunut, etten jaksa aloittaa uutta blogia tai jatkaa vanhoja kirjoituksiani kuten vielä keskeneräistä kotikyläartikkelia. Olen kyllä luvannut itselleni ottaa sen työn alle aivan pikapuoliin. Muitakin kiireellisiä tehtäviä alkaa taas kaatua päälle. Aina kun  sohaisee joitakin vanhoja juttuja, lähtee myös uusia projekteja liikkeelle, jos niitä projekteiksi voi edes kutsua. Voi sentään, auton katsastus on myös hoidettava, verikokeet ja sata muuta pikku juttua. Auton katsastus tuli sentään perjantaina hoidettua.

Julkaisen tämän silti, kaikista puutteistaan huolimatta. Jossakin vaiheessa on kuitenkin käsiteltävä myös se työelämän aika, vaikka se tuntuu vielä liian läheiseltä. Taidan vielä jatkaa niiden vanhempien ja sitä vanhempien asioiden kanssa.

Eipä tässä muuta kuin kaikille onnea alkaneelle vuodelle. Yrittäkää kestää näitä iänikuisia blogejani.