Mielen esteitä

Kun aika on katkelmallista, en oikein omasta mielestäni osaa keskittyä vaativampiin tehtäviin. Silloin voin aloittaa kirjoittaa jostakin katkelmasta. Se on helppoa, siitä voin aina jatkaa toisena samanlaisena hetkenä. Aloittaa, jättää kesken, jatkaa ja joskus tulee ehkä valmista. Ellei tule, ei sekään ole paha juttu. Olen ilmeisesti tietoisesti opetellut sellaista kautta aikain. Itse asiassa opettelen sitä edelleen, mutten ole aina osannut yhdistää sitä vaativampiin juttuihin. Toisaalta ne saattavat tökkiä muustakin syystä? 

Kaikki kuvat tässä blogipostauksessa ovat vuodelta 2009 ja alkuvuodelta 2010. Tässä Kemin lumilinnassa helmikuussa 2010

Hämärät päivät seuraavat toisiaan. Lunta ei näy, ei kuulu, talvi joko ei tule tai on myöhässä. Nyt se saisi oikeastaan jäädäkin tulematta.

En ole pitkään aikaan ottanut käteeni jotakin vanhempaa päiväkirjaani ja palannut aikoinaan kirjaamiini hetkiin. Syksyllä 2009 aloittamani päiväkirja on osuvasti valmiina pöydällä, koska sitä tuli vuoden vaihteessa tutkittua sattuneista syystä. Se oli äärimmäisen ratkaiseva vuosi.

Kesä 2009 oli mahdottoman hieno ja puutarha kukoisti. Artun kanssa olimme syksyllä laittamassa pihaa talvea varten.

Syyskuu 2009.  Jännitin kirjahyllyni menettämisen puolesta. Mies oli muuttanut jo monta kuukautta pois talosta vieden, milloin mitäkin. Nyt hän uhkaili viedä kirjahyllyn, koska tarvitsi sitä mapeilleen. Kirjahylly ei soveltunut mapeille, vain kirjoille. Sitä ei voinut yhdistää talon hintaan, kuten hän halusi.  Nyt hän siis uhkasi tulla hakemaan kirjahyllyn pakettiautolla samaisella syyskuun lopun viikolla.

Ajatella, jollen olisi kirjoittanut tuota, en edes muistaisi sitä. Oikeastaan sillä ei enää ole merkitystä muuten kuin ”tieteelliseltä kannalta”. Miten ihmisen ajatukset kulkevat? Toisaalta kukaan ei todellakaan olen kiinnostunut minun ajatuksenjuoksustani silloin tai nyt. Mutta enhän kirjoitakaan muita varten, vaikka muut saavat lukea näitä. Ja itse asiassa joitakin blogejani luetaan yllättävän paljon.

”Katso sinä äiti vain sieltä avotakan päältä tätä minun elämääni tänään.” Äiti oli kuvassa koiranputkien ympäröimänä kotipihalla Rengossa. Siihen aikaan lehdissä kirjoitettiin, kuinka hienoa on asua taloissa, jotka ovat täynnä tyhjää tilaa. Minun kotini oli sekavan täynnä tavaraa, jota vietiin kyllä koko ajan pois. Tyhjää ei tullut koskaan ja vuorenvarmasti tulevina vuosina täytin tyhjentynyttä tilaa lisää ajattelematta sen enempää. Mehän täytämme usein tyhjyyttä, kun koemme vaikeita aikoja.

Eräs arkkitehti kirjoitti silloin, kuinka tyhjä tila on monikäyttöisempi kuin täysi tila. Se antaa vapauden, koska esineitä ei ole koko ajan kertomassa, mitä niillä pitäisi tehdä.  Toisaalla joku kiinteistövälittäjä kehui omalla täysin valkoisella kodillaan, jossa vain keväällä joku tulppaaninippu toi väriä. Kaiken lisäksi hän siivosi koko ajan. 

Elokuun 20. päivä 2009

Kyllähän esineet, ainakin kirjat ja mapit kertovat ja puhuvat herkeämättä. Valokuvat menevät päähän sisään. Ne tulevat uniin ja kertovat toisaalta tarpeettomia kertomuksia jostakin, mitä ei ole edes koskaan tapahtunut. Tälläkin viikolla ihmettelin erästä äärimmäisen värikästä unta, johon sekoittui monta ammoin kuollutta tuntemaani ihmistä. En viitsinyt kirjata unta ylös, ihmettelin vain jälkikäteen sen uskomattoman hienoja värejä ja sitä, että kamerani oli unessa epäkunnossa. Sitähän on sattunut usein ennenkin.  Unessa oli monta kohtaa, jotka olisin halunnut ikuistaa valokuvaan. Tiesin kyllä tarkalleen, mikä keskustelu aiemmin sähköpostissa liittyen osittain valokuviin aiheutti uneni. 

Kirjojen puhumisesta, jopa niin, että ne heittäytyvät lattialle kerjätäkseen huomiotani, olen maininnut ennenkin. Ehkä liikaakin. Ja joidenkin harrastama jatkuva siivoaminen on kyllä neuroottista. Totesinkin pelkistetyn maailman sopivan vain ihmisille, jotka tekevät vain työtä, nukkuvat ja vapaan ajan matkustelevat. Ja ehkä syövät, mutta mieluiten ulkona.

Syksyllä 2009 olin juuri aloittanut taidehistorian opiskelun. Se alkoi perusopetuksella Vantaalla. Mitähän kuuluu opettajallemme, joka odotti oppivansa myös meiltä, oppilailta. Kuulemma kaikki erikoistuvat myöhemmin jollekin alalle.

Mietin myös jakautunutta persoonaani. Olin kuin heräämässä pitkästä unesta? Mikä on normaalia ja mikä vuorostaan epänormaalia? Internet on vallannut minut, joudun tietoa etsiessäni ties minne. Käyn taas luovuttamassa verta. Kertoja on lähes 30. Pari vuotta myöhemmin minun on lopetettava, koska sairastun.

Himoitsen lisää tavaraa. Laura Ashleyllä on ihania kukkakuvioisia laatikkosarjoja. Minulla on sarjoja ennestään yksi, mutta haluaisin lisää. En koskaan hankkinut, mutta kuva päiväkirjassani muistuttaa.

Lapsenlapseni, silloin pian 9-vuotta täyttävä ja nyt Intissä, piipahti päivittäin aamuisin ja iltapäivisin luonani ja piirsi joskus päiväkirjaan. Huolehdin siitä, että hän lähti ajoissa kouluun ja joskus saatoin kotimatkan. 

Eräänä päivänä mies kävi irrottamassa ruokapöydän jalat, mutta jätti ne vielä paikalle. Iso, minun aikoinani valitsema kukkasohva oli näköjään edelleen eteisessä, jossa se täytti kaiken tilan. Se oli odottanut poisvientiä jo runsaan kuukauden. Lapsenlapsi seurasi välillä tarkasti elämämme draamaa. Mitähän ajatteli? Kun mies tuli yllättäen, koin kauhunhetkiä, mutta joskus paikalla hänen tultuaan hakemaan jotakin yksittäistä esinettä, oli ystäviä todistamassa elämäni häpeällisiä hetkiä. Niitä tuli myöhemmin paljon lisääkin. Kun olin pyytänyt tutuilta apua öljypolttimen toimintaan, hän sattui kesken kaiken tulemaan ja neuvoi jotakin epäoleellista. Paljon myöhemmin kävi ilmi, että hän oli joskus aiemmin rakentanut putken, joka vei pannuhuoneesta autotalliin. Sitä kautta hän imi öljyt säiliöstä tynnyreihin vieden ne muuhun käyttöön. Lämmitys toimi kesäisin sähköllä. Minulla oli silloin paljon opittavaa ja monet asiat opin kantapään kautta. Olin syyllinen, sillä olin jättänyt talon lämmitysasiat yksin hänen haltuunsa.

En käy tätä läpi tarkoituksella nyt vaan halusin vaihteeksi kirjoittaa siitä, mitä olin kertonut päiväkirjassani. Mennyt on ikuisesti mennyttä. Tyhmyydestä saa aina maksaa. Vältin onneksi katkeroitumisen. Opinko mitään? Onko sillä opilla mitään merkitystä muuten kuin ihmistuntemuksen osalta.

Päiväkirjassani mainitsen monia ihmisiä, jotka ovat poistuneet tästä maailmasta.  Lukiessani tuntuu välillä, että käyn kauan sitten näkemässäni unessa. Kuljeskelen kadulla, kujalla, jonka varrella joskus asuin. On hämärää, kaikki on muuttunut (niin kuin oikeasti onkin).

Helmikuussa 2010 kävin Lapissa. Uneksin matkalla Tornioon junan makuuvaunussa toisenlaisesta matkasta. Juna seisoi aamulla pitkään, koska jossakin edessä veturi oli mennyt raiteilta. Kuvittelin elämää radan varrella oleviin autiotaloihin. Kuvasin niitä ja kunnostin niitä mielessäni. Perillä, Elisan keittiössä, kirjasin pitkän listan Lappiin liittyvää kirjallisuutta. Sitten matkasimme Torniosta Leville. 

Meillä kyllä riitti aina puhumista. Kirjoittelimme kortteja. Kävimme kylässä Kittilän keskustassa.

Kotimatkalla luin Riita Nikulan maiseman arkkitehtuuria käsittelevää kirjaa. Voi, kuinka paljon erilaisia asioita käsittelin pelkästään kotimatkalla. Olin myöhään yöllä kotona. Ei tullut vettä. Olin kauhuissani. Putket jäässä? Onneksi vain vesimittari autotallissa oli jäätynyt. Poislähtenyt mies oli ennen lähtöään kääntänyt patterit kiinni. Pakkanen tuli sisään ja tappoi myös kasvini ja rikkoi vesimittarin. Ikäviä sähköposteja saapui. Ranteet kipeytyivät. Se oli esimakua vielä kaukana olevasta sairaudesta. Mutta nyt meillä oli pitkästä aikaa paljon lunta ja kylmää, talvella 2010, nyt kymmenen vuotta sitten.

Matkalla Leville

Häpeän tunteet, ahdistukset, stressi olivat jatkuvia seuralaisiani tulevina aikoina. Yritin silti kaikin tavoin asettautua niiden ulkopuolelle.

Lopetan tämän blogini sunnuntaina aamulla. Olen lukenut Hesarista artikkelin ”Laiskuutta ei ole olemassakaan” (Heidi Väärämäki/HS). Oikein sopiva tähän lopuksi. Toimittaja siteeraa sosiaalipsykologi Devon Pricen maailmalla kiertänyttä esseetä. ”Mitä tärkeämpi tehtävä ihmiselle on ja mitä enemmän hän siinä haluaa onnistua, sitä todennäköisemmin hän alkaa viivytellä sen tekemisessä.”

Kotipiha 15.2.2010

Suomalainen psykologi Satu Pihlaja kommentoi väitettä ja Pricen luetteloa mielen esteistä ja lisää sinne vielä useita. Niitähän ovat pelko riittävän hyvästä onnistumisesta, tehtävän aloituksen hämmennyksestä, stressi, mielen kaaos eli yritys tehdä monta asiaa yhtä aikaa, mielen vallannut masennus ja motivaation puute. Mutta että puhutaankin laiskuudesta kuten artikkelin otsikossa on minulle ollut täysin vieras asia. Tuttua on pakeneminen ponnistelua nopeata mielihyvää tuottavaan toimintaan. Laiska en ole ollut koskaan.

Jälkimmäisen psykologin mukaan ihmisellä on biologinen vietti laiskotteluun ja tämä yrittää säästää energiaa, jota tärkeät tehtävät vaativat. Vanhat rutiinit ovat siksi mieluisampia. 

No jaa, sitten tuleekin ohjeita siitä, miten mielen esteitä voi kesyttää. En jaksakaan enää. Ne ovat todella tuttuja. Voi siis olla vähän perääkin, mutta silti omalta kohdaltani jättäisin laiskuuden pois. Ihmisen pitää välillä levätä tehtävien välillä. Eniten kaipaan rikkumatonta rauhaa saadakseni työt tehtyä.