Viimeinen
joulun kukka, punainen amaryllis, sen toinen varsi neljän kukan kanssa kukoistaa
päivästä toiseen. Vähän olen tukenut sen pitkää vartta kaatumasta. Ihmettelen
sen elinvoimaa. Kukkasipuli lähtee sitten biojätteeseen. Kerrostaloasunnossa en
säästele sipuleita enkä juurakoita kuten aiemmin omakotitalossa. Nyt kun on
näin lämmintä voisin kyllä laittaa sen aluksi lasitetulle parvekkeelle. Oli
aikamoinen muutos entiseen, tämä muuttaminen pois omakotitalosta.
Värjäsin
tukkani. Edellisen kerran tein sen kahdeksan viikkoa sitten. Kun päälaella
tulee näkyviin harmaata useita senttejä, on taas aika peittää tyvikasvu. Jollei
sitten vain antaisi olla ja vain harmaantua. Hiukset ovat muutenkin ohentuneet
entisestä. Vanhuus ei tule yksin. Vanhuuden merkeistä ei haluta paljon puhua. Onhan
se pelottavaa, kun se osuu omalle kohdalle.
Ja kaikillehan se osuu.
Joskus
ajattelen, että kukaan muu ei ajattele samoin kuin minä. Olen varmaan väärässä.
Monet vanhat ihmiset pitävät itseään ikinuorina ja muuttumattomina. Eikö niin? Vanhuus
on myös eräänlainen tabu kuten useat muutkin asiat yhteiskunnassamme. Minusta
ei ole koskaan menemään minnekään vanhusten päiväkotiin, jossa leikitään ja
lauletaan. Paha kyllä sanoa mitään suurella äänellä. Olen vain sitä mieltä,
että me olemme kaikki erilaisia yksilöitä nyt ja aina. Erityisen paljon eroamme
toisistamme vanhoina. En silti aio takertua tähän aiheeseen enkä edes
keskustella siitä. Ehkä pitäisi. Mutta voiko nykyään enää edes keskustella
ilman, että se kääntyy aloittajaa vastaan, muuttuu vihamieliseksi?
Olen viime
syyskuusta alkaen seurannut erään läheisen ystäväni kohtalon käänteitä. Kun
tulemme vanhoiksi ystävätkin auttamatta vähenevät. Meillä on entistä vähemmän
sellaisia ystäviä, joiden kanssa voimme jakaa ajatuksiamme ilman niiden mollaamista.
Toisaalta emme pysty myös paljon
auttamaan kaukana asuvia ystäviä heidän ahdingossaan. Puhun ystäväni kanssa
usein puhelimessa, hän pitää minua ajan tasalla vaiheistaan. Hän meni lastensa
pyynnöstä asumaan palvelutaloon. Sen piti olla kokeilu. Miehensä kuoltua ja
useiden vuosien omaishoitajuuden jälkeen, hän sairasteli. Suuri muutos kuten
puolison kuolema aiheuttaa ihmisessä usein suuren reaktion. Kriisit vaikuttavat
terveyteen ja vanhempana niistä on entistä vaikeampi toipua.
Palvelutalossa
asumisesta on tullut sittemmin lähes pysyvää. Hän on kuukausien ajan yrittänyt pyristellä
ja päästä takaisin kotiin. Lapset keksivät aina jonkin verukkeen, jolla laitostumista
edistetään ja kotiin siirtymistä siirretään. Koska hän hienotunteisena ihmisenä
ajattelee kaikkien osapuolten kantaa, hän suostuu aina yhteen lisäkuukauteen. Jo
aiemmin viime syksynä hän halusi hoitaa oikeutensa itsenäiseen elämään kotona
lakimiehen kautta. Silloin taas lapset estivät sen jollakin tapaa. Sama on toistunut myöhemmin. Yritys on jälleen
edessä, odotan uutisia. Hän on suhteellisen terve ja vasta 87-vuotias. On
kauheata seurata, miten meille itse kullekin saattaa käydä. Omiin lapsiinkaan
ei yksinäinen ihminen voi aina luottaa. Muistisairas hän ei ole ja lääkärikin
on sen todennut. Kotona hän saa samat palvelut kuin kalliissa hoitokodissa. Mutta
lasten ei kuulemma tarvitse olla huolissaan hänestä, kun hän on vieraissa
nurkissa. Hänellä riittää ymmärrystä lähellä asuvien lasten käytökselle.
Jatkan tätä
kirjoitustani päivää myöhemmin. En osaa taaskaan aloittaa mitään tärkeämpää
tehtävääni, koska lähden kohta verikokeeseen, postiin ja kauppaan. Päivitin Instagramiin
joitakin valokuvia, ne siirtyvät myös samalla Facebookiin. Kuvat tuovat aina
hyvää mieltä ja kun itsellä on parempi olo, niitä myös jakaa muille. Sama
koskee valokuvausta. Kun palaan asioilta kotiin, en ehkä jaksa enää mitään. Joskus
myöhemmin illalla saatan jaksaa tai sitten en.
Niin ne
päivät kuluvat.
Aurinko valaisee juuri nyt kauniisti lumetonta maailmaa. Tuuli on aikamoisen voimakasta, se oli eilenkin. Viikonloppuna kuuntelimme lapsenlapseni kanssa ukkosen jyrinää. Ehkä sekin oli vain voimakas tuuli. Amaryllis, jolla aloitin, kaatui pian sen jälkeen. Leikkasin sen maljakkoon. Harmaa juurikasvu peittyi taas kerran.
Olen aika
paljon miettinyt jatkoa niille asioille, joissa olen mukana. Jalkojeni
epämääräisten kipujen takia, olen tarkoituksella jättänyt paljon menoja väliin.
Hoidan silti kaikki ne tehtävät, joissa olen ollut mukana pidempään. Millä
saisimme nuorempia ihmisiä innostumaan vaikkapa sukuseuratoiminnasta niin, että
he ovat valmiit todella tekemään jotakin? Joillakin sukuseuroilla ei ole
kuulemma mitään ongelmia. En jaksaisi esimerkiksi enää millään suunnitella
uusia kotisivuja. Materiaalia kyllä sivujen täytteeksi on niin paljon, että
niistä saa kirjan, jos toisenkin. Tutkimisesta ja kirjoittamisesta en myöskään aio
luopua.
Viimeisen
viikon aikana, olen selvittänyt erään henkilön kanssa isäni hyvän ystävän
sotataivalta. Olemme vaihtaneet valokuvia. Olen kirjoittanut hänestä joskus
blogeissani, koska hän ja hänen vaimonsa olivat lapsuuden perheeni hyviä
ystäviä. He myös auttoivat minut
aikoinaan Helsinkiin. Pääsin myös pankkiin töihin rouvan suosituksesta. Hyvän
käsialani takia. Se ei nyt ollut aivan totta. Nyt olen miehen sisarentyttären
kautta saanut niin paljon sellaista tietoa, josta olen voinut itse jatkaa
saadakseni täydemmän kuvan vanhempieni historiaan. Tässä ymmärsin taas sen,
kuinka ihanaa on tutkia yhdessä jotakin. Tarvitsen sellaisia ystävyyssuhteita.
Onhan
minulla jo niitä ennestäänkin, mutta tämä pisti taas ajattelemaan asiaa
syvemmälti. Jopa niin, että asia siirtyi seuraavana yönä uniini. Palasin taas
lapsuuden kotiini mukanani eräs ihminen, jonka olen vain kerran tavannut. Toisaalta
uni saattoi viitata vapaaseen kirjoittamiseeni ja intooni kirjoittaa näitä
blogeja. Kevyemmin, kunnes taas eteen tulee jotakin kulman takana odottavaa
mielenkiintoista ja salaperäistä.
Innostuin
aamulla huolimatta ranteiden kipeytymisestä hoitamaan joitakin tekemättömiä
töitä. Toinen aurinkoinen päivä. Amaryllis alkaa näyttää uuvahtamisen merkkejä.
Käteeni osui pätkä tekstiä luonnoslehtiön sivulla vuodelta 1967. Siinä ehkä
seuraavan blogin aihe. Mutta ehkä se sopii paremmin tänne https://salaisetpaperit.blogspot.com/.
Enpä olekaan kirjoittanut sinne pitkään aikaan.
Vielä ne
kuvat. Ehkä sattumanvaraisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti