Hiljaisuuden aika

Hiljainen helmikuu hengittää ympärilläni. Kuljin keskellä päivää koko kylän läpi jalkaisin kampaajalle ja myöhemmin takaisin ja ihmettelin hiljaisuutta. Melkein ihmettelin, sillä eihän siinä ole mitään erikoista. Ehkä oma pääni oli vain hiljaa. Inspiraatiot eivät lennelleet, koska olin vain suorittamassa. Hiusten leikkaus, passikuvat viisumia varten, apteekki ja lopuksi kauppa. Pakkanen oli laskenut paljon aamusta. Olin pukenut liikaa päälle. Päiväsaikaan on turha lähteä kylille autolla, kun parkkipaikkoja on vähän. Kaiken lisäksi asun pitkän kylän pohjoispäässä ja nyt matka oli eteläpäässä. Koko alue on keskustaa. Suomalainen maalaiskylä Helsingin kupeessa, Hyrylä, Tuusulan keskusta.

 

Ihmisiä oli vähän liikkeellä. Autoja myös, suurin osa oli parkissa. Yksi ystävä käveli vastaan ja jäin hetkeksi rupattelemaan. Kun kevät tulee, Suomi muuttuu eloisaksi ja värikkääksi. Talveen kyllästyneet ja väsyneet ihmiset riisuvat paksut vaatteet yltään ja elämä on taas täynnä ihmettä.

Torjuin Puutarhalehteä kaupittelevan puhelinmyyjän muistaessani, ettei minulla ole enää puutarhaa ja että kaikki hyllyt ovat täynnä vanhoja puutarhalehtiä ja kirjoja. Niitä riittää siitäkin huolimatta, vaikka olen antanut osan pois. Ne ovat aarteita, kultakimpaleita. Puutarhan voi omistaa myös muulla tavalla kuin asumalla talossa puutarhan keskellä. Aivan sama on matkustamisen kanssa. Matkustaa voi kotona lähtemättä minnekään. Monella tapaa. Kaikilla ei ole varaa matkustaa kaukomaihin tai ylipäänsä paljon minnekään. Matkustaminen on tarjottimella useaa kautta. 

Rikkaan mielikuvituksen omaavalla ihmisellä on kuvittelutaidostaan paljon apua lähtiessään viettämään virtuaalielämää. Joku voi sanoa, etteivät virtuaalikokemukset voi koskaan korvata todellisuutta. Eivät varmaan täysin. En lähde kiistelemään siitä. Joka tapauksessa minulle jopa tämä kirjoittaminen toinen todellisuus.

Lähtiessäni eläkkeelle sain eräältä työtoveriltani pienen kirjasen, Lotte Möller: Ajatuksia puutarhasta. Kirja on ilmestynyt suomeksi Sirkka Salosen suomentamana Basam Books Oy:ltä 2008. 

Aloin äskettäin ohimennen lukea sitä uudelleen vuosien jälkeen. Luku ”Keltanarsissit” sai minut vaihtamaan Facebookin kansikuvaksi omalle sivulleni narsissien kuvan. Uskokaa tai älkää, niin minua kouraisi sydämestä, kun aloin lukea sitä kappaletta, varsinkin, kun siellä siteerattiin runoilija William Wordsworthin runoa ”The Daffodils”:

”I wandered lonely as a cloud

That floats on high o’er vales and hills,

When all at once I saw a crowd,

A host of golden daffodils,

Beside the lake, beneath the trees,

Fluttering and dancing in the breeze…”

Enkä edes ole koskaan erityisesti pitänyt narsisseista. Näin sieluni silmin oman, entisen kukkapenkkini narsissit kevättuulessa tai viime kevään lumisateessa. Tiedän, että samanlaisia hetkiä tulee jatkossa vielä usein. Nyt on niin vähän aikaa kulunut poislähdöstäni, että kaikki tunteet ovat vielä pinnalla.

Mutta kuten aiemmin kirjoitin, niin mielikuvitus rakkaiden kirjojen, valokuvien, päiväkirjojen ja kaiken muun avulla avaa helposti ovet ja ikkunat uudelleen niihin ympäristöihin, joissa olen elänyt ja jotka ovat mennyttä. Samalla tavalla voin matkustaa maailman ääriin vaikkapa lapsuudesta saakka rakastamieni karttojen avulla.

Edellä mainitsemassani Lotte Möllerin kirjassa tulin lukuun ”Flow”. Siinä hän kuvaa minullekin niin kovin tuttua tilannetta puutarhassa. Kun pihalle menee tekemään jonkin pienen askareen, niin siellä saattaakin hurahtaa useita tunteja ja paljon muutakin on samalla tullut tehtyä. Samanlaiseen flow-tilaan voi joutua muuallakin kuin puutarhassa. Hän sanoo sitä kutsutun ennen inspiraatioksi.  Olen käyttänyt tuota sanaa kovin usein. Olen huomannut välillä sen puutteen, kun ympäröivä maailma on muuttunut harmaaksi ja ikäväksi, vähän kuin tänään kävellessäni tylsän kylän läpi muistellen vuosien takaisia haltioitumisen hetkiä, kun suunnittelin proseminaariaihettani aiheesta Hyrylän tori.  Olin juuri sairastunut ja aihevalintaani ohjasi ennen kaikkea käytännöllisyys. 

Inspiraatio syttyy helposti uudelleen, vaikka välillä tuntee menettäneensä kyvyn löytää se. Oletan, että meillä jokaisella on siihen omat keinonsa. Toisaalta sitä ei voi pakottaa vaan sen voi kuiskata kevyesti esille tekemällä jotakin sellaista, mistä pitää. Se syntyy myös vapaasta olemisesta ja kuljeskelusta, haaveilusta, lukemisesta, katselemisesta. Se on kynnys luovuuteen, luomiseen.

Huomasin usein luiskahtavani puutarhaan jonkun ihmeellisen säätuntemuksen takia. En osannut sitä koskaan selittää, mutta kiinnitin siihen huomiota, koska se oli kuin jokin sääntö. Se oli outo, lämmin henkäys. Oliko ilmankosteus ja lämpötila juuri sopiva?  Lotte Möller yrittää myös monisanaisesti etsiä vastaavaa tunnetta pohtiessaan flowta. 

Se oli eilen. Tänään aurinko on tullut sentään esiin. Auringolla on voima tuoda talven välillä piilossa oleva kauneus esiin. Lumi on valkoisempaa ja puiden huurtuneet oksat sädehtivät. Ilma on täynnä tähtiä ja kipinää. Talvipäivinä oli myös hetkiä, kun piti mennä pihalle tekemään jotakin. Monta ihanaa hetkeä vuosien varrelta muistuu mieleen. Kävelen tänään postiin viemään viisumihakemuskirjeen ja onnittelukortin. Se ei ole lähelläkään sama asia kuin pihalla touhuilu, mutta ajan myötä entisten puuhien tilalle tulee uusia asioita, kunhan vain antaa niin tapahtua. Menneeseen ei voi jäädä kiinni, mutta sen voi pitää mukanaan inspiraation lähteenä. Monet eivät tarvitse mitään lähteitä, kun hetkessä elämisessä on jo niin paljon ja liikaakin tekemistä ja haasteita. Minä taas koin ne tärkeiksi jopa sellaisissa tilanteissa. Ne voivat olla ihmiselle yksi turvajalka.

Niitä tulin taas kerran ajatelleeksi, kun lauantaina jouduin pieneen kiistaan erään ystäväni kanssa. Käsittelemästämme aiheesta ei olisi tullut kiistaa, jos hän ei olisi alkanut syyttää minua. Sellaisessa tilanteessa hätäännyn ja tahdon poistua tilanteesta. En välttele keskusteluja, mutta itse en keskustelun aikana kovin helposti arvostele tai syytä toista ihmistä hänen ominaisuuksistaan. Sinä olet sellainen ja tällainen, et tiedä mistään mitään, etkö lue mitään, mitä lappuja pidät silmilläsi?  Samanlaisia syytöksiä ja vielä pahempia ladellaan eri keskusteluissa netissä. Haluan pysytellä sellaisten asioiden ulkopuolella.  Jos voimme esittää mielipiteen pelkäämättä hyökkäystä omaa persoonaamme ja arvojamme vastaan, niin asia on ok.  Sitä samaa koin aikanaan kotona. Mikä tahansa vaatimaton arkinen kysymyskin nostatti toisessa osapuolessa hillittömän vihan puuskan valtavine syytöksineen kysyjän henkilökohtaisista ominaisuuksista. Miten sellaisesta voi selvitä muuten kuin astumalla ulkopuolelle?

Selvitimme asian nyt, mutta kotimatkalla huomasin voivani pahoin. Muistin, että samankaltaisia tilanteita on ollut ennenkin. On totta, että vanhemmiten meistä tulee entistä herkempiä. Kun toinen henkilö puuttuu identiteettiimme ja kyseenalaistaa meidät, niin emme ehkä enää halua olla kyseisen henkilön kanssa tekemisissä. Saatamme muistaa entiset vastaavat tilanteet, jotka olemme selvittäneet ja unohtaneet. Muistelimme niitä jo aiemmin, kun selvitimme tilanteen. Saa nähdä, miten tässä käy. 

Eipä muuta kuin, että antakaa ystävienne olla sellaisia kuin ovat. Minä suljen oman suuni enkä edes ota sellaisia aiheita keskusteluun, joskus aivan viattomia, joiden tiedän herättävän vastakkainasettelun mahdollisuuden. Niitä voi vain olla vaikea tunnistaa, jos jopa viattomasta kysymyksestä syntyy purkaus.

Aurinko on mennyt pilveen.  On myös aika lopettaa tällä kertaa.