Hiljainen helmikuu hengittää ympärilläni. Kuljin keskellä päivää koko kylän läpi jalkaisin kampaajalle ja myöhemmin takaisin ja ihmettelin hiljaisuutta. Melkein ihmettelin, sillä eihän siinä ole mitään erikoista. Ehkä oma pääni oli vain hiljaa. Inspiraatiot eivät lennelleet, koska olin vain suorittamassa. Hiusten leikkaus, passikuvat viisumia varten, apteekki ja lopuksi kauppa. Pakkanen oli laskenut paljon aamusta. Olin pukenut liikaa päälle. Päiväsaikaan on turha lähteä kylille autolla, kun parkkipaikkoja on vähän. Kaiken lisäksi asun pitkän kylän pohjoispäässä ja nyt matka oli eteläpäässä. Koko alue on keskustaa. Suomalainen maalaiskylä Helsingin kupeessa, Hyrylä, Tuusulan keskusta.
Ihmisiä oli vähän liikkeellä. Autoja myös, suurin
osa oli parkissa. Yksi ystävä käveli vastaan ja jäin hetkeksi rupattelemaan.
Kun kevät tulee, Suomi muuttuu eloisaksi ja värikkääksi. Talveen kyllästyneet
ja väsyneet ihmiset riisuvat paksut vaatteet yltään ja elämä on taas täynnä
ihmettä.
Torjuin Puutarhalehteä kaupittelevan puhelinmyyjän
muistaessani, ettei minulla ole enää puutarhaa ja että kaikki hyllyt ovat
täynnä vanhoja puutarhalehtiä ja kirjoja. Niitä riittää siitäkin huolimatta,
vaikka olen antanut osan pois. Ne ovat aarteita, kultakimpaleita. Puutarhan voi
omistaa myös muulla tavalla kuin asumalla talossa puutarhan keskellä. Aivan
sama on matkustamisen kanssa. Matkustaa voi kotona lähtemättä minnekään. Monella
tapaa. Kaikilla ei ole varaa matkustaa kaukomaihin tai ylipäänsä paljon
minnekään. Matkustaminen on tarjottimella useaa kautta.
Rikkaan mielikuvituksen omaavalla ihmisellä on kuvittelutaidostaan
paljon apua lähtiessään viettämään virtuaalielämää. Joku voi sanoa, etteivät
virtuaalikokemukset voi koskaan korvata todellisuutta. Eivät varmaan täysin. En
lähde kiistelemään siitä. Joka tapauksessa minulle jopa tämä kirjoittaminen
toinen todellisuus.
Lähtiessäni eläkkeelle sain eräältä työtoveriltani
pienen kirjasen, Lotte Möller: Ajatuksia puutarhasta. Kirja on ilmestynyt
suomeksi Sirkka Salosen suomentamana Basam Books Oy:ltä 2008.
Aloin äskettäin ohimennen lukea sitä uudelleen vuosien jälkeen. Luku ”Keltanarsissit” sai minut vaihtamaan Facebookin kansikuvaksi omalle sivulleni narsissien kuvan. Uskokaa tai älkää, niin minua kouraisi sydämestä, kun aloin lukea sitä kappaletta, varsinkin, kun siellä siteerattiin runoilija William Wordsworthin runoa ”The Daffodils”:
Aloin äskettäin ohimennen lukea sitä uudelleen vuosien jälkeen. Luku ”Keltanarsissit” sai minut vaihtamaan Facebookin kansikuvaksi omalle sivulleni narsissien kuvan. Uskokaa tai älkää, niin minua kouraisi sydämestä, kun aloin lukea sitä kappaletta, varsinkin, kun siellä siteerattiin runoilija William Wordsworthin runoa ”The Daffodils”:
”I wandered lonely as a cloudThat floats on high o’er vales and hills,When all at once I saw a crowd,A host of golden daffodils,Beside the lake, beneath the trees,Fluttering and dancing in the breeze…”
Enkä
edes ole koskaan erityisesti pitänyt narsisseista. Näin sieluni silmin oman,
entisen kukkapenkkini narsissit kevättuulessa tai viime kevään lumisateessa.
Tiedän, että samanlaisia hetkiä tulee jatkossa vielä usein. Nyt on niin vähän
aikaa kulunut poislähdöstäni, että kaikki tunteet ovat vielä pinnalla.
Mutta
kuten aiemmin kirjoitin, niin mielikuvitus rakkaiden kirjojen, valokuvien,
päiväkirjojen ja kaiken muun avulla avaa helposti ovet ja ikkunat uudelleen
niihin ympäristöihin, joissa olen elänyt ja jotka ovat mennyttä. Samalla
tavalla voin matkustaa maailman ääriin vaikkapa lapsuudesta saakka rakastamieni
karttojen avulla.
Edellä
mainitsemassani Lotte Möllerin kirjassa tulin lukuun ”Flow”. Siinä hän kuvaa
minullekin niin kovin tuttua tilannetta puutarhassa. Kun pihalle menee tekemään
jonkin pienen askareen, niin siellä saattaakin hurahtaa useita tunteja ja
paljon muutakin on samalla tullut tehtyä. Samanlaiseen flow-tilaan voi joutua
muuallakin kuin puutarhassa. Hän sanoo sitä kutsutun ennen inspiraatioksi. Olen
käyttänyt tuota sanaa kovin usein. Olen huomannut välillä sen puutteen, kun
ympäröivä maailma on muuttunut harmaaksi ja ikäväksi, vähän kuin tänään
kävellessäni tylsän kylän läpi muistellen vuosien takaisia haltioitumisen
hetkiä, kun suunnittelin proseminaariaihettani aiheesta Hyrylän tori. Olin juuri sairastunut ja aihevalintaani
ohjasi ennen kaikkea käytännöllisyys.
Inspiraatio
syttyy helposti uudelleen, vaikka välillä tuntee menettäneensä kyvyn löytää se.
Oletan, että meillä jokaisella on siihen omat keinonsa. Toisaalta sitä ei voi
pakottaa vaan sen voi kuiskata kevyesti esille tekemällä jotakin sellaista,
mistä pitää. Se syntyy myös vapaasta olemisesta ja kuljeskelusta, haaveilusta,
lukemisesta, katselemisesta. Se on kynnys luovuuteen, luomiseen.
Huomasin
usein luiskahtavani puutarhaan jonkun ihmeellisen säätuntemuksen takia. En
osannut sitä koskaan selittää, mutta kiinnitin siihen huomiota, koska se
oli kuin jokin sääntö. Se oli outo, lämmin henkäys. Oliko ilmankosteus ja
lämpötila juuri sopiva? Lotte Möller
yrittää myös monisanaisesti etsiä vastaavaa tunnetta pohtiessaan flowta.
Se
oli eilen. Tänään aurinko on tullut sentään esiin. Auringolla on voima tuoda talven
välillä piilossa oleva kauneus esiin. Lumi on valkoisempaa ja puiden huurtuneet
oksat sädehtivät. Ilma on täynnä tähtiä ja kipinää. Talvipäivinä oli myös
hetkiä, kun piti mennä pihalle tekemään jotakin. Monta ihanaa hetkeä vuosien
varrelta muistuu mieleen. Kävelen tänään postiin viemään viisumihakemuskirjeen
ja onnittelukortin. Se ei ole lähelläkään sama asia kuin pihalla touhuilu, mutta ajan myötä
entisten puuhien tilalle tulee uusia asioita, kunhan vain antaa niin tapahtua. Menneeseen ei voi
jäädä kiinni, mutta sen voi pitää mukanaan inspiraation lähteenä. Monet eivät
tarvitse mitään lähteitä, kun hetkessä elämisessä on jo niin paljon ja
liikaakin tekemistä ja haasteita. Minä taas koin ne tärkeiksi jopa sellaisissa
tilanteissa. Ne voivat olla ihmiselle yksi turvajalka.
Niitä
tulin taas kerran ajatelleeksi, kun lauantaina jouduin pieneen kiistaan erään
ystäväni kanssa. Käsittelemästämme aiheesta ei olisi tullut
kiistaa, jos hän ei olisi alkanut syyttää minua. Sellaisessa tilanteessa hätäännyn
ja tahdon poistua tilanteesta. En välttele keskusteluja, mutta itse en keskustelun
aikana kovin helposti arvostele tai syytä toista ihmistä hänen ominaisuuksistaan.
Sinä olet sellainen ja tällainen, et tiedä mistään mitään, etkö lue mitään, mitä
lappuja pidät silmilläsi? Samanlaisia
syytöksiä ja vielä pahempia ladellaan eri keskusteluissa netissä. Haluan
pysytellä sellaisten asioiden ulkopuolella. Jos voimme esittää mielipiteen pelkäämättä
hyökkäystä omaa persoonaamme ja arvojamme vastaan, niin asia on ok. Sitä samaa koin aikanaan kotona. Mikä tahansa
vaatimaton arkinen kysymyskin nostatti toisessa osapuolessa hillittömän vihan
puuskan valtavine syytöksineen kysyjän henkilökohtaisista ominaisuuksista.
Miten sellaisesta voi selvitä muuten kuin astumalla ulkopuolelle?
Selvitimme asian nyt, mutta kotimatkalla huomasin voivani pahoin. Muistin, että samankaltaisia tilanteita on ollut ennenkin. On totta, että vanhemmiten meistä tulee entistä herkempiä. Kun toinen henkilö puuttuu identiteettiimme ja kyseenalaistaa meidät, niin emme ehkä enää halua olla kyseisen henkilön kanssa tekemisissä. Saatamme muistaa entiset vastaavat tilanteet, jotka olemme selvittäneet ja unohtaneet. Muistelimme niitä jo aiemmin, kun selvitimme tilanteen. Saa nähdä, miten tässä käy.
Eipä muuta kuin, että antakaa ystävienne olla sellaisia kuin ovat. Minä suljen oman suuni enkä edes ota sellaisia aiheita keskusteluun, joskus aivan viattomia, joiden tiedän herättävän vastakkainasettelun mahdollisuuden. Niitä voi vain olla vaikea tunnistaa, jos jopa viattomasta kysymyksestä syntyy purkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti