Kuin tähdenlentoja

Kun tammikuu on lopuillaan, olen siihen aikaan useina vuosina havainnut oman elämänvoimani palaavan. On ollut yllättävää, että tammikuussa, keskellä talvea, saattaa jonakin päivänä tulla kaikkien aistien yhteisenä kokemuksena tuulahdus keväästä. Jos maailmankaikkeudessa vallitsee järjestys, niin ihmisessä sen osana on myös palanen siitä. Saattaa silti olla liiallista kytkeä pienen ihmisen elämää niin suureen kokonaisuuteen, vaikka olemmekin osa sitä. 

Kuolemajärvi, Karjalainen, Lautaranta 14.7.2012

Valo lisääntyy ja hirvittävät ilmanpaineen vaihtelut ehkä vähenevät. Alan nukkua paremmin. Vaikka vanhan ihmisen maailma on suuri, se on pienentynyt realismin takia.  Pieni tai vähän suurempikin lapsi tähtää vielä suuriin, usein jopa mahdottomiin asioihin. Lapsella aistit ovat nuoria ja puhtaita, koko maailma ja sen ulkopuolella olevat planeetat tuntuvat läheisiltä. 

Tuusula, tammikuu 2018

Näen itseni pimeällä kotipihalla tuijottamassa tähtiin, tutustumassa niihin. Haen isäni kaukoputken, jonka hän on ottanut sodassa joltakin venäläiseltä kaatuneelta. Kaukoputki suurentaa kohdetta vain hiukan, mutta tähden vähän suurempana näkeminen saa mielikuvitukseni liikkeelle. 

1950-luvulla tutkimme taivasta myös nähdäksemme ”tekokuita”, ensimmäisiä satelliitteja. Neuvostoliitto lähetti avaruuteen ensimmäisen Sputnik 1:n lokakuussa 1957.  Itseasiassa niitä kutsuttiin siihen aikaan ”keinokuiksi”, kuten oheen liittämäni leike Helsingin Sanomista 5.10.1957 kertoo. Seuraavan päivän Hesarissa oli lisää tietoa. Meillä luettiin lehdet tarkasti ja siksi varmaan muistan, kuinka seisoimme iltaisin pihalla tuijottamassa taivaalle. Koko maailma seurasi. 

7.10. lehdessä kerrottiin, että keinokuu oli nähty paljain silmin Australiassa ja että se jatkaisi kulkuaan vielä pari viikkoa. Sputnikille oli Neuvostoliitossa kirjoitettu runo.  Samaisessa lehdessä julkaistiin aikatauluja, milloin kuu näkyisi missäkin päin maailmaa. Sputnik 1 oli lehtikirjoitusten aiheena pitkään. Vasta 29.1.1958 Helsingin Sanomat kertoi Sputnikin tuhosta.

Kuudenkymmenen vuoden takaisia lehtiä lukiessa ei voi välttyä ohimennen lukemasta muitakin artikkeleita. Helsingin Sanomat 7.10.1957 kertoi hyvin paljon maailman reaktioista keinokuuhun, niin, että ajan tavan mukaan artikkelia piti jatkaa myöhemmillä lehden sivuilla. Siellä silmiini sattui, että Suomen missi Marita Lindahl oli saapunut Lontooseen Miss Maailma-kilpailuun ja piti Ranskan Claude Navarroa pahimpana kilpailijaan. Artikkeli kertoi tarkkaan Maritan kilpailuasut ja muuta tietoa. Marita Lindahl todellakin valittiin 14.10. Miss Maailmaksi ja Claude Navarro sijoittui viidenneksi.

Avaruus, taivaankappaleet, pyrstötähdet olivat minulle 1950-luvun loppupuolella todella tärkeitä ja mielikuvitusta kiehtovia. En tiedä, miksi en kirjoittanut niistä päiväkirjassani. Elokuu 1957 loppuu 2.8., kun kerron, että edellisenä päivänä tulleet Turun vieraat lähtivät pois illalla. Syyskuussa mainitsen vain, että 1.9. menin neljännelle luokalle, jolle tuli neljä tyttöä ja neljä poikaa. Koska olimme silloin kaksi luokkaa yhdessä, mainitsen myös, että kolmannelle luokalle tuli neljä tyttöä ja viisi poikaa. Seuraava merkintä on vasta marraskuussa. En osaa vielä tulkita, miksi jätin tuollaiset vanhempana muistamani merkittävät tapahtumat kirjoittamatta. Totuus on, että nyt tulkitsen silloista omaa itseäni tämän hetken kautta ja pieleen menee.

Koulukuva Rengon Kaloisten koulusta 15.10.1957. Minä olen se pitkälettisin.

Viime kesänä 13.7.2017 kirjoitin blogissani pyrstötähti-kokemuksestani elokuussa 1957. Sen kirjoituksen voit käydä lukemassa täällä.

 

Vanhoja lehtiä lukiessa ja erilaisia oivalluksia kokiessa menee runsaasti aikaa. Sitten on vastapainoksi tehtävä hyödyllisiä tai pakollisia juttuja, siivottava vihdoin pölyt nurkista. Asunnossani on keskuspölynimuri, jollaiseen kyllä totuin myös omakotitalossa, jonka olimme sinne taloon muutettuamme asennuttaneet. Se helpotti ison talon siivoamista huomattavasti.  Tämä vuokra-asunnon keskusimuri on vanhempaa mallia. Letku on jäykkä ja hankala käsitellä ja varsiosa niin lyhyt, että selkäni tulee kumarassa imuroinnista kipeäksi. Lisäksi imurointi pitää mieluummin suorittaa kerralla loppuun, koska imuria ei saa katkaistua mistään, kun sen on kerran liittänyt olohuoneen seinässä olevaan aukkoon. 

Siivoamisen jälkeen on kiva olla entistä siistimmässä asunnossa, sitä innostuu jopa kirjoittamaan tai puurtamaan tekemättömiä töitä!

Kirjoitukseni alkuun viitaten täytyy myöntää, että jos edelleen juoksisin päivittäin pihalle täyttämään lintujen ruokintatelineet, olisin lähempänä luontoa ja noita kevään tuntemuksia. Kerrostalon neljännestä kerroksesta on maan pinnalle matkaa. Tässä tulee voittamaton hinku kaivaa joku päiväkirjani esiin ja tarkistaa, mitä olen kirjoittanut samaan aikaan vaikkapa yli kymmenen vuotta sitten. Poikkeaminen menneeseen on vaarallista, koska se vie mukanaan.

29.1.2005 Tuusulanjoella.

Huh sentään. Otin esiin päiväkirjani (Moleskine) 1.11.2004 – 22.5.2005 ja avasin valokuvat siltä ajalta. Olin syksyllä 2004 siirtynyt kuvamaan digitaalisesti.  Tammikuusta 2005 on kolmetoista pitkää vuotta. Elin silloin vaikeaa aikaa tai miten sen nyt ottaa. Niin ei ehkä voi edes sanoa. Tässä on ollut niin paljon vaikeaa aikaa, että kaipa elämä on tarkoitettu ylipäänsä vaikeaksi ja selviytymistaisteluksi. Ja taisteluksi se monen kohdalta muuttuu, kun ikää tulee lisää. Ehkä mieleemme tai tässä tapauksessa minun mieleeni kaivertui jossakin vaiheessa kuvitelma, että elämä on pyrkimystä onneen. 

Sillan akide pääsi myös kuvaan 29.1.2005

Torstaina 20.1.2005 kirjoitin illalla. Kirjoitin tähän tekstin yhteen putkeen, vaikka se ei ollut niin päiväkirjassa. Mutta onhan tuo selkeästi puhdasta tajunnanvirtaa:

”Kevyempi laukku, kun kirja (tämä päiväkirja) ei ole mukana. Monena aamuna olisi ollut ajatuksia… Monena iltana… Jollen sitten nukkunut… Töissä on niin kiivas tahti. Parhaat ideat syntyvät aamuisin. Matkalla jonnekin tai jostakin. Ideat sitä omaa kirjaa varten tai niitä monia kirjoja varten. Yksi kirja kertoo vanhempieni tarinan, jollakin tavalla, osittain. Joku kuvaa lapsuuden huippuhetkiä… Harmaa sumuinen valkoinen talvipäivä, matkalla koulusta kotiin jossakin Talvitienmäen jälkeen. Olisinko ollut 8 – 9-vuotias. Adalmiinan helmi oli luettavana, koulusta lainattuna. Vähän samanlaista muisteli hammaslääkärini TS, joka suunnilleen saman ikäisenä luki Valittujen Palojen kirjasesta taivaan kappaleiden, planeettojen sijainnista ja tunnisti kuvasta, että yksi planeetta puuttui. Miten ihminen onkaan aidoimmillaan tuon ikäisenä! Yksi kirjani on romaani, jossa katse tulevaisuudesta kohdistuu minuun itseeni kuin peilikuvaan. Tänään oli lumista ja liukasta. Kaaduin selälleni tuolla Lahelassa ja löin takaraivoni katuun. Ei sattunut, koska annoin mennä kevyesti, pää vain on niin kova ja painava. Olisi ihana kirjoittaa taas niin, että se on ikään kuin pakko…”

Niinpä. Kyllä näistä päiväkirjoista saisin vaikka mitä, vaikka ei tarkalleen sitä, mitä lähdin etsimään, jollei tuo "sumuinen valkoinen talvipäivä" viittaa siihen omituiseen kevään tuntuun keskellä talvea.

Kuolemajärvi, entistä Suomea ja nykyistä Venäjää 14.7.2012. Maisemaa Karjalaisten kylän Lautarannasta kohti Muurilan kylän Kyrönniemeä.

Muutamia päiviä myöhemmin eli 26.1.2005 olin Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuudessa, josta olin tehnyt päiväkirjan sivuille paljon merkintöjä. Kumma kyllä en ottanut valokuvia. Heimo Rumpunen, johon myöhemmin olen tutustunut, oli kertomassa Karjalaisten kylästä ja sen Lautarannasta, paikoista, joista en silloin tiennyt vielä mitään. 

Niistä paikoista on sittemmin muodostunut minulle toinen kotiseutu Hämeen lapsuuden kotiseudun lisäksi. Olen hahmotellut päiväkirjan sivulle kartan alueesta ja kirjannut merkintöjä hänen esityksestään.  Samoista asioista keskustelimme parisen viikkoa sitten, kun kävin hänen luonaan. Tapasin myös hänen veljensä Kaukon ja molempien vaimot. Heimo täyttää kesäkuussa 92 vuotta  Nyt olen täysin sisällä siinä maailmassa, josta kuulin tuolloin ensimmäisen kerran lukuunottamatta tietenkin äitini muistelmia lähitienoolta, Lautarannan viereiseltä Tammikonniemeltä. Onneksi olin kopioinut aikanaan kerhon silloisilta, nyt hävinneitä kotisivuilta talteen Liisa Vihkon kirjoittaman muistion Heimon esityksestä, jonka voin nyt jakaa sopivassa tilanteessa. Tässä linkki blogiini 17.7.2012, jolloin kiertelin niillä paikoilla Heimon kanssa.

Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, niin kaukaiseen tai läheiseen menneeseen uudelleen tunkeutuminen tuo esille yllättäviäkin asioita. Tämän päivän tekemisissämme on aina siemen tulevaan. Monellakin tavalla. Ne ovat verrattavissa tähdenlentoihin.