Sattumista voi ottaa kiinni

Osuin sattumalta viikolla katsomaan aloitusjakson sarjasta, jossa tubettajat opastavat ikäihmisiä netin käyttöön. Taidan olla sitä ikäluokkaa eli vähän nuorempi kuin ohjelmassa olevat seniorit Me sentään hallitsemme netin käytön aika hyvin. Opastusta vanhoille annetaan vähän joka puolella. Ihan hyvä niin. Meillä kaikilla on erilaisia tarpeita. 

Tämä kuva ei kerro muille yhtään mitään, mutta minulle vaikka mitä! Renko. Vehmainen. 14.1.2018

Kuten on tullut jo aiemmin mainittua, minä olen jo vanha tubettaja. Tässä linkki sivulleni.  Olen aina halunnut kokeilla kaikkea, mutta kaikki ei sitten innosta riittävästi eteenpäin. Kuten näkyy, olen vain harvoin lisännyt sinne jotakin. Materiaalia minulla on kyllä, mutta en ole ehtinyt opetella editointia. Joku nuori saattaa sanoa, että olen kalkkeutunut. YouTuben videot kiinnostavat minua ainoastaan, jos ne sisältävät asiasisältöä tai ohjeita. Katselen joitakin matkakertomuksia, käyttöohjeita tai jonkun tilaisuuden taltiointeja. 

Mutta totta toinen puoli, joskus meille itse kullekin tekee hyvää hypätä aidan yli katsomaan, mitä sieltä löytyy. Vuoden vloggajaksi valittiin 2017 TubeCon-tapahtumassa Roni Back, josta sanottiin eräässä blogissa, että hän ”on persoonallinen ja kiinnostava tubettaja. Vuoden vloggaajasta paistaa intohimo videoiden tekemiseen ja hän jakaa omaa elämäänsä ihmisten nähtäväksi. Vloggaaja tekee kanavalleen päiväkirjamaisia videoita ja kuvaa eri tilanteissa elämäänsä, kuljettaen kameraa mukanaan paikkaan kuin paikkaan.” Hän oli myös yleisönsuosikki. Tässä linkki yhteen hänen videoonsa, jossa hän googlaa itseään. Klikkaa sanaa linkki, takaisin tähän blogiin pääset paluunäppäimellä.

Tässä Alex alle vuoden ikäisenä 14.12.2012.

No jaa, tubetus on nuorison erityisessä suosiossa. Katsoohan Alex 5 vuotta myös niitä, kun siihen vain on mahdollisuus. Ehkä nykyään peiton alla salaa äidiltään, kun taito on vain kasvanut. Lahjoitin joululahjaksi hänelle 2014 ostamani tabletin, joka oli lojunut jo pari vuotta käyttämättömänä.  Inhosin alusta alkaen tabletin käyttöä. Ostaessani sen, sain sen kuvan, että sillä voi korvata läppärin. Erehdyin tosi pahasti. Nyt älypuhelimet korvaavat ylisuuret älyvempaimet eli tabletit loistavasti. Tabletteja tarjotaan erityisesti vanhuksille. Puolikas totuus on, että tarpeeni tietotekniikan käytössä olivat sen verran laajemmat, että tabletti ei siihen riittänyt. Toinen puoli kertoo, että olen ehkä pudonnut alemmas tietotekniikan käytössä? 

Tällainen ihminen, kuin satun olemaan, on aina ollut liian kiinnostunut kaikesta mahdollisesta eikä vanhana kääkkänä edes tahdo päästä karvoistaan. Innostun jostakin pienestä jutusta ja säntään kirjoittamaan aloituksen. Aloitus ei silti ole kaikki. Lauantaina 20.1. innostuin aamukahvin kanssa lukiessani Helsingin Sanomien Lauantai-liitteen Roomaa koskevasta jutusta. Siinä oli kuvia samoista paikoista, joissa kiertelimme 2013 ja joista minulla riittää valokuvia. Ikiaikainen projektini aiheeseen liittyen odottaa edelleen täyttymystään kuten niin moni muu asia. 

Kun ryntään jonkin aiheen perässä hinkuen päästä hengittämään kirjoittamisen pariin, ehdin siinä välillä sortua muihin asioihin. Kaiken lisäksi tämä hirveä sään tempoilu matala- ja korkeapaineen välillä rassaa kehoani.  Vanhan ihmisen luut kolottavat eri tavoilla. Suomen talvi ei oikein enää nykymuodossaan sovi ”luuvaloisille” ihmisille. Tarkoitan sillä lähinnä itseäni, sillä tällä viikolla olen kärsinyt jo kahtena päivänä asiasta, ensin matalapaineeseen siirtyessämme ja sitten korkeapaineen alkaessa. Eikä silloin auta yhtikäs mitään. Se alkaa niskasta ja siirtyy päähän.

Ovat muuten sattuneet samaan kuvaan. Isä syntyi 1918 ja S 1919.

 

Lauantai-aamun innostus johti minut penkomaan papereita, mutta sitten päätin selailla ystävältäni Marjalta lainassa olevan Timo Salmisen ”Opin teillä- Riihimäen oppikoulut ja lukiot 1905-2005” henkilöluetteloita etsiäkseni vihdoin isäni ensimmäisen tyttöystävän, salaperäisen Sirkan sukunimen. Hänen kirjeistään kävi ilmi, että sukunimi alkoi K:lla ja että hänellä oli Salme-niminen sisko, joka siis todennäköisesti on käynyt samaa koulua. Löysin hänet ja sisaren.  Aivan vieras sukunimi.  Valokuvat albumeissa saavat nimet ja ymmärrän kirjeitä entistä paremmin.

Oikeastaan paperikasoja penkoessani muistin tuon edellisen, keskeneräiseksi jääneen tehtäväni osuessani taas kerran pieneen lehtiseen ”Totuus maanpuolustuskysymyksestämme”, joka on julkaistu Helsingissä 1937 Akateemisen Karjala-seuran toimesta.  Tuli mieleen, kuinka ajankohtainen tuo lehtinen on, kun olen kuunnellut presidenttiehdokkaiden haastatteluja, kun niissä on eniten kyselty ehdokkaiden kantoja Suomen ulkopolitiikkaan ja turvallisuuteen.  Elettiin aikaa ennen talvi- ja jatkosotaa, toista maailmansotaa ja NATOA.  Ei ole muuten mikään ihme, että nykyaikaa usein verrataan 1930-lukuun. Jääköön asia nyt taas sikseen, sillä asiantuntemukseni ei riitä maanpuolustuskysymysten pohdintaan. 

Lehtinen muistutti minua siis isäni kouluajoista 1930-luvun Riihimäellä ja niihin aukkoihin, joita minun on vielä selvitettävä.

Poikkesin viikolla Hyvinkäällä juuri sinä päivänä, kun satoi lunta ja oli jopa uhattu myrskyä.  Oli taas mukava tavata Kuolemajärvellä syntyneitä kolmansia serkkuja ja heidän vaimojaan. Edellisenä sunnuntaina olin vuorostani Rengossa, jossa entistä suurempi joukko oli koolla muistelemassa Kaloisten, Asemin ja Vehmaisten kylien menneisyyttä valokuvien kautta. Ajoin tällä kertaa tarkoituksella vanhan kotikylän kautta pitkin tietä, joka Vähikkälästä Vehmaisiin ja aina perille Asemille, oli kuin jääkenttä. Aikaa oli sen verran vähän, että pysähdyin kotikylässä pellon taakse kuvaamaan avaraa maisemaa lapsuuden kotia kohti vain hetkeksi. Palasin kotiin vasta iltamyöhään Hämeenlinnan kautta jäätyäni vielä tilaisuuden jälkeen rupattelemaan. On todella omituista tavata ihmisiä sieltä noin kuudenkymmenen vuoden takaa, heitä, joiden kanssa kävimme samaa kansakoulua.  Joka kerta aukeaa eteeni uusia asioita, tarinoita. Ehkä olen menneinä vuosina tätä jo kaivannutkin. Sen saa, mitä toivoo.  Kun vaan jaksaisin enemmän! Voimani tuntuvat olevan usein niin vähissä. 

Asemin kylätalo 14.1.2018

 

Ja miten edes ehtisin kaikkea, jos yhdestä viikostakin kaksi päivää menee pääsärystä kärsimiseen? Ensi viikolla taa on siirtymä korkeapaineesta matalapaineeseen. Eikä minulla ole oikein varaa silloin kipuilla, kun on paljon tekemistä.

Sen saa, mitä toivoo. Olen toivonut pitkään uutta kameraa ja olin jo kerran Helsingissä sitä ostamassa, mutta ei onnistunut. Toisaalta valokuvausharrastukseni on ollut koko syksyn lamassa, joten mikään kiire ei asialla ole ollut. Kunhan ehdin hankkia kameran ennen kesän matkoja, jos sellaisia nyt tulee.

 Mainitsemani aamukahvin Hesarin Rooman juttu jäi sillä kertaa muiden asioiden alle, vaikkei unohtunut. Muistan kovin elävästi ne hetket, kun olimme joukolla menossa kohti Barberinin palatsia ja juutuimme Via delle Quatro Fontanen ja Via del Quirinalen liikenteellisesti äärimmäisen vilkkaaseen ja ahtaaseen risteykseen. Siinä sijaitsee 1600-luvun merkittävän arkkitehdin Francesco Borrominin (1599 – 1667) suunnittelema kirkko, San Carlo alle Quatro Fontane ja neljä jo aiemmin Domenico Fontanan 1588 – 1593 suunnittelemaa veistosta suihkulähteineen risteyksen joka kulmassa. 

Jatkan tätä kirjoittamista sunnuntaina. Hidasta kirjoittamista, kuten joku nuori ihminen aikoinaan totesi ja minä ymmärsin vasta myöhemmin. Joku toinen, vanhempi ihminen mainitsi viikolla, että kirjoitan liian paljon. 

Kysymys ei ollut blogistani. Ajatella, miten ihmisten sanomiset jäävät korvan taakse. Kun satun olemaan mukana joissakin yhdistyksissä ja kerhoissa ja joudun kirjoittamaan pöytäkirjoja ja muita vastaavia, haluan kirjata niihin riittävästi tietoa. Olen ehkä useamman muunkin mielestä liian monisanainen. Itse asiassa ajattelen silloin aina tulevaisuutta ja sitä, että joku saattaa joskus tarvita tarkempaa tietoa esim. historiikkia varten. Tutkiessani huomaan etsiväni useita ääniä ja näkökulmia löytääkseni lähinnä totuutta olevan asian. En nyt juutu selittelemään kovin syvällisesti, mutta saatan joskus palata. 

Toisaalta minua on viime aikoina alkanut kalvaa ajatus, että so what? En jää vatvomaan enkä toistamaan sitä, koska en aio ihan vielä luovuttaa kuten ihmiset usein tekevät vanhetessaan. Viisainta olisi ehkä luopua joistakin tehtävistä, jotka rassaavat ”luovuuttani”. Joskus on myös vaarallista olla jossakin niin kauan, että lopulta luulee olevansa se, missä on mukana. Aloin ajatella tätä, kun vähän aikaa sitten eräs ihminen mainitsi minulle erään yhteisön sulkeutuneisuuden, koska siellä mukana olleet olivat omineet seuran. Hän totesi sitten, että se on nyt viime aikoina parantunut. Itse asiassa tuota sisäänpäin lämpenemistä olen yrittänyt välttää vetämällä uusia ihmisiä mukaan.  On hyvä aina välillä muistuttaa itseään asiasta. Tämä tuli aikoinaan työelämässä hyvin esiin. Asiantuntijuus on myös valtaa. Valta turmelee ihmisen kaikissa muodoissaan. 

Yllätys yllätys, tämän sunnuntain Hesarin Sunnuntai-osiossa oli pitkä kirjoitus henkilöstä Roni Back. Hänethän valitsin sattumalta eilen blogiini esimerkiksi. Sattumia ei ole? Otsikossa sanotaan, että lapset tuntevat hänet, mutta aikuiset eivät. Koska artikkeli ei ole vain tilaajille, voin sen jakaa tässä.

Sattumia ei ole. Näitä juttuja, yllättäviä tulee eteeni harva se päivä. 

Riihimäki 1930-lvuulla