Omituinen mielikuvitus

Vilkas mielikuvitus on arvostettava rikkaus. Olen todennut sen ennenkin kiittäen joskus jopa syntymän hetkellä paikalla olleita haltijattaria. Ehkä he ovatkin olleet suojelusenkeleitä, ken tietää? Niitä enkeleitä, jotka kulkevat kanssamme koko elämän ajan.  Minulla ei ole rasitteena tieteellistä koulutusta, käytän vain akateemisen maailman vihaamaa mutu-tuntemusta kirjoittaessani blogejani. Minusta tuntuu siltä...

Tämän kuvan olen ottanut välillä 1966 - 1968 Rengon Käräjämäestä alas kylään. Siellä olivat sisarusteni ja minun lempipaikat.

Haltioidun muiden teksteistä, taiteesta, kuvista, elämästä kuten myös usein omastani. Mielikuvitus kumpuaa ihmisen sielusta, joka on vaikeasti konkreettisesti hahmoteltava määre. Siksi johdan sen synnyn syntymälahjaksi. 

Mielikuvituksella tuntuu olevan usein siivet, jotka on voitu katkaista. Mielikuvitusta saatetaan yrittää kahlita monella eri tapaa. Toisaalta se on ylitsepursuava voima, joka tunkee ulos, vaikka sitä yritetään vangita ja rajoittaa. Ihmiset itsekin kohtelevat sitä joskus huonosti tyytyessään tavanomaisuuteen ja yrittäessään sopeutua muiden normeihin. Sen puolen tunnen hyvin. Myös itsestäni.

Rengon kirkkoa ohittaessani 18.2.2018

Kohdatessani oman mielikuvitukseni vapaasti kelluvana, ilahdun aina suuresti. Toki tiedän jonkin itsessäni ohjailevan sitä ollen siis sen osatekijä. Houkuttelen sen esiin. Toiminta on eräänlaista meditaatiota, jollaista tarvitsemme selviytyäksemme kaikista tehtävistämme. Ilahdun myös suuresti, kun tunnistan mielikuvituksen rikkauden muissa ihmisissä.   Vaikkemme sellaista asiaa koskaan otakaan sen kummemmin esille. Olen muutenkin arka ottamaan esille muiden ihmisten ominaisuuksia ja piirteitä. Jokainen meistä vastaa itse itsestään.

Oinaalaa. Markkulan suvun alkulähteillä.

Kuten olen aiemmin maininnut, olen kevyesti mukana mielenkiintoisessa projektissa, jossa suunnitellaan kyläkirjaa synnyinseutuni kolmesta kylästä. Suunnitelma on siis olemassa. Sitä on kuulemma yritetty jo aiemmin, mutta tänä vuonna otettiin taas uusi yritys. En ole tiennyt aiemmista yrityksistä. Olen edellisestä tietämättömänä joskus ajatellut ja saattanut mainita omista suunnitelmista tai paremmin toiveesta kirjoittaa kirja kotikylästäni. Se on ollut hitaasti syntynyt haave lähdettyäni tutkimaan sukuja joskus 2011 tienoilla.

Niitä keskeneräisiä ja epämääräisiä toiveita ja suunnitelmia, jotka odottavat toteuttamistani minulla kyllä riittää. Taustatyö vaatii yleensä pitkän ajan. Viime aikoina olen jo hellittänyt haaveistani. Teen, jos jaksan ja ehdin tehdä. Ja kas kummaa, viime kesänä minua pyydettiin tähän toiseen projektiin mukaan. En kesällä ehtinyt niiden kiinteistökauppojen satuttua samaan ajankohtaan osallistumaan. Nyt olen muutaman kerran käynyt tapaamisissa. 

Asemin tietä 18.2.2018

 

Tapaamiset ovat olleet minulle sukeltamista toiseen maailmaan. Olen tavannut paljon ihmisiä, joita en ole koskaan tuntenut, mutta he kuulostavat tutuilta ja meillä on usein erilaisia yhtymäkohtia. Olen myös tavannut ihmisiä, jotka olen tuntenut viimeksi noin kuusikymmentä vuotta sitten kansakoulussa. 

Rengon vanha kunnantalo 7.6.2016.

 

Tämä on samankaltaista kuin mitä minulle on tapahtunut äitini synnyinpaikan ja koko Karjalan kannaksen suhteen. Se matka on jatkunut jo yli kymmenen vuotta ja ollut uskomaton.  Nyt olen samanaikaisesti matkalla omille juurilleni ja kotikyläni ja naapurikylien historiaan. Mielikuvitukseni on innoissaan. Kyllä näitä voi kuljettaa hyvin rinnakkain. Samanlaisia syrjäisiä maaseutuja molemmat.

Sunnuntaiaamuna herättyäni vetkuttelin sängyssä jo virkeänä, mutta vastentahtoisena vielä nousemaan. Olin äskettäin lukenut Facebookin ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”- ryhmästä, että Rengon kunnantalo aiotaan purkaa.  Joku oli jakanut Hämeenlinnan kaupunkiuutisten 10.2. julkaistun jutun ”Kunnantalo katoaa raitilta”. Sille alueelle liittyy paljon muistoja ajalta 1964-1967. Aloin kuvitella samalla tapaa kuin usein ennenkin. Suljin silmäni ja näin rakennuksen sellaisena kuin sen muistin. Menin ensin Rengon Sähkön tiloihin, sillä se oli 1966 abikeväänä ja -kesänä ensimmäinen työpaikkani. Viereisessä Rengon Osuuspankissa olin töissä suunnilleen talvella 1970-1971 ja kesällä 1972. 

Koti oli myös tuolla. Kuva toukokuu 2013.

Silmät suljettuina kuljin kaikki tuntemani tilat läpi. Kunnan tiloissa en muista aikoinaan käyneeni. Vaikka rakennus näyttää etupuolelta otetuissa kuvissa matalalta, niin se oli kaksikerroksinen, ainakin. Myymälätilojen varastot ym. huoltotilat olivat pohjakerroksessa kuten myös talonmiehen asunto. Niiden ikkunat olivat siellä takapuolella. Talon toisessa päädyssä oli aikoinaan kirjasto.

Vanhat diat ovat vaurioituneita. Olisiko Rengon kunanntalon rakennukset juuri tuolloin valmistuneet 1960. Tuo harmaa auto saattaisi olla isäni auto?

 

Siirryin kuvitelmissani viereiseen pieneen kerrostaloon, jossa asuimme. Kuljin toisen kerroksen asunnon ympäriinsä, eri huoneet. Melkein näin vanhempani istumassa olohuoneessa (viittaus erääseen valokuvaan ja myös todelliseen kokemaani hetkeen). Viivähdin porrastasanteella, jossa usein istuin ensimmäisen, naapurissa asuneen poikaystäväni kanssa. Kävin autotallissa, jossa istuimme muistaakseni hänen isänsä autossa kuunnellen musiikkia. Muistoja valui mieleen. Nukahdin hetkeksi.

8.4.2014

 

Tämä on usein minun tapani eläytyä paikkoihin, jotka olen joskus tuntenut tai myös paikkoihin, joissa en ole koskaan ollut. Samalla tavalla kuljen loppuelämäni ne lapsuuteni mansikkapaikat läpi. Se on myös eräänlaista valmistautumista tuleviin asioihin. Joskus teen sitä jaksaakseni eteenpäin...

Eilen matkalla kotiin, 100 kilometriä, pimeän jo laskeuduttua, ajattelin, että outoa, miten jotkut asiat seuraavat toisiaan. Ajatuksesta lähtee ikään kuin henki toiseen ajatukseen. Voiko mielikuvituksen lennossa olla jotakin salaperäistä, sielustahan se tulee. Jotakin, joka yhdistää. Vähän samalla tapaa kuin telepatia, kun ajattelee jotakin ihmistä, niin tämä hetken päästä soittaakin. Omituisia ihmisiä, ajattelin.

Olin ajanut Asemille Hämeenlinnan kautta. Matkalla pysähdyin lyhyeksi hetkeksi Rengon kirkolla. Aikaa oli sen verran vähän, että otin vain muutaman kuvan ja kiertelin vanhempieni haudalle ja takaisin. Olisi kyllä pitänyt poiketa siellä kunnantalon seudulla, jonka näin Kirkkojärven toisella puolella. Aurinko paistoi silmiini.

Perille tultuani istahdin erään naisen viereen ja meidän kesken syntyi välittömästi mielenkiintoinen keskustelu, joka tulee jatkumaan. Kerron siitä joskus toiste. Myöhemmin ennen poislähtöä keskustelin erään aikoinaan samaa koulua käyneen miehen kanssa. Hän oli ehtinyt kirjoittaa omasta kotipaikastaan tarinan, jonka toivoin saavani luettavakseni sähköpostilla. Juttelimme niitä näitä. Sain häneltä kuulla, että kunnantaloa oli jo alettu purkaa. Hän oli paikalla, kun seinää oli jo rouhaistu. Keskustelimme myös siitä asuintalosta, joka myös puretaan, ainakin tuon lehtijutun mukaan. Asunnossa, jossa olimme asuneet ja jossa aamulla mielikuvituksen voimin kävin, oli ollut myöhemmin päiväkoti.  Kauheata, sekin lienee jo purettu! 

Muitakin ihmeellisiä yhtäläisyyksiä pälkähti mieleeni. Mutta olenhan tämän kokenut jo aiemmin. Ajatuksemme johdattavat meitä ajatuksemme kohteisiin. Siksi tärkeätä on ajatella positiivisesti. Jos kirjoittaisin jokaisesta vastaavasta kokemuksesta blogin, niin en näkisi loppua. 

Innostuksen jälkeen seuraa usein väsymys. Silloin voin alkaa selvittää niitä muita kuulemiani asioita ja yhdistää vaikkapa sukuja toisiinsa. Jos jaksan. Liian usein nyt käy niin, että retkahdan sohvalle katselemaan televisiota. Aika aikaa kutakin. Kevät on jo ilmassa.

 

Ehkä tänä vuonna jotkin asiat etenevät. Kaikesta huolimatta. Jollette ole huomanneet, niin kirjoitin äskettäin pitkän tauon jälkeen uuden postauksen toiseen blogiini ”Kirjoituksia polun varrelta”. Kerroin siellä ajasta, kun minusta tehtiin teini. Pääset lukemaan kirjoituksen tästä.

Omituinen mielikuvitus viittaa oikeammin meihin omituisiin, erikoisiin ihmisiin, jotka aina löytävät toisensa. Me alamme heti kysellä, kuka sinä olet, mistä sinä tulet, ketkä olivat vanhempasi, isovanhempasi. Mistä saakka olet kiinnostunut näistä asioista? Elämä on täynnä kohtaamisia. 

Itse asiassa näissä asioissa ei ole mitään omituista eikä erikoista. Päinvastoin. Olemme ainutlaatuisia, jokainen ihminen. Innostavaa on se, että pystyy haltioitumaan tavallisen elämän keskellä omituisista asioista. Ja jotkut vielä kirjoittavat tällaisistä tavallisista asioista!